Oli lämmin elokuun iltapäivä toistasataa vuotta sitten. Aarniometsän
kuuluisat sankarit, erinomainen tiedustelija ja metsästäjä Siimon
Kenton ja mainio opas Taneli Boone, olivat päättäneet pitää
neuvotteluja. He olivat kulkeneet avaraa tietöntä metsää
yhtäsuuntaisesti ainoastaan noin viidensadan metrin päässä toisistaan
ja yhtyivät nyt vaellettuaan pari kilometriä. Boone oli hiipinyt
varovasti Ohiovirran [Ohio on Missisippivirran lisäjoki Yhdysvalloissa]
rantaa itäänpäin, Kenton oli pujottautunut Kentuckyn [Kentucky on
Yhdysvaltain valtio Ohiovirran eteläpuolella vastapäätä Ohiovaltiota,
joka on virran pohjoispuolella] syvien metsien läpi, kunnes hän
lähestyvää vaaraa aavistaen oli poikennut vasempaan ja yhtynyt Booneen
virran rannalla.
He istuivat nyt kaatuneen puun rungolla ja haastelivat puoliääneen
unohtamatta hetkeksikään varovaisuutta. He olivat eläneet kylliksi
kauan näissä vaarallisissa erämaissa muistaakseen, ettei valkoinen mies
ole täällä hetkeäkään turvattu punaihoisten raivoilta ja viekkailta
hyökkäyksiltä.
-- Taneli, sanoi Kenton, matalalla sointuvalla äänellään, tämä on
pulmallisempi juttu kuin mitkään edelliset.
-- Minulla ei ole oikeastaan mitään osallisuutta siinä asiassa, Siimon,
oikaisi Boone kääntäen kapeat sileäksi ajellut kasvonsa ystävätään
kohden.
-- Ei vielä, mutta sinä saat tekemistä, kun tapaat ihmisiä hirsipirtin
luona.
Boone nyökkäsi käsittäen tarkoituksen.
-- Sinä, Taneli, et kai ollut pirtissä, kun proomu pysähtyi sen luo?
-- En.
-- En minäkään.
-- En minäkään; minä samoilin metsää pyrkien mr. Ashbridgen luo.
Hänhän se rakennutti pirtin, jonka ohi minä kuljin yhden peninkulman
virtaa ylöspäin? [Englannin penikulman niinkuin aina tässä
kertomuksessa; engl. penikulma on noin 1 1/2 km.]
-- Niin, Norman Ashbridge tahi hänen poikansa Yrjö -- oikein
kelvollinen nuori mies. He saapuivat proomullaan virtaa pitkin viime
keväänä ja pysähtyivät metsän reunaan, peninkulman tästä alaspäin: ja
sinne he rakensivat hauskan pirtin. Muutamia viikkoja sitten isä
matkusti noutamaan perhettään toisella proomulla. Yrjö, poika, väsyi
odotukseen ja lähti heitä vastaan. Me yhdyimme metsässä ja meidän
täytyi tunkeutua punaisten syöpäläisten läpi, ennenkuin saavutimme
proomun. Virtaa pitkin matkustaessa kuumenivat korvat, sillä Pantteri
raivosi, minkä suinkin saattoi.
-- Pantteri! huudahti Boone, kääntyen taas ystäväänsä. Saatoinhan
arvata, että hän oli leikissä mukana.
-- Hän hiipi eilen illalla alukseen ja luuli voivansa tehdä meidät
kaikki kylmäksi, mutta hän joutuikin satimeen. Neekeri Jetro --
tunnethan hänet? sai hänet tassuihinsa, kaatoi kumoon ja piteli
lujasti, kunnes me ennätimme hänet sitoa. Ja niin oli suuri Wa-on-mon,
Pantteri, vankinamme. Mutta kun me sitten, mr Ashbridge ja Altman ja
minä, sousimme kanootilla tavoittamaan toista proomua, jonka
shawanoe-intiaanit olivat vallanneet, niin mr Altmanin tytär Agnes --
herttainen lapsi, jonka vertaista ei ole koko Ohion ja Kentuckyn
alueilla -- alkoi sääliä Pantteria ja leikkasi intiaania sitovat köydet
poikki. Hän teki silloin suuren virheen, mutta hyvän sydämensä
vaatimuksesta, eikä sellaisia virheitä tehdä usein tässä maailmassa,
Taneli. Pantteri aikoi juuri hypätä yli proomun reunan, mutta joutui
jälleen neekerin käsiin.
-- Ja kuinka hänelle silloin kävi? kysyi Boone. Hän toivoi, että tämä
intiaani metsien ja uutisasukkaiden viljelysmaiden raja-alueen hirmu
olisi vihdoinkin tuhottu.
Kenton nojasi pitkän piilukkoisen kiväärinsä puunrunkoa vastaan,
puristi raudanlujat kätensä toisen polven ympärille ja katsoa tuijotti
ajatuksissaan vastaiseen metsään. Hän oli siirtänyt pesukarhunnahkaisen
hattunsa takaraivolle, puristi huuliaan ja rypisti kulmiaan ennenkuin
vastasi.
-- Näetkös, Taneli, se ei tapahtunut niinkuin minä olisin tahtonut.
Niinkuin tiedät, jatkoi proomu kulkuaan virtaa pitkin, kunnes se tänä
aamuna saavutti metsänreunan. Ennenkuin me nousimme maihin, huomasimme
me, että Girty useiden punanahkain keralla oli pirtissä. He tiesivät,
että me olimme sinne tulossa, ja odottivat voidakseen murhata meidät
kaikki, ja kun me luovimme heidän ohitsensa haluten johtaa heidät
harhaan, tapahtui merkillinen seikka.
-- Näissä maanäärissä tapahtuu monta merkillistä seikkaa, Siimon,
huomautti Boone kuivasti.
Kaksi shawanoe-intiaania ammuttiin, toinen kuoliaaksi, toinen
vaarallisesti ja kumpikin oli neekeri Jetron työtä. Hän on pitkä ja
vahva mies, vihaa työtä, mutta pyssyä käyttää kuin mikäkin.
-- Mutta kuinka kävi Pantterin? kysyi Boone, pitäen punanahkan kohtaloa
neekeri Jetroa tärkeämpänä.
Kentonin kasvot synkistyivät jälleen.
-- Pantterin? Minä unohdin kertoa. Sovittiin, että hän ja minä
kohtaisimme toisemme metsissä lähellä uudisviljelyksille raivattua
paikkaa ja ratkaisisimme siellä vanhan kiistamme. Jos minä pääsisin
sieltä hengissä, olisi Girtyn ja punanahkojen poistuttava pirtistä. Ja
minä pääsin hengissä, ja punanahkat poistuivat.
-- Entä pantteri? Saiko hän surmansa?
-- Ei; minä olin kohtauspaikalla, mutta Pantteria ei näkynyt ei
kuulunut. En luullut, että Wa-on-mon olisi niin pelkuri.
-- Ei hän jäänytkään pelosta pois; älä sitä kuvittelekaan, Siimon!
sanoi Boone merkitsevästi.
-- No miksi sitten?
-- Kyllä sen tiedät yhtä hyvin kuin minäkin.
Se oli totta. Shawanoe-heimon raivo päällikkö oli jäänyt pois
kaksintaistelusta suunnatakseen hirvittävämmän iskun uutisasukkaita
vastaan.
Liikkuessaan metsässä raivatun alueen ympärillä sillä varjolla, että
menisi kohtaamaan Kentonia, riensikin Wa-on-mon nopeajalkaisena
kuin petoeläin etsimään suurta intiaanijoukkoa, jonka tiesi
sotavarustuksissa parveilevan ympäristössä. Hän aikoi asettua sen
johtajaksi ja murhata kaikki uutisasukkaat, miehet, naiset ja lapset.
Sillä välin kantoivat Altman ja Ashbrigde seuralaisineen kaikki tavarat
proomusta pirttiin, joka sitä ennen oli pantu järjestykseen. He olivat
tuskin työnsä päättäneet, kun Taneli Boone saapui ja toi peloittavia
uutisia. Hän kehoitti heitä kuitenkin jäämään paikoilleen, koska
puolustautuminen näytti mahdolliselta. Mutta tuskin he olivat
päättäneet seurata hänen neuvoaan, kun saapui tiedustelija, joka
kertoi, että seudun kaikki intiaanit olivat sotajalalla, josta syystä
uutisasukkaiden ei ollut viisasta viipyä hetkeäkään paikkakunnalla.
Mikään muu kuin pikainen pako ei voinut pelastaa heitä tässä erämaassa.
Ainoastaan läheisimmässä siirtolassa, jossa oli säännöllistä
sotaväkeäkin, saattoi saada tarpeellista suojaa. Kymmenen peninkulman
päässä Ohion pohjoisrannalla oli kapteeni Bushwickin hirsipirtti (n.s.
paalumaja), mutta edellämainitut perheet tekivät sen suuren virheen,
etteivät pysäyttäneet suuria tasapohjaisia kuljetusaluksiaan paalumajan
kohdalla mennäkseen sinne sisään lähempiä tietoja odottamaan.
Taneli Boone ja hänen seuralaisensa olivat ensin ajatelleet kuljettaa
uutisasukkaat takaisin paalumajalle. He olivat taistelussa voittaneet
erään pienen intiaanijoukon. Mutta pääjoukko Pantterin johdolla
liikuskeli vapaana eikä sen olinpaikkaa tunnettu.
Niinhyvin mr Altman sekä hänen vaimonsa, tyttärensä Agnes ja
neekeripalvelijansa Jetro kuin mr Ashbrigde puolisonsa, tyttärensä
Mabelin ja poikansa Yrjön keralla lähtivät siis pyrkimään paalumajalle
virran Ohion-puoleisella rannalla. Heidän aikomuksensa oli pysytellä
Kentuckyn puolella, kunnes saapuisivat siirtola-aseman kohdalle, josta
heidät kuljetettaisiin virran yli. Perhekuntien saattajina oli
rajavartioita, joita Boone oli tätä tarkoitusta varten mukaansa
ottanut. Heidän oli pakko jättää kaikki omaisuutensa mainitsemaamme
yksinäiseen pirttiin, voimatta toivoa niiden takaisin saamista.
Vaikka he lähtivät matkaan päivän aikana, saattoi Pantteri milloin
hyvänsä hyökätä heidän kimppuunsa, sillä hän vaani heidän jälkiään.
Jos he saattoivat karttaa hyökkäystä pimeään asti, parantui heidän
asemansa, sillä Taneli ja Kenton tunsivat nämä metsäseudut niin
erinomaisen hyvin, että he kyllä osasivat ohjata kulkuetta, vaikka
eivät olisi nähneet käden pituuttakaan eteensä.
Kaikki siis odottivat pimeää.
-- Kuule! kuiskasi Kenton Boonelle ja kohotti kätensä vaatien
hiljaisuutta.
Se ei ollut tarpeellista, sillä vanhempi toveri oli jo kuullut äänen --
kuin variksen heikon raakkumisen jonkun kaukaisen puun latvasta.