2. Variksenraakkuna.

He olivat kuulleet tämän hiljaisen merkkiäänen kolme kertaa. Ja pian

ystävämme käsittivät, että väijyvä intiaani siten huomautti

toverilleen, että hän nyt oli uutisasukkaiden jälillä. Intiaanijoukot

saattoivat merkkiäänien johdolla pian piirittää valkoihoiset ja tuhota

heidät.

Kun raakkuna kuului neljännen kerran, istuivat valkoihoiset väijyjät

puun rungolla, niinkuin olemme kertoneet, ja katsoivat äänetönnä

toisiinsa.

Vihdoin sanoi Kenton tavallisella varovaisuudellaan:

-- No, mitä arvelet, Taneli?

-- Se merkitsee sitä, että shawanoe-intiaanit seuraavat ystäviemme

jälkiä, emmekä me voi sitä estää.

-- Kuinka monta punanahkaa sinä luulet olevan väijyksissä?

-- Kukaties yksi -- kukaties yksi tusina.

-- Kyllä heitä, Taneli, on useampia kuin yksi, sen tiedät yhtä hyvin

kuin ininäkin.

Vanhempi mies nyökkäsi ja hymyili.

Ei saata ajatella parempaa todistusta näiden miesten erinomaisen

tarkasta luonnonäänien ja metsäelämän tuntemisesta kuin tämä

havaintojen yhtäpitäväisyys. He olivat näet huomanneet pienen

eroituksen ensimäisten ja viimeisen merkkiäänen viilillä. Oli kuin yksi

intiaani olisi raakkunut kolme kertaa ja antanut sitten toisen matkia

itseään, joka onnistuikin mainiosti.

-- Tiedätkö, Siimon, sanoi vanhempi, minä luulen, että he aikovat

väijyä Kalkkalokäärmelahdessa.

Kalkkalokäärmelahti oli Ohio virran syvä mutka Kentuckyn puolisella

rannalla, ehkä noin puolenpeninkulman päässä siitä, missä valkoiset

metsänkävijät illan lähestyessä istuivat puunrungolla.

Puhvelien ja muiden villi-eläinten tallaama vähintäänkin sadan vuoden

vanha polku kulki heidän ohitsensa. Lahden takana kääntyi se oikeaan

syvälle metsään ja päättyi suolakenttään, jolla eläimet kävivät suolaa

nuolemassa.

-- Kapteeni Bushwick itse oli viime kesänä täällä jonkinlaisella

tutkimusmatkalla, sanoi Kenton. Hän kulki paluumatkallaan tätä polkua.

Ja ensimäiseksi hän tapasi kalkkalokäärmeen, joka puri hampaansa hänen

sääryksiinsä tapaamatta kuitenkaan ihoa. Kapteeni iski petoa kiväärin

tukilla, mutta kuuli samassa toisen käärmeen kalisevan takanaan. Jollei

hän olisi tavattoman reippaasti hypännyt syrjään, olisi hän saanut

kuolettavan nipistyksen. Nyt ei käärme häntä tavannut, ja kapteeni

ampui pedon.

-- Hän kai ristikin lahden Kalkkalokäärmelahdeksi?

-- Hyvällä syyllä; mutta kyllä minä olen ollut täällä usein käärmettä

näkemättä.

-- Kun minä olin täällä pari viikkoa sitten, kertoi Taneli, näin

kauriin kulkevan suolakentälle päin. Se olisi nähnyt minut, ellei se

olisi katsellut kalkkalokäärmettä, joka kiinnitti sen kaiken

tarkkaavaisuuden. Kauris oli tyhmä. Sen sijaan, että se olisi kulkenut

taaksepäin, niinkuin ne tavallisesti tekevät kalkkalokäärmeen

huomatessaan, alkoi se nuuskia ja tanssia käärmeen ympärillä sekä

lopulta lyödä toppasi sitä etusorkallaan. Luonnollisesti potki se

käärmeen rääsyiksi, mutta sitä ennen ennätti tämä iskeä pari kolme

haavaa, ja suuri komea eläin kuoli puolentunnin kuluessa.

Kalkkalokäärmeet ovat yhtä häijyjä kuin intiaanit.

-- Usein kyllä, mutta ei aina, Taneli; eiväthän ne raakukaan kuin

varikset. Sitä paitsi ne eivät surmaa edeltäpäin ilmoittamatta.

-- Nyt emme ole käärmeiden karissa tekemisissä.

-- Emme. Meidän pitää vetää punanahkoja nenästä. Olemme kulkevinamme

Kalkkalokäärmelahden ohi; silloin tulvii sinne noita syöpäläisiä ja

odottavat meitä tervetulleina.

-- Mutta mitä tekevät silloin uutisasukkaat?

-- Kulkevat toista tietä.

-- Mitä tietä? Metsä on niin tiheä sekä oikealla että vasemmalla,

etteivät ainakaan naiset pääse askeltakaan eteenpäin ja niin hiljaa,

etteivät punanahkat kuulisi.

-- Voidaan menetellä monella tavalla. Voimme esim. vaeltaa niin

hitaasti, ettemme ennätä lahden luo ennen pimeää. Mutta jos liian

hitaasti liikutaan, herättää se intiaanien epäilystä. Toivoisin, että

ilta olisi jo käsissä.

-- On turha toivoa mitään.

-- Aivan niin. Mutta pimeällä voimme joka tapauksessa kääntyä takaisin

ja mennä virran yli alempana. Matkaa jatketaan sitten virran toisella

puolella ja mennään suoraan paalumajalle.

Boone puistatti päätään; sillä hän ei hyväksynyt tätä suunnitelmaa.

-- Kuinka sinä luulet saavasi naiset ja lapset virran yli? Luultavasti

kukaan ei osaa uida omaa pituuttaankaan.

-- Minulla on palkovene, jonka olen kätkenyt pensaihin lahden tähän

reunaan, -- jolleivät syöpäläiset ole sitä vieneet.

-- Luultavasti ne ovat sen ottaneet tahi ainakin rikkoneet sen pohjan.

Mutta jollen ole erehtynyt, niin on ruuhi sen proomun luona, jonka te

jätitte uutispirtin luo.

-- Aivan niin.

-- Miksi emme kääntyisi takaisin ja noutaisi sitä?

-- Se ei olisi hulluinta, sanoi Kenton miettivästi. Jos voisin

kuljettaa venheen virtaa ylös intiaanien epäluuloa herättämättä, niin

asia olisi selvä.

-- Mutta se ei kanna kaikkia, naisia ja lapsia ja muuta joukkoa samalla

kertaa.

-- Teemme kaksi matkaa tahi useampiakin, jos tarvitaan.

-- Se voi olla uhkapeliä. Mutta mitäpä muuta voisi tehdä. Jos todella

löytäisit venheesi sieltä, minne jätit, niin ehkäpä me selviäisimme.

Kenton tähysteli lähellä olevain puiden latvoihin ikäänkuin etsien

jotakin -- ei kuitenkaan mitään esinettä.

-- Niinkuin näet, niin vasta kahden tunnin kuluttua tulee pimeä, että

voimme yrittää intiaanien kiertämistä. Sillä aikaa ehtivät miehet

Kalkkalokäärmelahteen kaksikin kertaa. Meidän pitää keksiä juoni, joka

viivyttää heitä taipaleella ainakin kaksi tuntia, mutta niin

taitavasti, etteivät intiaanit huomaa heidän epäilevän mitään. Keksitkö

sinä sellaisen, Taneli?

-- On monta keinoa, vastasi vanhempi mies mietittyään hetkisen.

Matkalla voisi sattua onnettomuus -- erästä voisi kalkkalokäärme

purra...

Kenton huomasi toverissaan veitikkamaisen vivahduksen, vaikka hän

puhuikin vakavasti.

Kuului lehtien kahinaa, joku lähestyi. Kumppanukset tarttuivat

vaistomaisesti kivääreihinsä. Jos saapuja olisi käyttäytynyt

varovaisemmin, olisivat metsänkävijät piiloutuneet puun taakse. He

huomasivat, ettei mikään väijyvä vihollinen lähesty näin julkisesti.

Kenton ja Boone tiesivät, että se oli ystävä tahi ainakin sellainen,

jolta ei tarvitse mitään pelätä.

Ja niin oli todellakin asianlaita. Metsästä tuli näkyviin Jetro, mr

Altmanin suuri ja karkeatekoinen neekeripalvelija kivääri olkapäällä.

Hän ei huomannut metsästäjiä ennenkuin oli aivan heidän edessään.

Silloin seisattui hän äkkiä ja otti raskaan pyssynsä olalta.

-- Anna olla! huusi Kenton ihmetellen, että mitä miehellä oli mielessä.

-- Halloo, tekö se ollaan, mr Kenton? sanoi Jetro irvistäen; minä

luulin että se oli Pantteri. Olin lähettää kuulan teidän läpi. Onni

että puhuitte. Mutta, lisäsi neekeri merkitsevästi, minulla on teille

tärkeitä tietoja, mr Kenton ja mr Boone.

Virran kummitus: Kertomus intiaanimetsistä · 第 7 / 35 题