Hämärtyi jo sekä virralla että metsässä. Aurinko oli vaipunut mailleen
ja voimakas länsituuli puhalteli vastavirtaan. Pilvimöhkäleitä ajelehti
taivaalla, ja kuu pääsi vain silloin tällöin pilkistämään niiden
välistä.
-- Emme saa enää viivytellä, sanoi Hastings, muuten meidän
kimppuumme hyökätään täällä; eikä se ole juuri sen parempi kuin
väijytyspaikassakaan.
-- Aivan niin, sanoi Altman pöyristyksissään ympärilleen katsellen.
Tällaisella avonaisella paikalla ei meillä ole minkäänlaisia
suojavarustuksia. Meidän täytyy etsiä edullisempi oleskelupaikka.
Johtaja nyökkäsi parille miehelleen. Nämä menivät tiedottomana pölkkynä
makaavan Jimin luo, nostivat hänet pystyyn ja heittivät taas irti,
jolloin hän mätkähti maahan kuin säkki.
He nostivat hänet ylös uudestaan, nykivät häntä, pieksivät selkään ja
huusivat hänelle, että hänen pitää seistä jaloillaan.
Ankarain ponnistusten jälkeen saatiin mies sen verran hereille, että
hän saattoi hoippua eteenpäin kahden ystävänsä varassa -- toinen niistä
kantoi hänen pyssyänsä.
Seurue lähti nyt liikkeelle pääasiallisesti samassa järjestyksessä kuin
aikaisemmin päivällä, koetettiin vain olla entistä varovaisempia,
kuljettiin melkein neliönmuotoisessa ryhmässä, naiset miesten keskellä.
Ei oltu vielä pitkältä kuljettu, ennenkuin Hastings huomasi jäljen
maassa. Hänen toverinsa luulivat jo aikaisemmin huomanneensa
samanlaisen sekä oikealla että vasemmalla. Uutisasukkaat olivat jo
aivan lähellä vaarallista paikkaa, ja Weber Hastings oli yksin
vastuussa seurueen turvallisuudesta. Hän kulki noin viisikymmentä
askelta toisten edellä.
Hastings kuuli edestään satunnaista hiljaista kahinaa. Hän pysähtyi
heti ja kuunteli. Samassa kuului enemmän liikettä oikealta. Hän tiesi
siellä olevan shawanoe-intiaaneja, jotka villi-ihmisen tavattomasta
tottumuksesta ja taidosta huolimatta eivät kuitenkaan osanneet
tällaisessa pimeydessä liikkua aivan kuulumattomasti.
Äkkiä kuului toisenlaista ääntä -- niinkuin joku olisi matanut lehtien
yli, samalla saattoi eroittaa omituista kalinaa. Hastings havaitsi sen
heti kalkkalökäärmeen varoitukseksi -- olihan hän usein sellaisen
kuullut. Hirmuinen myrkkyeläin oli siis liikkeellä ikäänkuin
muistuttamassa sen paikan nimeä, jota he lähestyivät.
Uutisasukkaiden pahimpana kiusana tällä hiipimismatkalla oli Jim.
Selvänä ollessaan hän oli lännen varmimpia ja luotettavimpia
metsäurkkijoita. Mutta nyt oli asia toisin. Häntä itseään täytyi
hoitaa. Sen tehtävän olivat Yrjö Ashbrigde ja hänen isänsä ottaneet
suorittaakseen jättääkseen muille seurueen erämiehille vapaan
toimimistilaisuuden.
Lopulta Jim kykenikin joten kuten kulkemaan eteenpäin painamatta enää
kovin raskaasti saattajiensa olkapäitä, vaikka hän horjuikin kovasti ja
silloin-tällöin kaatui maahan. Hän mumisi itsekseen sekä auttajilleen.
-- Vai niin, vai niin, Kalkkalokäärmelahteen hyvä, hyvä! höpisi hän. Te
tahdotte siitä solan läpi, se on aikomus.
Mutta nyt hän pysähtyi äkkiä kuin puu olisi hänen eteensä sattunut. Hän
alkoi vähitellen aavistaa aseman vakavuutta. Hän tunsi, että hänen on
vapauduttava siitä horroksesta, joka lamautti hänen ajatuksensa.
Kovilla ponnistuksilla hän siinä vähitellen onnistuikin.
Hän seisoi paikallaan ja katsoa tuijotti pimeydessä vanhempaan
saattajaansa.
-- Minne me menemme?
-- Pyrimme paalumajalle, mutta sinne on pitkä matka vielä. Nyt
lähestymme Kalkkalokäärmelahtea.
-- Niin, niin, sanoi Jim ja horjui eteenpäin. Te menette solalle.
Hän pysähtyi taas äkkiä ja koetti turhaan katsella pimeän läpi. Hän
saattoi jo seistä omin varoin.
-- Ettekö voisi hankkia soihtua? mumisi hän edelleen kuin horroksissa.
On niin pimeä, hankkikaa soihtu, niin näytän tien.
Seurue oli niin lähellä Kalkkalokäärmelahtea, että Hastings kielsi
lähemmäksi kulkemasta. Oli odotettava Kentonia ennenkuin jatkettiin
matkaa.
Johtaja kokosi joukkonsa kummankin uutisasukasperheen ympärille.
Vaikkei juuri voinut nähdä tovereitaan, pääsi Hastings kuitenkin pian
selville, ettei ketään ollut hävinnyt.
-- Jos nyt astumme satakaan metriä eteenpäin, olemme heti intiaanien
keskellä.
-- Mitä on tehtävä? kysyi mr Altman varovasti.
-- Meidän on siirryttävä hiukan lähemmäksi virtaa ja odotettava
Kentonia tahi Boonea; jompikumpi heistä tulee kyllä pian.
Ashbrigde kertoi nyt, mitä Jim mutisi. Mutta ennenkuin
käärmeenpuremalta ennätettiin kysyä, alkoi tämä itse, vielä enemmän
selvinneenä, puhua:
-- Luuletteko te, pojat, etten minä tiedä, mitä sanon? En minä ole niin
selvä kuin voisin olla, mutta sen verran minä tiedän, että te olette
kokonaan erehtyneet. Sen minä heti näytän teille.