Kun Kenton saapui uutisasukasmatkueen luo, kokoontuivat hänen
ympärilleen ei ainoastaan Hastings metsämiehineen, vaan myöskin
Ashbrigden ja Altmanin perheet lukuunottamatta kymmenvuotista Mabel
Ashbrigdeä, joka piti sulun rakentamista pieneen erämaan puroon
vanhempain keskustelun kuuntelemista tärkeämpänä.
Veber Hastingsin sanat todistivat, että hän ymmärsi seuruetta uhkaavan
vaaran yhtä hyvin kuin Boone ja Kenton.
-- Paalumajalle ei ole pitkältä, sanoi hän Kentonille, me ennättäisimme
sinne parissa kolmessa tunnissa, jos punanahkat antaisivat meidän
rauhassa kulkea.
-- Miksikä te täällä viivyttelette?
-- Kalkkalokäännelahden tähden, vastasi Hastings.
-- Mitä siitä?
-- Intiaanit aikovat väijyä meitä sen luona.
-- Aivan niin, sanoi Kenton ja nyökkäsi huulet puristettuina. Sitä ne
syöpäläiset aikovat. Jos he siinä onnistuvat, tappavat he meidät
jok'ainoan. Boone on mennyt edeltäpäin tutkimaan heidän aikeitaan; minä
saavuin ollakseni apuna täällä.
-- Mr Hastings on sanonut, että metsä on niin tiheä, että meidän on
mahdotonta päästä yöllä sen läpi herättämättä intiaanien huomiota,
sanoi vanhempi Ashbrigde, joka niinkuin hänen ystävänsä Altmankin oli
melkoisen hermostunut.
-- Hän on siinä oikeassa, vastasi Kenton äänenpainolla. Siinä emme
mitenkään onnistu.
-- Siinä tapauksessa olisi kai parasta mennä täällä virran yli ja
jatkaa matkaa Ohion metsien läpi? Ne jotka osaavat hyvin uida, saavat
kuljettaa uimataidottomat toiselle puolelle, -- tahi teemme lautan.
-- Se tietysti olisi viisainta; kun vain voisimme suorittaa sen
intiaanien tietämättä. Mutta he ovat väijyneet meitä ensimäisestä
askeleesta saakka. He tietävät kaikki, mitä me teemme. Ennenkuin
olisimme virran puolivälissä, ampuisivat he kummankin rannan metsistä
ja tappaisivat vaimot, lapset ja kuljetusmiehet.
-- Sitä en ollenkaan epäile, sanoi Altman, jota tällainen ajatuskin
pöyristytti. Mutta on kummallista, sanoi hän katsellen ympärilleen
ikäänkuin haluten nähdä eräitä näitä pelottavia vihollisia, -- se on
kummallista, etteivät he ole meitä tähän lepopaikkaan ampuneet. Tokkopa
heille sen sopivampaa tilaisuutta tulee?
-- Voisivathan he muutamia ampua; mutta Hastings ja hänen toverinsa
antaisivat heille tuntuvan vastauksen. Sitä punanahkat pelkäävät. Nämä
pojat, lisäsi Kenton katsellen ylpeästi seuralaisiinsa, ovat olleet
niiden syöpäläisten kanssa tekemisissä ennenkin.
-- Meidän on siis pysyteltävä paikallamme niin kauan, ettemme
Kalkkalokäärmelahdelle ennätä; sitten menemme pimeän aikana virran yli.
Niin vältämme heidän satimensa. Sellainen on kai mr Hastingsinkin
ajatus?
-- Mutta mitä ne arvelevat, jos me pysymme paikoillamme? kysyi Yrjö
Ashbrigde.
-- Nyt mainitsittekin täperimmän kohdan. Jos intiaanit huomaavat,
ettemme me saavu heidän väijytyspaikalleen, käsittävät ne, että olemme
pysähtyneet. Silloin he lähettävät urkkijansa ottamaan selvää asiasta
-- muuten ne kai ovat jo sen tehneetkin, lisäsi Kenton ja katsahti
ympärilleen. Kun salaiset hiiviskelijät ovat saaneet varmuuden, ettei
meidän ole tarkoitus kulkea tuon lahden ohi, lähettävät he niin monta
miestä kuin mahdollista hyökkäämään kimppuumme.
-- Meidän on siis toimittava niin, että intiaanit edelleenkin luulevat
meidän kulkevan Kalkkalokäärmelahdelle, jossa he odottavat, huomautti
Ashbrigde.
-- Niinkuin sanoitte.
-- Mutta kuinka siinä on meneteltävä?
-- Olen Boonen keralla, sanoi Kenton, harkinnut asiaa ja luulemme, että
on parasta tehdä näin: Tiedätte, että minä jätin palkovenheen proomun
luo, joka jäi pirtin kohdalle. Minä menen ja noudan sen -- jos se
nimittäin vielä on siellä. Sitten minä koetan pysyä niin lähellä
rantaa, etteivät punanahkat huomaa aikeitani ja pyrin ennen pimeää
johonkin sopivaan paikkaan Kalkkalokäärmelahden tällä puolella, ja te
odotatte minua siinä. Sitten minä soudan naiset nopeasti virran
toiselle puolelle, ja siellä jatkamme matkaa paalumajalle asti.
-- Silloin teidän täytyy tehdä kaksi matkaa palkoveneellänne.
-- Jollen saa samalla toista venettä, jonka kätkin pensaiden alle tällä
rannikolla ei kovin kaukana lahdesta. Jos se löytyy, soudan minä toisen
puolen naisista virran yli, Boone tahi joku muu toisen.
-- Ja me muut annamme punanahkoille kovan löylyn, sanoi Hastings
säihkyvin silmin.
-- Teidän täytyy osata kujeilla, sanoi Kenton Hastingsille, joka oli
päällikkönä Boonen poissa ollessa. Jos huomaatte, että lähestytte
Kalkkalokäärmelahtea ennen auringonlaskeutumista, täytyy teidän keksiä
joku tapaturma, jonka tähden voitte pysähtyä.
-- Sellaisen kyllä keksii, sanoi Yrjö Ashbridge pahimmassa tapauksessa
minä kaadun johonkin puunrunkoon ja katkaisen jalkani.
-- Jetroon voi sattua joku vahingonlaukaus.
-- Varjelkoon! Parempi on, että syötätte minulle niin paljon, etten voi
kävellä. Te toiset saatte minun sitten kantaa -- hitaasti tietysti.
-- Ei ole aika jutella; jätän teidät Hastingsin huomaan; hän on yhtä
taitava kuin Boone tahi minä, sanoi Kenton ja aikoi lähteä.
-- Pelkään, että teille tapahtuu jotakin mr Kenton -- tarvitsee jonkun
seurata teitä, huomautti Jetro laskien kätensä toisen olalle.
-- Tahdotteko te?
Toisten hämmästykseksi he lähtivät rinnatusten astumaan ja katosivat
metsään länteenpäin.
-- Sovimme siitä, sanoi Kenton, kun he olivat hetkisen kulkeneet, että
sinä pidät huolta minusta ja minä sinusta.
-- Se sopii hyvin.
-- Etkä tee muuta kuin sen, mitä minä käsken?
-- Aivan niin. Ettekä te minulta kysymättä tee muuta kuin sen, mitä
minä sanon. Minä pitää arvossa teitä, mr Kenton.
-- Mutta, sanoi metsänkävijä vakavasti, jos kumpikin meistä kieltää
toverinsa liikkumasta ja puhumasta, silloin seisomme metsässä
paikallamme äänettöminä. Sentähden olen minä ensiksi ohjaaja ja sitten
sinä.
Jetro hyväksyi ehdotuksen, vaikkei aivan tyytyväisenä. Kenton ei
unohtanut hetkeksikään varovaisuutta. Hän käski Jetron tulla jälestä ja
kielsi hänen puhumasta sanaakaan; sen sijaan hänen piti katsella ja
kuunnella. Aurinko teki laskujaan, kun he onnellisesti saapuivat
raivatun alueen luo, josta olivat lähteneet aikaisemmin päivällä.
Ensimäinen Kentonin havainto todisti pettymystä. Pirtin ulkoasusta
päättäen eivät punaiset olleet tehneet siellä mitään hävitystä, ja
proomu oli paikallaan rantaan kiinnitettynä aivan sellaisena kuin
Kenton oli sen nähnyt viimeksi kääntyessään taaksensa katsomaan. Mutta
palkovenettä, jonka tähden hän oli lähtenyt liikkeelle, ei näkynyt ei
kuulunut. Se ei ollut lähtenyt siitä käsittä; jonkun oli täytynyt se
ottaa.
-- Punaiset syöpäläiset puuhaavat tänä päivänä kaikkialla, mutisi
närkästynyt metsänkävijä. Niitä on ollut täällä meidän lähdettyämme,
luultavasti niitä on nytkin. Mutta minä olen tullut noutamaan
palkovenettä, ja se minun täytyy saada niin totta kuin nimeni on Siimon
Kenton.
-- Saanko seurata teitä suojellakseni, ettei te haavoitu?
-- Ei, pysähdy siihen, missä olet, älä näyttäydy kellekään, älä puhu,
älä edes hengitäkään ennenkuin minä palaan, sanoi Kenton valmiina
lähtemään vaiherikkaan elämänsä näihin saakka vaarallisimpaan
seikkailuun.