Uutisasukkaat suojelijoineen eivät myöskään olleet toimettomina.
Kaukaisen lännen ensimäisten viljelijäin rohkeudella ja
lujamielisyydellä katsoivat he vaaraa silmiin.
He olivat, saattaa sanoa, saavuttaneet "luvatun maan"; sillä Ashbrigdet
ja Altmanit olivat juuri tavaroineen saapuneet suurella huolella
rakennettuun uuteen pirttiinsä viljelysmaaksi raivatun alueen laidassa
Ohiovirran rannalla, kun heille tuotiin pikainen viesti intiaanien
puolelta uhkaavasta vaarasta. Heidän täytyi silloin lähteä pyrkimään,
kuten jo olemme maininneet, kymmenen peninkulman päässä sijaitsevalle
paalumajalle, jossa aikoivat odottaa sopivaa aikaa uskaltaakseen taas
palata näihin erämaihin.
Taneli Boone kulki edellä ja tähysteli Kalkkalokäärmelahden seutua,
jossa Shawanoe-intiaanien hyökkäys oli odotettavissa. Boone tahtoi
päästä heidän aikeistansa selville.
Kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun Kenton ja Jetro poistuivat
uutisasukkaiden seurueesta, läksivät toiset jatkamaan kulkua itää
kohden -- siis peljätylle Kalkkalokäärmelahdelle, joka oli heidän ja
kapteeni Bushwickin sotilasaseman välillä.
Kulkujärjestys oli yksinkertainen. Weber Hastings johtajana kulki noin
satametriä toisten edellä. Tähystelijä kulki yhden rinnan johtajan
kanssa, mutta niin loitolla oikealle metsässä, että he ani harvoin
näkivät toisensa. Vasemmalla puolella ei ollut vartiaa eikä
jäljelläkään. Muut metsämiehet liikuskelivat molempain perheiden
ympärillä, joiden jäsenistä he tahtoivat pitää kaiken vaaran loitolla.
Mr Ashbridge puolisoineen astui toisten edellä taluttaen keskellään
pientä Mabelia. Tyttösen halua juosta sinne-tänne poimimaan
kaikenlaisia loistavia kukkia ei aina voitu estää, vaikka se herättikin
vanhemmissa levottomuutta.
Sitten tuli mr Altman puolisoineen; heidän tyttärensä Agnes ja Yrjö
muodostivat jälkijoukon.
-- Tokkohan me, sanoi Agnes sointuvalla äänellään, olemme turvassa
paalumajassakaan; ehkä meidän pitää jatkaa matkaamme entiseen kotiimme
Virginiaan. Siellä eivät ainakaan punanahkat häiritse.
-- Virginian väestökin on kyllä taistellut intiaanien kanssa.
-- Ei minun muistini aikana,
-- Ja sinä olet nyt seitsentoistavuotias...
-- Useita kuukausia ylikin.
-- Sinä muistat takaperin korkeintaan kaksitoista vuotta, ja aikaa sitä
on siinäkin. Mutta Kenton selitti minulle eilen, että intiaanien
keskuudessa vallitsee nyt rauhattomuus, ja niin kauan kuin sitä kestää,
täytyy meidän pysyä paalumajan tai jonkun siirtolan suojassa.
-- Kuinka kauan se kestää?
-- Ehkä muutamia viikkoja tai kuukausia, korkeintaan yhden vuoden tai
kaksi. Sinä tiedät, että Yhdysvaltain hallituksen intiaaneja vastaan
lähettämät retkikunnat ovat pahentaneet asiaa.
Ensimäisen retkikunnan päällikkönä oli översti Crawford. Hän kärsi
tappion, joutui indiaanien käsiin ja poltettiin. Yhdysvaltain
ensimäinen presidentti Washington lähetti silloin intiaaneja vastaan
kenraali St. Clairin. Mutta yhdistyneet intiaaniheimot voittivat
hänetkin. Siitä saivat punanahkat rohkeutta ja aikoivat karkoittaa
kaikki valkoihoiset Ohion ja Kentuckyn alueilta.
-- Miksi ei kenraali Washington itse tule johtamaan sotaretkiä
intiaaneja vastaan; hän kyllä heidät masentaisi, sanoi Agnes silmissä
ylpeä kiilto ylistettyä maanisää ajatellessa.
-- Hän on presidentti ja hänen täytyy pysyä pääkaupungissa. Mutta kyllä
hän vielä lähettää tänne sellaiset miehet, että intiaanit saavat
turkkiinsa.
-- Entä sitten?
-- Sitten muuttaa tuhansittain ihmisiä Idästä Länteen. Maa voitetaan
viljelykselle, kaupunkeja ja kyliä kasvaa, ja meidän äsken raivattu
uutisviljelyksemme, jonka me laajennamme, antaa meille runsaasti
rikkautta.
-- Sinä voit siitä rikastua, Yrjö; mutta kuinka minä?
-- Jos minusta tulee rikas, niin sinustakin; sillä Jumalan avulla minä
toivon, että me kerran tulemme yhdeksi ja hallitsemme yhteistä kotia.
Yrjö puristi tätä sanoessaan matkatoverinsa kättä, ja hänen äänensä
kuului sangen hellältä tämän korvaan.
-- Minusta olisi kiusallista, sanoi Agnes, viettää useita kuukausia
paalumajassa. Sehän on vain yksi ainoa huone, ja meitä ihmisiä on niin
paljon.
-- Täytyy järjestää asia jotenkin. Kapteeni voi rakennuttaa useampia
pirttejä, jos meidän täytyy viipyä siellä muutamia päiviä kauemmin. Ja
voisi hän tehdä paremminkin.
-- Mitenkä?
-- Lähettää meidät Taneli Boonen asuntoon. Siellä on aluetta laajalta,
monta pirttiä ja asuntoa vaikka parillekymmenelle perheelle.
-- Kuinka pitkältä sinne on?
-- Ei kai viittäkymmentä englannin peninkulman pitemmältä.
-- No, miksi emme mene sinne suoraan, vaan pysähdymme paalumajalla?
-- Jos sen voisimme, olisimme yhtä hyvin voineet jäädä omaan pirttiimme
raivausalueemme luo; sillä tie kulkee Kentuckyn vaarallisimpain
seutujen kautta.
-- Mitenkä sinne sitten paalumajalta pääsemme?
-- Täytyy odottaa sopivaa tilaisuutta. Nyt se ei käy päinsä, mutta ehkä
jonkun päivän kuluttua. Kenton tai Boone tai joku muu heidän
kumppaneistaan tietää kyllä tarkoin.
Agnes aikoi jotakin vastata, mutta samassa yksi valkoisista
erämiehistä, joka kulki hiukan edelläpäin sivulla, päästi kauhean
kirkaisun, joka saattoi kuulua peninkulmankin päähän. Hänen
säikähtyneet toverinsa pysähtyivät ja puristivat lujemmin kivääriänsä
ja katsoivat ihmetellen mieheen, joka menetteli kuin mieletön. Hän oli
viskannut pois pyssynsä ja temmaissut paksun puunoksan, jolla pieksi
maata kohden.
Pian saattoi huomata, että hänen edessään kiemurteli jättiläiskokoinen
kalkkalokäärme. Mies oli aivan raivostunut ja hakkasi petoa vielä
senkin jälkeen, kun se oli aivan kuollut.
-- Mitä se hyödyttää enää, Jim? huusi Hastings, joka kirkaisun
kuultuaan oli rientänyt paikalle. Käärme on jo kuollut. Puriko se
sinua?
-- Kyllä, huusi toinen tuskaisesti, horjahti taaksepäin ja kaatua
mätkähti ruohoon. Se puri minua kahdesti, ennenkuin minä sen näin. Minä
kuolen!