-- Vai tärkeitä tietoja? sanoi Kenton, joka piti neekeristä; sillä
heikosta ajatuskyvystään huolimatta oli tämä hyvä ampuja. Mitä teillä
on sanomista?
-- Kaikki ollaan hyvin, sanoi Jetro, joka istui toisten viereen, otti
hatun päästään ja pyyhki hohtavaa naamaansa.
-- Vai niin; no mitä uutisia?
-- Sen jo sanoin. Kaikki ollaan oikein hyvin; minä vain olen hyvin,
hyvin nälkäinen. Mutta sitä ei uskota siellä.
-- Sekö oli ainoa uutinen, jota tulit meille kertomaan? sanoi Boone
katsoen tyytymättömästi Jetroon, joka kuitenkaan ei välittänyt siitä.
-- Ei muuta erityistä -- ainoastaan, että muu väki myöskin voidaan
hyvin.
-- Ei siis ole mitään tapahtunut? kysyi Kenton.
-- Ei, mitä minä tiedän.
-- Missä he ovat?
-- Ettekö sitä tiedä? kysyi Jetro nyt puolestaan kummastuneena; sillä
olihan hän vasta äsken eronnut metsänkävijöistä. Missä luulette heidän
oltavan, mr Kenton?
-- Tiedän, missä heidän pitäisi olla. Heidän pitäisi tulla tännepäin
puolenpeninkulman päässä virran vartta pitkin; heidän pitäisi tunkeutua
metsän läpi tämän puun luo, jonka päällä me istumme. Mutta minä en
tiedä, onko heille tapahtunut jotakin matkalla.
-- Sanoinhan äsken, ettei mitään olla tapahtunut.
-- Tulevatko he tänne metsän läpi?
-- He istutaan hiljaa muutamilla kivillä, kun minä eroan heistä.
-- Mitä se merkitsee?
-- He ollaan väsyneitä; tahtovat lepoa.
Kenton katsahti Booneen merkitsevästi. Jetron selitys ei tietysti ollut
oikea. Sillä kukaan seurueesta, ei edes Agnes Altman, eipä edes
kymmenvuotinen Mabel Ashbrigde voinut olla niin väsynyt, että lepo
olisi ollut tarpeen, ei vielä kaksi kertaa pitemmänkään taipaleen
kuljettua.
-- Lähdittekö omin päin, vai lähetettiinkö teidät tänne?
-- Itse tullaan -- ei kukaan lähetä; mutta mr Hastings kyllä sanoo,
että minun täytyy mennä; muuten hän potkaisee minut, sanoo hän.
Veber Hastings oli luotettava poika, saattojoukon jäsen ja hoiti
päällikkyyttä Boonen poissa ollessa.
Vihdoinkin alkoi Jetro puhua hiukan ymmärrettävämmin ottaen aivan
juhlallisen ryhdin. Hän kertoi omalla murteellaan, että Hastingsin
lähettämät tähystäjät olivat palanneet metsästä ja kertoneet hänelle,
mitä näkivät. Ja silloin oli Hastings lähettänyt neekerin Kentonin ja
Boonen luo ilmoittamaan, että hän tarvitsi toisen heistä tahi
molemmatkin neuvotellaksensa asioista.
-- En käsitä, mitä tämä merkitsee, sanoi Boone nousten ylös, mutta
jotakin siinä on! Olisi parasta, Siimon, että sinä heti kääntyisit
takaisin tämän pässinpään mukana.
-- Entä sinä?
-- Minä kuljen edelleen ja hankin tietoja niin paljon kuin voin.
Taistelun sattuessa on kai jotenkin sama, olenko minä teidän apunanne
tahi en. Mutta kyllä minä koetan tulla teidän luoksenne. Mahdollisesti
minä näen täällä edeltäpäin yhtä ja toista, mikä on hyvä tietää.
-- Aijotko käyttää jotakin merkkiääntä? kysyi Kenton, joka myöskin
nousi.
-- Ehken sitä ei tarvita; mutta jos tarvitaan, niin kyllä sinä minun
merkkini tunnet. Mehän olemme vanhat toverit.
Kenton hymyili ja viittasi kädellään. Samalla kuului viidennen kerran
variksen hiljaista raakkunaa. Metsänkävijät tekivät kaksi tärkeää
havaintoa.
Merkkiääni kuului puolta lähempää kuin edelliset ja jälleen uudesta
kurkusta.
-- Nyt tiedämme, että niitä on ainakin kolme, sanoi Boone.
-- Ne ihmettelevät, miksi me emme kulje kiiruummin metsän läpi. Mutta
lähde nyt matkaan, Siimon; aika kuluu!
Mainehikkaat metsänkävijät erosivat äänetönnä. Vanhempi kulki virran
vartta ylöspäin itää kohden Kalkkalokäärmelahdelle, joka oli tärkeä
paikka pienelle uutisasukkaiden joukolle. Hän ei välittänyt katsoa
taakseen huomatakseen, mitä toinen teki.
Mutta Kenton kääntyi muutamia askeleita otettuaan ja heitti silmäyksen
jäljelleen.
Jetro seisoi pyssy olalla paikallaan kaatuneen puunrungon luona ja
katsoi kysyvästi vuoroon toiseen vuoroon toiseen.
-- Mitä te odotatte? kysyi Kenton.
-- Kumpiko teistä tarvitsee minua, mr Kenton?
-- Luulen, ettei kumpikaan erityisesti kaipaa teidän seuraanne; mutta
seuratkaa minua kaikessa tapauksessa.
Huomautamme nuorille lukijoillemme vielä, että uutisasukkaat Altman ja
Ashbrigde perheineen matkustivat Kentuckyn aarniometsien läpi eräältä
raivatulta alueelta, jolle he muutamia viikkoja sitten olivat
rakentaneet hirsipirtin, eräälle toiselle samanlaiselle
viljelyspaikalle, joka oli kymmentä englannin peninkulmaa ylempänä.
Ohiovirran vastaisella puolella. Heidän saattajinaan oli eräitä
valkoihoisia näihin erämaihin perehtyneitä metsästäjiä ja
tiedustelijoita Taneli Boonen johdolla. Kapteeni Bushwick, Yhdysvaltain
hallituksen lähimmän sotilasaseman päällikkö, oli nämä miehet
lähettänyt, sillä hän ymmärsi, kuinka vaarallinen tällainen matka
intiaanien liikkuma-alueiden lävitse oli.
Kenton ja Jetro pääsivät pian, intiaanien häiritsemättä, ystäviensä
luo. Punanahkaisilla oli suunnitelmansa, jonka he tahtoivat
toteuttaa ryhtymättä edeltäpäin varomattomiin toimenpiteihin.
Kalkkalokäärmelahden luona oli mainio paikka, ahdas sola, jossa saattoi
itse vaaraan joutumatta murhata kaikki valkoihoiset.