Meidän on muistettava, että Kenton lähestyi raivattua aluetta idästä
käsin kulkien virran juoksun suuntaan. Hänen siis oli kuljettava
avonaisen kentän läpi päästäksensä rantaan kiinnitetyn proomun luo,
josta hän tavoitti palkovenettä. Mutta avoimen kentän yli kulkeminen
oli kovin vaarallista; viholliset, joita saattoi olla kaikkialla
väijymässä, voivat siitä hänet helposti huomata ja ampua. Hän päätti
sentähden kiertää raivatun alueen kulkemalla ympäröivän metsän läpi ja
lähestyä siten rantaa. Siihen yritykseen hän ryhtyikin erottuaan
Jetrosta. Hän ei kuitenkaan ollut vielä ennättänyt häipyä metsään, kun
kuuli takaansa voimakasta pärskymistä. Arvaten, mistä se tuli, kääntyi
hän takaisin mustan seuralaisensa luo.
-- Mitä sinä ajattelet?
-- Te sanoo, etten saa liikkua, en puhua, en hengittää. Hengittämättä
oli olla niin paha.
-- Hengitä sitten; mutta muista pysyä paikallasi, kunnes palaan.
Kenton lähti uudelleen ja pysyttelihe metsän kätkössä, kunnes oli
kiertänyt raivatun alueen ja lähestyi rantaa sen vastaisella puolella,
jossa hän alkoi tähystellä palkonevettä näkemättä sitä kuitenkaan.
Sen häviäminen oli näihin saakka pysynyt salaisuutena. Intiaanit olivat
voineet sen ottaa käytäntöön, sillä on voitu soutaa virran yli, tahi on
se voitu tuhota, tahi...
Shawanoe-intiaani tuli nyt näkyviin niin äkkiä kuin taikalaatikon ukko
kätköstään. Siinä oli kanoottikin, mutta intiaani seisoi sen ja
Kentonin välissä niin lähellä, että hän aivan varmaan olisi huomannut
metsänkävijän, jos olisi kääntynyt sinne päin.
Kentonin sydän pamppaili; sillä intiaanin ryhdistä, pään ja olkapäiden
asennosta päättäen oli hänellä edessään vanha vihollisensa suuri
Wa-on-mon eli Pantteri.
-- Jos se on se pahuus itse, voimme tässä heti ratkaista entiset
kiistamme, vaikkapa hänen heimolaisiaan olisikin kuinka lähellä hyvänsä
ja kuinka paljon tahansa, arveli urhea ja voimakas Kenton.
Intiaani oli kai katsellut tarpeeksi virralle ja saanut uteliaisuutensa
sillä taholla tyydytetyksi; hän kääntyi nyt ympäri ja katsahti pirttiä
kohden. Silloin Kenton huomasi, että hänen edessään seisoi outo soturi.
Kenton näki pirtin yhtä hyvin kuin intiaanikin, mutta hän ei huomannut,
mikä siinä oli kiinnittänyt intiaanin mieltä. Tilanne oli kehittynyt
niin kummalliseksi, ettei metsänkävijä tiennyt, mitä hänen olisi
tehtävä, vaikka hän harkitsi asemaa parhaansa mukaan.
Kului viisi tai kymmenen minuuttia, jonka ajan intiaanisoturi istui
liikkumattomana maassa selkä puuhun nojaten niinkuin Pantteri
edellisenä iltana ollessaan vankina proomussa.
-- Eiköhän se kanalja ole nukuksissa? ajatteli Kenton.
Ei mikään ole helpompaa kuin teeskennellä nukkumista; mutta Kentonin
mielestä ei intiaanilla nyt ollut mitään syytä siihen.
Kenton alkoi nyt äänettömin askelin, niinkuin hänen tapansa oli
metsässä kulkea, lähestyä kanoottia, jonka keula oli rantaan
kiinnitetty. Hän astui intiaanin ohi ja pysähtyi lähelle rantaa. Hän
oli nyt intiaanin elämän herra -- hän saattoi sen nopeasti sammuttaa.
-- Ei kukaan kristitty sodi sillä tavalla, ajatteli Kenton ja loitontui
vihollisesta.
Tämä istui nukkuvan luonnollisessa asennossa, selkä puuta vastaan,
polvet koukkuun vedettynä ja molemmat kädet niiden ympärillä. Hänen
pitkä kiväärinsä oli asetettu puuta vasten pystyyn, tomahawki
(intiaanien heittokirves) ja puukko riippuivat vyössä, joka oli hänen
puolialastoman ruumiinsa ympärillä. Hänen päänsä painui eteenpäin leuka
vasten rintaa ja karkea musta tukka riippui yli otsan.
Sivuuttaessaan nukkujan Kenton pani merkille, että hänen silmänsä
olivat suljetut; eikä metsänkävijä epäillyt ollenkaan punanahkan
nukkumista, koska tällä ei ollut mitään syytä ilveillä.
Näytti kuin Kentonia olisi tällä kertaa suosinut erinomaisen hyvä onni.
Vene oli niin irtaantunut, että intiaani saattaa havahduttuaan hyvällä
syyllä ajatella, että virta oli vienyt sen, kun hän huomaa sen
hävinneen, ja siinä tapauksessa hän etsii sitä virran alapuolelta. --
Jos intiaanin kivääri häviää venheen mukana, näyttää asia toiselta.
Kenton ei siis ottanut nukkuvan asetta, astui hänen sivuitsensa ja
laski kätensä venheen keulalle. Suuri kaksilapainen mela oli veneen
pohjalla. Kaikki oli siis järjestyksessä, mutta rohkeaa
metsänsamoilijaa odotti nyt kaikessa tapauksessa hyvin vaikea koe.
Katse aina viholliseen kiinnitettynä pisteli hän vuoron mukaan melan
kumpaakin lapaa veteen, ja niin kulki venhe äänetönnä vastavirtaan
avonaisen raivauksen ohi.
Kenton tunsi jo jonkunlaista varmuutta, kun hän oli sivuuttanut aukean
paikan ja pääsi rantapuiden pitkälle ulottuvien oksien alle ja pysähtyi
siellä noutaakseen neekerin. Muistaen varmasti paikan, johon oli hänet
jättänyt, riensi hän sinne kadottamatta silmänräpäystäkään. Mutta poika
oli tipotiessään.
-- Se oli parasta minulle, kun otin mokoman miehen mukaani! mutisi
vihastunut metsänkävijä. Mutta minne oli Jetro hävinnyt?
Niin, siinäpä juuri pulmallinen kysymys.