Siimon Kenton noudatti menettelyssään periaatetta suurin mahdollinen
hyvä mahdollisesti suurimmalle ihmismäärälle.
Kun hän tapasi Jetroa siltä paikalta, johon hän oli hänet jättänyt, söi
neekeri paraikaa illallista uutisasukkaiden pirtissä, joten Kentonin
merkkiäänet kaikuivat aivan turhaan.
-- Jos hän ne kuulisi, ei hän niitä ymmärtäisi, ja jos hän ymmärtäisi,
ulvoisi hän vastauksen niin kovalla äänellä, että kuuluisi peninkulman
päähän.
Hän saa hoitaa itsensä.
Niin mietti Kenton; mutta ennen venheelle takaisin kääntymistään hän
katsahti raivatun paikan yli ja näki proomun ja nukkuvan intiaanin.
Mutta hän havaitsi jotakin muutakin sangen mieltäkiinnittävää.
Intiaanisoturin uni loppui samassa, kun Kenton oli heittänyt häneen
viime silmäyksen. Punanahka kohotti leukaansa ja hieroi silmiään aivan
kuin pojat ja tytöt tekevät varhain aamulla havahtuessaan. Sitten hän
tavoitti pyssyään ja nousi pystyyn. Mutta silloin ällistyi hän kuin
olisi kivettynyt. Hän ei tahtonut uskoa omia silmiään.
Äsken paikallaan ollut palkovenhe oli poissa.
Oikeastaan sen ei olisi pitänyt häntä kovin kummastuttaa; sillä olihan
venhe kovin löyhästi kiinni rannassa. Mutta intiaani loi kuitenkin
kummastelevan katseensa siihen suuntaan, missä Kenton seisoi, ikäänkuin
hän olisi aavistanut totuuden. Se oli luonnollisesti mahdotonta; hän
kiiruhtikin pian rantaan venettä etsimään ja hävisi Kentonin näkyvistä.
Kyllä hän tietää, kuinka kauan hän nukkui ja ettei vene ole kauas
ennättänyt. Kun hän on haeskellut mielestään tarpeeksi kaukaa, palaa
hän takaisin, tähystelee jälkiä ja huomaa minun askeleitteni sijat;
mutta hän ei voi päättää, valkoisenko vai punaisen miehen mokkasiini
(intiaanijalkine, jollaisia Kentonkin käytti) ne on painanut. Kaikessa
tapauksessa hän tietää, miksi vene kulki vastavirtaan eikä virran
mukana. No hyvä; hänellä ei ole niin tarkkaa katsetta, että huomaisi
veneen jäljet vedessä, ja aikaa kuluu ennenkuin tämä kulkuneuvo on
hänen käytettävissään!
Näin ajatellen palasi Kenton palkoveneen luo, astui siihen ja tarttui
pitkään kaksilapaiseen melaan. Hänellä oli vaikea tehtävä.
Kalkkalokäärmelahteen oli pari englantilaista peninkulmaa, ja hänen
täytyi saapua sinne pimeän tullessa.
Tavallisissa oloissa se ei ollut vaikeaakaan, mutta nyt täytyi se matka
suorittaa intiaanien huomaamatta, ja heitä oli kaikkialla. Jos he
näkisivät metsänkävijän liikkuvan vesillä, saattaisivat he siitä,
ottaen samalla huomioon uutisasukkaiden paikoillaan metsässä pysymisen,
päättää, etteivät viimemainitut aijokaan mennä intiaanien virittämään
satimeen. Ja kun sotajalalle nousseet intiaanit eivät mitenkään voineet
sallia, että valkoiset pääsevät livahtamaan heidän käsistään, oli
ankara hyökkäys heidän puoleltaan odotettavissa. Boone, Kenton ja muut
heidän toverinsa pitäisivät silloin kyllä lujasti uutisasukkaiden
puolta; mutta seurueen taistelukyvyttömät jäsenet saisivat varmaankin
surmansa tai joutuisivat intiaanien käsiin.
Kenton meloi rantapuiden oksien alla, ja hän olisi ollut iloinen, jos
tällaista suojustaa olisi riittänyt koko matkaksi. Vähäinen vene kulki
eteenpäin lehtikaton alla, mutta pysähtyi melkein joka kerta, kun mela
kohosi vedestä. Silloin Kenton kuunteli jännityksellä, kuuluisiko
jossakin vihollisen liikkumista ilmaisevia ääniä.
Hän meloi kotvan aikaa, mutta sitten hän lepäsi tavallista kauemmin.
Hän oli saavuttanut paikan, jossa hänen täytyi kulkea avoimen veden
pinnan yli.
Hän harkitsi, mitä olisi tehtävä.
-- En luule syöpäläisten tässä juuri vartioivan, ajatteli hän, -- siis
eteenpäin!
Melan lapa painui jälleen veteen; mutta samalla silmänräpäyksellä,
jolloin venheen olisi pitänyt lähteä liikkeelle, pysäyttikin soutaja
sen äkkiä. Virran Ohionpuoleiselta rannalta kuului samanlainen
merkkiääni, joka aikaisemmin oli tehnyt Boonen ja hänen levottomaksi.
Variksen hiljainen raakkuminen, sellainen, jolla urosvaris houkuttelee
puolisoaan luokseen.
-- Siunatkoon! mumisi Kenton. Tähän vuodenaikaan en ole koskaan ennen
näillä seuduilla kuullut niin paljon variksia!
Tämä merkkiääni, jonka täytyi lähteä intiaanin kurkusta, oli
vastauksena Kentonin äskeisiin arveluihin. Hän käänsi palkoveneen
keulan rantaa kohden ja nousi maihin päättäen kulkea jonkun taipaleen
metsää ikäänkuin tarkastaakseen, mitä suuntaa pitäisi kulkea.
Hän ei aikonut kulkea kauvan, mutta hän päätti noudattaa kaikkea sitä
varovaisuutta, johon hän näissä erämaissa liikkuessaan oli tottunut.
Vaikka metsä monien pensaiden tähden oli hyvin vaikeakulkuinen, luuli
hän kuitenkin voivansa vetää siinä palkovenettä perästä laskeaksensa
sen sitten toisessa paikassa vesille. Tätä aijetta toteuttaakseen hän
palasi pian rantaan siihen paikkaan, josta oli lähtenyt.
Häntä odotti suuri hämmästys.
Vene oli poissa. Kenton oli ottanut sen taitavasti vartian nenän alta,
mutta nyt oli sama mies, sillä kukaan muu se ei voinut olla, siepannut
sen häneltä ainakin yhtä ovelasti.
Kenton ei kauan aprikoinut; hän kiiruhti nopeasti mutta äänettömästi
rantaa pitkin etsimään venettä ja sen rohkeaa varasta. Hän löysi hänet
muutamien sylien päästä rauhallisesti eteenpäin melomassa ikäänkuin hän
olisi vakuutettu siitä, ettei kukaan voi väittää hänen kulkevan
vieraalla venheellä. Mutta heti kun hän näki valkoisen miehen, hyppäsi
hän maalle ja syöksyi, raivoisana kuin tiikeri, puukko kädessä Kentonin
kimppuun.
Kun Kenton kymmenen minuutin kuluttua jälleen otti venheen haltuunsa,
mumisi hän merkitsevästi ja synkin ilmein.
-- Nuo syöpäläiset erehtyvät väliin hyökätessään. Niin teki varsinkin
tämä; mutta se oli hänelle viimeinen kerta. Hän ei enää ketään
ahdistele.