Sisältö: Vierasten tulo. Ruumiinvalvojaiset ja kummitusjutut.
Haudalle saatto. Hautaaminen. Ruumissaarna. Hautajaiset
pitäjäntuvalla.
Lauantaina iltahämärissä alkoi tulla maahanpaniaisvieraita Niemelään.
Miesvieraat astuivat pöydän luokse, vaan naisvieraat pysähtyivät
ensin ovensuuhun, jossa antoivat tuomisnyyttinsä emännälle, isännän
vaimolle. Sitten hajosivat he jokainen siihen nurkkaan, missä
kenenkin likin sukulainen oli. Talon tyttäret Kaisa ja Anni riisuivat
vierasten päällysvaatteet, mikäli vain kerkesivät, mutta kun yhtä
aikaa tulla tupsahti useampia vieraita, niin eivät tytöt ennättäneet
kaikkia riisua; heitä auttamaan tulivat ukko-Laurin miniäimet Elli ja
Heti, sekä Mari-ämmän tytär Sohvi, joka oli vasta paimentyttö.
Riisuttuaan istahtivat vieraat penkille ja talon väki kävi
tervehtimässä vieraita: miehiä käteltiin, vaan naisia likistettiin.
Tuloryypyt annettiin vieraille siinä järjestyksessä kuin he olivat
tulleetkin.
Kun kaikki vieraat olivat kokoontuneet, syötiin yhteinen illallinen.
Niin hyvin atrian alussa kuin lopussakin luettiin ruokaluvut ja
laulettiin joku värssy. Näin koko maahanpaniaisten ajan.
Kun illallinen oli syöty ja ruoka korjattu, tuotiin laulaen ruumis
aitasta tupaan. Ruumiskirstu asetettiin tuolien päälle ja neljä
kototekoista kynttilää laitettiin ruumiskirstun viereen palamaan,
kaksi pää- ja kaksi jalkapuolelle. Ruumis nostettiin kirstuun, jonka
jälkeen Holttolan kirkonmies alkoi jo toisten kanssa veisata:
Minun majan musta, vuoteen valju,
oi kuolem vieras kauhia!
Elon ilmast katkoit,
kuin varjo vaipuu, kohta katoo,
niin kaikk ikäpäivän maailmass
kiirust pois karkais.
Kuitenkin mun ilon on,
ett tiedän taas nousevani
ja Kristuksen kanss iät eläväni. (Vvk. 400:2)
Kun vuoteet oli laitettu, kävivät lapset ja nuorempi rahvas
makaamaan, vaan vanhemmat ihmiset pitivät valvojaisia koko yön. He
ottivat istuimet kirstua lähelle, jossa he lauloivat ja lukivat sekä
aika välistä kokoontuivat pöydän ympärille viinaa maistelemaan ja
yhtä sekä toista juttelemaan.
Kun seppä oli kolmea virttä veisattaessa ollut johtajana, niin hän
sanoi viimeisen virren loputtua:
Ei jaksa laulaa,
jos ei kasta kaulaa,
ja niin menivät laulajat pöydän ympärille istumaan. Isäntä kaasi
viinaa pulliin, josta valvojat vuoronsa perään ryyppäsivät ja
kertoivat kaikenlaisia kummitusjuttuja kuolleista.
Holttolan kirkonmies kertoi erään kestikievarin vanhan emännän, joka
eläissään paljon taikuutta harjoitti, kuoltuaan käyneen melkein
joka yö kummittelemassa ja silloin hakeneen kaikki paikat. Sattuipa
samaan aikaan eräs matkustavainen herra jäämään kestikievariin
yöksi. Isäntä kyllä koetteli selittää herralle, ettei muka täällä
kukaan saa yörauhaa. Mutta herrat kun eivät usko semmoisia, niin ei
tämäkään herra muuta kuin nauroi vain isännän puheelle ja sanoi:
"Jos vain eläviltä rauhan saan, kyllä minä kuolleiden kanssa toimeen
tulen", ja kävi kuin kävikin yöksi. Mutta annapas olla, puolenyön
aikana, kun herra sikeimmilleen nukkui, tulikin emäntävainaja, alkoi
kaivella ja penkailla herran päänalasia. "Mitä sieltä on hakemista?"
ärjäisi herra vihastuneena kun hänen yörauhaansa häirittiin.
"Ehtoollisöylättiä haen", vastasi vainajan haltia. -- Kansan uskon
mukaan ei vainaja itse kävele, vaan hänen haltiansa kummitteiksee.
-- "Mihin sinä sitten olet sen pannut?" kysäisi herra. "Vasikkain
pyttyyn minä ne aina panin", vastasi haltia. "Ota sieltä jonne ne
olet pannut ja anna oikeille kristityille rauha!" sanoi herra.
Sen päiväsen perään ei kummitus enää tullut taloon. Sillä kun vain
kummitukset saattavat elävien tiedoksi sen, mikä heidän rauhaansa
haudassa häiritsee, niin sitten ne lakkaavat kummittelemasta.
Sitten kertoi Mäkelän Risto seuraavan jutun:
-- Eräässä pitäjässä niin ikään kuoli taikuriemäntä, joka
taikatempuillaan oli pitänyt aina itsellään hyvän karjan. Ruumiin
maan päällä ollessa kävi sen haltia läävässä lehmiä häiritsemässä,
mutta hautaan vietynä se alkoi käydä yön aikoina tuvassakin. Niin
kauan kuin tuli paloi tuvassa ja ihmiset valvoivat, se ei tohtinut
tulla, mutta niin pian kuin tuli sammui, alkoi kohta kolina kuulua.
Talon isäntä koetteli kaikki konstit, mitä vain suinkin taisi, ja
kävi jo maajumaliltakin eli tietäjiltä ja noidilta apua etsimässä,
mutta turhaan. Vihdoin hän valitti pitäjän vanhalle rovastille tämän
ihmeen. Rovasti ensin nauroi, mutta kun isäntä vakuutti asian todeksi
kertoen, miten vainajan haltia on milloinkin mellastanut, rovasti
sanoi vihdoin: "Kaivakaa vainajan hauta, aukaiskaa ruumisarkku,
kääntäkää ruumis vatsalleen arkkuun ja leikatkaa veitsellä
kantapäihin risti. Sitten suljette arkun ja täytätte haudan mullalla,
niin kyllä se herkeää kummittelemasta."
Kun hauta aukaistiin, ruumis oli syrjällään kirstussa ja veri oli
purskahtanut sekä suusta että sieraimista. He tekivät rovastin
neuvon mukaan ja ilmoittivat asian rovastille. "Oi voi!" oli rovasti
sanonut. "Vainaja on ollutkin valekuollut ja haudassa se raukka vasta
oikeittain kuoli. Te olette haudanneet elävän ihmisen."
-- Niillä herroilla on omat uskonsa, sanoi Mauno-setä. Kun ihminen ei
enää hengitä eikä mitään elonmerkkiä näytä, niin kuolluthan se on.
Sen nyt tyhmäkin ymmärtää. Vaan herroilla on omat hulluutensa. Heidän
mielestään ei saisi kuollutta viedä ennen kuin vuorokauden kuluttua
kylmään huoneeseen eikä haudata ennen kolmea vuorokautta. Sellaiset
hupsut ovat herrat, vaikka ovat suuret koulut käyneet.
-- Mitenkäs sen kummittelijavainajan kanssa viimeinkin kävi?
Lakkasiko se kummittelemasta? kysyi ukko-Lauri.
-- Tietysti sen täytyi lakata, kun tehtiin rovastin neuvon mukaan,
vastasi Risto.
Kun ryypyt oli otettu, mentiin taas vainajan kirstun ääreen
veisailemaan. Muutamia virsiä veisailtua mentiin uudestaan pöydän
ympärille ryyppimään ja kummituksista puhelemaan. Seppä kertoi pitkän
jutun, kuinka piru kiusasi Vilojoen seppää.
Savolais-ukko kertoi, että hänen isoisänsä oli renkinä eräällä
vanhalla rovastilla, joka kerran iltasilla ripittämään mennessään
laulaa hyräili hautausmaan kohdalla. "Autuaat levoss levännevät",
niin kirkkomaasta haltia vastasi: "Ei, herra, puoletkaan ole
autuaat!" -- Entisten suomalaisten uskon mukaan oli jokaisella
maalla, vedellä, kartanolla ym. oma haltiansa; siis kirkkomaallakin
eli hautausmaalla.
Takaisin tullessaan taasen samalla paikalla hyräili rovasti samaa
virttä, niin kirkkomaasta haltia sanoi: "Ken levännee, ken lentänee!"
Sen koommin ei rovasti enää koskaan kuulunut kirkkomaan kohdalla
veisanneen.
Tällä tavoin veisuun, luvun, tarinoiden ja ryyppimisen vaihdellessa
kului yö kukonlauluun asti. Sitten kävivät vanhemmat ihmiset
makaamaan ja isäntä korjasi viinapullon pois. Nuorempi väki nousi
vuorostaan valvomaan ja hekin kertoivat monta juttua kuolleista.
-- On turhaa pelätä kuolleita, virkkoi Korjuksen Risto. Minne puu
kaatuu, siinä se makaa eikä liiku minnekään, jos ei sitä kukaan
liikuttele. Koko jutut kuolleiden kävelemisestä ovat turhia loruja,
joilla ei ole päätä eikä perää.
-- Sen minä arvasin, että niinhän sinä sanot, joka et usko taikoja
etkä haltioita, sanoi Elli.
-- Mutta mistäpä sellaiset jutut olisivat saaneet alkunsa, jos ei
kenkään olisi kummituksia nähnyt? kysäisi Mierolan Rusi.
-- Tiettävästi siitä, että joku on ollut valekuolleena ja on tavalla
tai toisella vironnut eloon ja kävellyt. Sitä on sitten kerrottu ja
lisäilty ja tultu vihdoin siihen päätökseen, että kaikki tai jotkut
ainakin kävelevät. Näitä kertovat täysinä tosina vanhemmat ihmiset
lasten kuullen ja ne taas puolestaan uskovat kaikki, niin todet kuin
valeetkin. Siitä he jo pienuudesta pitäin saavat pelkuriluonnon,
joka seuraa heitä hamaan hautaan asti. Vähitellen kuitenkin tämä
pelko katoaa, jos kuka rupeaa järjellisesti asiaa miettimään ja
totutteleikse vähän kerrallaan rohkeaksi, selitti Korjuksen Risto.
-- Minä olen kuullut, että jos kuollutta koskettaa vasemmalla
kädellä, niin se ei pelota, virkkoi Anni.
-- Minä taas olen kuullut, että jos harppaa kolme kertaa kuolleen
jalkojen päällitse, niin pelko katoaa, tiesi Rusi.
-- Se voipi kyllä antaa rohkeutta, kun kuollutta koskettelee ja
oleksii kuolleen kanssa, niin vähitellen tottuu juremmaksi eikä
turhia hepsahtele, sanoi Korjuksen Risto.
Näitä pakinoidessa taajeni kukonlaulu ja kanojen kaakerrus ilmoitti
päivän tulon olevan läsnä. Nyt havautettiin kaikki väki valveille.
Kun vuoteet oli korjattu ja silmät pesty, pidettiin aamurukous.
Sitten juotiin kahvi, syötiin murkina ja alettiin hommata kirkolle
lähtöä. Emäntä toisten talon naisten avulla laittoi eväät suuriin
tuohikontteihin ja isäntä pani korissa olevan rakkoputelin, joka
oli täynnä omaa keittoa paloviinaa, yhteen konttiin. Kontit
kannettiin rekiin. Sitten pistäytyi isäntä naapuritaloissa pyytämässä
"koulunkantajoita". Mäkelän ja Mattilan mustat ruunat oli jo ennen
tilattu ruumista vetämään, ja niiden isännät samaten kuin kaikki
naapurin isännät ja emännät olivat illalla tulleet maahanpaniaisiin.
Ennen kuin hevoset valjastettiin, sidottiin aisakello sen hevosen
vempeleeseen, joka ruumiin eteen valjastettiin. Toinen hevonen
valjastettiin rinnalle.
Kun väki oli pukeutunut ja kaikki hevoset olivat valjaissa, keräytyi
saattojoukko ruumiskirstun ympärille, ja Holttolan kirkonmies sepän
kanssa veisasi:
Siis siunaa Herra aina
mun rakkaat omaisen
ja älä salli painaa
heit syvään murheeseen!
Kyll pian yhteen tulemm
juur suurest riemuiten
ja ynnä kunniaan kuljemm
sitt iloon iäiseen. (Vvk. 391:9)
Ennen kuin kirstun kansi pantiin kiinni, ratkoi Riitta rihmat ruumiin
lakanasta.
Sitten nostettiin ruumiskirstun kansi paikalleen ja seppä naulasi sen
kiinni. Kun kantajat olivat asettautuneet paikoilleen, veisasivat
edellä nimitetyt:
Yhteisest teidän Jumalan
käsiin annan ja rauhaan,
veljen, lankon ja sukun oman,
en täällä viivy kauan.
Minä täss tiess
olen matkamies,
Herra Jesu minua auta,
sieluni pääst kaikest hädäst,
veres ja piinas kautta. (Vvk. 392:14)
Seuraavaa värssyä veisattaissa kannettiin ruumis rekeen, jossa
levitettiin vaippa kirstun yli. Mattilan isäntä kävi hevosia ajamaan
ja seppä, Mäkelän Risto sekä Rokkasen Jussi kävivät laulajina kirstun
kannelle istumaan. Hautaristi asetettiin reen perään.
Kun kaikki saattoväki oli rekeen istautunut, heittivät laulajat hatut
päästään ja Rokkanen toisten kanssa veisasi:
Nyt rohkiast täältä lähden,
suo kasvos minun nähdä,
Jesu lunastajan,
kun minun tahdoit auttaa,
katkeran piinas kautta
lapseksi Jumalan. (Vvk. 389:4)
Seuraavaa värssyä alkaissa nykäisi Mattila hevosia ja niin lähdettiin
ajamaan. Ruumiin perässä ajoi hänen vanhin poikansa Niemelän isäntä,
sitten tyttärensä Saarelan emäntä miehineen, toinen tytär Kalpiin
emäntä miehineen, toinen poika Yrjö vaimoineen ja kolmas tytär
Kesselin emäntä miehineen sekä neljäs tytär Mari-täti Mauno-sedän
kanssa. Muut sukulaiset seurasivat siinä järjestyksessä kuin kukin
oli vainajalle sukua. Kylän läpi ajaessa pitkitettiin laulua yhtä
mittaa.
Ennen kuin maantielle päästiin, hevoset seisotettiin ja laulajat
sekä muut vanhat miehet maistelivat taskumateistaan. -- Muutamissa
paikoin, esimerkiksi Viipurin pitäjässä, on tapana naulata pieni
lautapalanen petäjän kupeeseen kylän tiehaarassa. Sellaista
muistopalasilla varustettua puuta kutsutaan ristimännyksi.
Ristimännystä kotiinpäin ei vainajan haltia uskalla tulla! -- Sitten
jatkettiin taas matkaa hyvällä vauhdilla ja joka talon kohdalla
laulettiin. Ajaessa läpi kylän, jossa oli useampia taloja, veisattiin
niin kauan kuin kylää piisasi ja sitten vasta laulu lakkasi, kun
oltiin kylän ohitse. Suuren mäen alla pysäytettiin hevoset ja
maisteltiin taskumatista.
Kirkolle päästyä pysäytettiin ruumis pappilan kujan suuhun, vaan muu
saattoväki ajoi kirkon luokse. Niemelän isäntä meni rovastin puheille
ja palasi sieltä, kun ruumiskelloja alettiin soittaa. Soittoa
odottaessa ryypiskelivät ruumiinvetäjät. Läpättyä ja aamukellon
soitua alettiin ensin pienellä ja sitten suurella kellolla soittaa
sielukelloja. -- Soittaminen ja koulunkanto kävi vainajain iän
mukaan: vanhin ensin ja sitten nuoremmat. Miehille alettiin soittaa
suurella, vaan naisille pienellä kellolla, johon myös toinenkin
kello yhtyi. -- Silloin ruumis vietiin pappilan perheentuvan
kupeelle, jossa seisatettiin hevoset ja ruumis nostettiin paarille ja
kirstun yli levitettiin paariverka. Toiset ruumiit tuotiin samassa
järjestyksessä. Niemelän isäntä toimitti äitivainajalleen kaksitoista
kantajaa, jotka varustausivat paarin ympärille, kuusi kumpaisellekin
puolelle, ja ristin kantaja paarin perään.
Kohta tulikin rovasti kappalaisen, lukkarin ja koulumestarin keralla.
Kaikkien päät paljastuivat, kun herrat astuivat esille. Lukkari
asettausi edemmäksi, vaan papit jäivät paarien eteen. Lukkarille
apulaiseksi ilmestyivät koulumestari ynnä ne kolme laulajaa, jotka
ruumiin kanssa tulivat, sekä eräs kirkon- ja toinen lautamies.
Muutamia lehtiä virsikirjasta käännettyään kuiskasi lukkari
apulaisilleen virren numeron ja alkoi veisata:
Meilt ystävämm lankee nähden,
meill esimerkiks surkiast.
Samaa tiet täytyy käydä meidän,
maistamaan kuolemaa karkiaa,
kuin ikäns köyhä, niin rikas:
tänn täytyy kaikkien pyrkiä.
Herra armahda päällemm!
Kriste armahda päällemm,
miks emme ajattel sen pääll,
keskell kuolemaa seisomm tääll.
Herra armahda päällemm! (Vvk. 397:3)
Seuraavaa värssyä alettaessa läksi saattojoukko liikkeelle ja heti
alkoivat kirkonkellot soida. Vainajan likeiset sukulaiset astuivat
paljain päin paarien perästä, vaan muu rahvas pani hatut päähänsä
ruumissaaton liikkeelle lähteissä. Haudalle päästyä heittivät taas
kaikki hattunsa pois ja olivat paljain päin niin kauan kuin laulua
kesti. Laulun loputtua kellot lakkasivat soimasta ja rahvas pani
hatut pähänsä. Haudankaivajan avuksi hautaan ruumista vastaanottamaan
meni pari ensimmäistä kantajaa; toiset kantajat laskivat ruumiin
hautaan.
Kun Niemelän ruumis oli hautaan laskettu, menivät kirkkoherra ja
lukkari ottamaan toisia ruumiita, jotka saatettiin hautaan samalla
tavalla. Kappalainen ja koulumestari menivät pappilaan. Sitten kun
kaikki ruumiit olivat haudassa, kirkkoherra siunasi ne ja lukkari
veisasi multavärssyn, jota toimittaessa kelloja soitettiin. Sitten
mättivät vainajain sukulaiset kolme kertaa kukin "kepiöitä multia"
vainajain kirstun kannelle. Kantajat hauturin kanssa täyttivät haudan
mullalla ja asettivat ristit vainajain haudalle pääpuolelle.
Puolipäivän jumalanpalveluksen perästä ei kellään näyttänyt olevan
halua lähteä kirkosta, sillä tieto oli levinnyt salamannopeasti
seurakunnalle, että nyt pidetään Niemelän vanhalle emäntävainajalle
ruumissaarna. Vähäisen väliajan perästä nousikin lukkari
lehterilleen, pani numerot 273 ja 9 värssyn numeron. Sitten hän alkoi
veisata: