Virren loputtua isäntä koetteli kuolevan jalkoja ja sanoi:
-- Nyt ei enää lähtö ole kaukana: jalat ovat jo kylmät kuin
jääpalaset.
Kun virsi "Maailma sinun jätän", oli veisattu, aukaisi kuoleva
silmänsä ja koetti katsahtaa yli päänsä. Hänen silmänsä loistivat
kirkkaalta ja näyttivät olevan tavallista suuremmat. Hän koetteli
nostaa käsiään ylös mutta ei jaksanut. Huulet näyttivät liikkuvan,
mutta ääni ei yhtään kuulunut.
-- Nyt hän varmaan näkee ottajansa, koska niin päänsä yli katselee,
sanoi Mari-täti naapurin emännälle.
-- Tiettävästi hän ne näkee, vastasi emäntä hiljaa.
-- Kukaties taitaa hänen suutansa kovin paahtaa, koska huulet niin
ahkeraan liikkuvat; anna sinä vettä lusikalla suuhun, sanoi isäntä
vaimolleen.
Riitta antoi vettä pari lusikallista, jonka jälkeen sairas sanoi
hyvin kelkkiään (kerkeästi):
-- Tehkää minulle tila lattialle.
-- Nyt se jo lähtee pois, kun alkaa tilaa muutella, kuiskasi Riitta
Mari-tädille ja laittoi pian lattialle vuoteen, johon sairas
hurstilla nostettiin. Huokuminen harveni harvenemistaan ja viimein
näytti henki likattavan ainoastaan kurkkuhaudassa. Vihdoin sairas
oikasi ruumiinsa, nytkäytti pari kertaa olkapäitään, ummisti
silmänsä, aukaisi suutansa kolme kertaa ja vetäisi henkeänsä; niin
erosi henki ruumiista. Isäntä viittasi Mauno-sedälle ja tämä aukaisi
reppanan. Sitten isäntä painoi kiinni vainajan oikean silmän, joka
oli jäänyt hiukan raolleen.
-- Jeesus sielun saakoon! sanoi isäntä sulkiessaan äitinsä silmää.
-- Jeesus sielun saakoon! kuiskasivat kaikki läsnäolijat ja
notkistivat polviansa. Jokaisen silmät täyttyivät kyynelistä.
-- Hänellä se on tehty, mitä meillä vielä on tekemättä, virkkoi
Mauno-setä itkussa suin. Kyllä hän oli hyvä eläissänsä ja luultavasti
hänelle kävi hyvin kuollessansa.
-- Ei suinkaan hänestä pahuus alkuansa saanut, todisti Lahtelan
emäntä. Me tässä jo olimme toverukset monta kymmentä vuotta ja hän
oli aina niin rakas ja herttainen. Ei sitä kertaa hän leiponut,
jottei olisi minulle antanut leivän lämpimiä.
-- Ja taudissa ollessaankin hän oli koko ajan niin kärsivällinen,
ettei koskaan tuskaantunut, vaikka oli sangen kovissa kourissa, sanoi
Riitta todistukseksi anoppinsa kärsivällisyydestä.
-- Mitä varten Mauno-setä reppanan aukaisi, kun mummo kuoli? kysyi
pieni Anni äidiltään.
-- Sitä varten, että vainajan sielu pääsi menemään taivaaseen,
vastasi äiti.
-- Pojat, menkääs ottamaan mummolle pesuvettä, käski isäntä.
Pian noutivat pojat vettä saavilla kaivosta. Riitta pani padan
tulelle -- muiden puiden joukkoon pistettiin vainajan lusikka
palamaan -- ja varisti kuolleelle pesuveden. Olkia tuotiin lattialle
ja niiden päälle nostettiin ruumis. Mari-täti ja naapurin emäntä
pesivät ruumiin vedellä, saippualla ja vastalla. Heille annettiin
pesupalkaksi vainajan paita kummallekin. Tähteeksi jääneen
saippuapalasen ja vastan korjasi Mari-täti vastaista tarvetta
varten. -- Vasta pantiin tallelle ja sillä siveltiin sitä lehmää,
jota ajajainen ja painajainen vaivasi. Ruumiinpesusaippualla pestiin
lasten rupisia päitä sekä muitakin risatautisia ja syyhelmää.
-- Missähän kylän ruumislauta lienee, se pitäisi hakea tänne? kysäisi
isäntä.
-- Kyllä se on varmaan Mäkelässä; muistaakseni taoin Mäkelän
ukkovainajalle viimeksi kirstunaulat, vastasi seppä.
Sillä aikaa kun ruumislautaa haettiin, käärivät pesijät ruumiin.
Hieno aivinainen paita pantiin päälle ja esiliina eteen, valkoiset
sukat jalkaan ja kirjavartiset kintaat käteen ja myssy päähän.
Sitten käärittiin ruumiin ympärille valkoinen hursti, joka ommeltiin
kuudesta kohdasta kiinni. Isäntä teki päretikuista pienoisen ristin,
jonka hän pani vainajan rinnalle, hurstin alle. Kun ruumis oli saatu
käärityksi, nostettiin se ruumislaudalle ja sidottiin keskosistaan
nauhalla ruumislautaan kiinni. Pari kapulaa varustettiin ruumislaudan
viereen, toinen pää- ja toinen jalkapuolelle, joilla ruumis
kannettiin aittaan.
Kun ruumis lautoineen oli nostettu tuolien päälle ja kaikki saatu
reilaan, otti Mauno-setä kirveen, pisti sen sillan rakoon ruumiin
kohdalle ja sanoi puoleksi kuuluvalla äänellä:
-- Tuossa on sinun osasi! -- Missä ei tätä konstia tehty, siellä
viskattiin liedestä otettuja savipalasia ruumiin perästä, kun
ruumista lähdettiin hautaan viemään, ja sanottiin samat sanat.
-- Minkä tähden kirves pistettiin sillan rakoon? kysyi taasen pieni
Anni äidiltään.
-- Sen tähden, ettei talon karja kuolisi emännän perästä, vastasi
äiti. Jos ei sitä temppua tehdä, niin emännän kuoltua kuolee aina
paras lehmä talosta, joskus pari kolmekin, ja useasti menee koko
karja vainajan perästä. Samoin käypi hevosille isännän kuoltua. Mutta
jos kirveen laittaa sillan rakoon ja niin antaa vainajalle osan
käteen, niin elukat saavat olla rauhassa.
Sitten isäntä antoi virsikirjan sepälle, joka vähän aikaa sitä
latailtuaan tuli ruumiin viereen ja alkoi veisata:
Mä nukun haavoin Kristuksen,
ne puhdistaa mun synneistän!
Sill verens on ja kuolemans
mun elon, kauneuden kanss. (Vvk. 390)
Toisen värssyn ensimmäistä säettä veisattaessa tarttuivat sitä varten
käsketyt miehet kapuloihin, pistivät ne ruumislaudan alle, yhden
pää- ja toisen jalkapuolelle, ja niin kantoivat neljän miehen ruumiin
aittaan. Laulajat kävivät ruumiin edellä ja pitkittivät lauluaan
siksi, kunnes ruumis oli asetettu paikoilleen aitan viljasalvojen
päälle. Ne jotka eivät ruumista pelänneet, saattoivat ruumista
aittaan, vaan pelkurit jäivät tupaan. Kun ruumis oli paikoilleen
asetettu, siunasi saattojoukko itsensä ja palasi tupaan. Isäntä
lukitsi aitan oven ja toi tullessaan avaimen tuvan naulaan.
Sitten isäntä meni huoneeseen, josta toi viinaputelin ja jakeli siitä
ryyppyjä, ensin laulajille, sitten kantajille, pesijöille ja vihdoin
kaikille vanhemmille ihmisille, jotka ryypätessään sanoivat jokainen:
-- Olkoon vainajan muistoksi!
-- Nauttios terveydekses! vastasi isäntä.
Emäntä puolestaan tarjosi kahvia kaikille. Kahvia juodessaan sanoi
Mäkelän emäntä:
-- Johan meillä tiedettiin kauan aikaa, että joku teidän talosta
kuolee, vaikka ei siitä mitään hiiskuttu. Se oli jo tässä sulalla
syksyllä, ennen Mikonpäivää, kun meidän Matti yhtenä yönä tuli
myllystä kotiin, niin hän kuuli pajassa sellaisen kalkkeen, ikään
kuin ruumiinkirstun nauloja olisi taottu.
-- Varmaankin siinä teidän Matti on erehtynyt, sillä minun pajassani
ei ole kukaan koskaan, ei yöllä eikä päivällä, muu takonut kuin minä
itse, ja minä en ole sydänyöllä pajassa käynyt takomassa, virkkoi
seppä.
-- Kyllähän sen tietää jokainen ettei pajassa mitään taottu, eikä
siellä mitään seppää ollut, vaikka Matin korvissa sille tuntui;
se oli vain kuolemanennustus tai kuoleman sanansaattaja, virkkoi
ukko-Lauri.
-- Olkoonpa vaikka niinkin minun puolestani, myödytti seppä.
-- Se oli tässä niin ikään syksyllä, kun minä tulin eräänä pimeänä
yönä kaupungista kotiin ja menin kaivolle hevostani juottamaan, niin
kuulin teidän aitan takana aivan selvään sellaisen kalkutuksen juuri
kuin ruumiskirstun lautoja olisi veistetty. Tupaan tultuani kerroin
kuulemani ja meidän ukko sanoi: "Tänä syksynä Niemelästä kuolee joku,
kuolkoonpa kuka tahansa", kertoi Perätalon Samuli.
-- Minä tässä jo mietin itsekseni koko tämän vuotta, että taitaa
meidän mummo antaa rokan, kun hän valitti aina itseään väsyttävän
ja sanoi jalkansa olevan niin raskaat, ettei hän niitä nostella
jaksaisi, puhui Mauno-setä.
Näissä toimissa ja pakinoissa kului yö, niin että kukko jo lauloi
ensi kerran, ennen kuin naapurit menivät kotiinsa, jonne tultuaan
heillä oli paljon kertomista vainajan viimeisistä hetkistä, hänen
määräyksistään ja hengenlähdöstään sekä mitä virsiä vainajalle
laulettiin, kutka hänet pesivät sekä kuolemanennustuksista ynnä
muista tapaukseen kuuluvista asioista.
Kun vieraat olivat lähteneet, tehtiin Niemelässä tilat ja käytiin
makaamaan. Nuori väki tahtoi jokainen käydä keskeen makaamaan eikä
kenkään reunalle, sillä heitä pelotti ruumis aitassa. Koko sen ajan
kun ruumis oli maan päällä ei kukaan nuorista tohtinut pimeällä mennä
yksinään ulos, vaan he pyysivät toisiaan keralleen. Samoin oli laita
toisissakin taloissa. Ainoastaan joku vanhempi ihminen oli niin jura
(pelkäämätön), että uskalsi yksinään kävellä pimeässä. Monet vetivät
maata käydessään peitteen korvillensa, niin että olivat tukehtua
lämpimässä tuvassa.
Seuraavana aamuna isäntä jakeli käskyjä kirkkoon meneville määräten
ketä sukulaista kunkin piti kutsuman maahanpaniaisiin ensi lauantaina
tulemaan. Itse hän sanoi pitävänsä huolen vainajan kiitoskirjalle
panosta, ruumissaarnan pidosta, haudankaivamisesta ja muutamain
vierasten kutsumisesta.
Kirkolle päästyään ajoi Niemelän isäntä oitis pappilaan ja meni
rovastin puheille. Sisään päästyään ja hyvän päivän tehtyänsä hän
sanoi:
-- Terveisiä ja pitkää ikää äitivainajaltani. Hän jätti tämän elon
eilen illalla.
-- Kiitoksia, vastasi rovasti ja alkoi kysellä ja kirjoittaa vainajan
taudinlaatua ja kuolon menoa. Vihdoin hän sanoi:
-- Niin, minulle on tuleva lehmä vainajan kuoltua. Tiettävästihän
teidän talossa on lehmiä niin paljon, että pappi saapi
maahanpaniaislehmän.
-- Onhan niitä lehmiä tätä nykyä, vaikka olisi useampiakin
maahanpaniaislehmiä annettava, vastasi isäntä. Tulevana sunnuntaina
aiomme haudata vainaan ja minä tuumaan saattaa äitivainajani
kunnialla hautaan kahden papin kanssa ja pidättää hänelle
ruumissaarnan, jos vain herra rovasti on hyvä ja ottaa sen
toimittaakseen maksua vastaan.
-- Miks ei, aivan kernaasti minä sen teen, eikä se maksa enempää kuin
kolme ruplaa, ja teidän varoissanne se ei merkitse mitään. Aivan
niin, aivan niin, kyllä hän oli kunnon emäntä; kannattaahan hänelle
ruumissaarna pitää, vastasi rovasti.
Kirkon luona haki Niemelän lautamies appensa Holttolan kirkonmiehen,
jolle kertoi terveisiä ja pitkää ikää äitivainajaltaan, sekä jutteli
hänelle tarkoin vainajan taudin alusta loppuun asti, erinomattain
hänen viimeiset hetkensä ja sanansa.
-- Jeesus sielun saakoon! vastasi kirkonmies pyyhkien silmiään.
Kirkosta päästyä kävi Niemelän isäntä hauta-Laurin puheilla
pyytämässä kaivamaan hautaa vainajalle.
Seuraavana maanantaina tuli Niemelän taloon suuri joukko mustalaisia
pyytäen ja mankuen jos jotakin.
-- Ei meiltä anneta nyt mitään kenellekään, kun meillä on ruumis
talossa, sanoi emäntä mustalaisille.
-- Abrei, sanoivat mustalaiset ja läksivät talosta aika kyytiä.
Koko viikko varustettiin Niemelässä maahanpaniaisia: olutta pantiin,
leivottiin ja paistettiin, vaatteita puhdistettiin ja kaulattiin.
Nuoret miehet vetivät ahkeraan kuivia kaskipuita, joita vanhemmat
hakkailivat haloiksi. Ilta- ja aamupuhteilla kiskoivat ukko-Lauri
ja Mauno-setä päreitä. Maanantaina läksi isäntä kaupunkiin ja
tuli torstaina kotiin. Samana päivänä tuli Mäkelän Risto tekemään
"kuolleelle kotia, kahdonneelle kartanoa". Tuomas kävi Ristolle
avuksi. He menivät Kuunjoen kankaalle, hakkasivat suoran hongan,
särkivät sen laudoiksi, veistelivät sievemmiksi, ja Yrjö kävi
hevosella hakemassa laudat kotiin, jossa niitä ensin veistettiin
kirveellä, sitten puoltiin vuolimalla ja vihdoin höylättiin.
Mauno-setä kävi pajassa kirstunnauloja teettämässä. Naulat valmiiksi
taottuaan seppä luki ne ja sanoi:
-- Kyllä nyt kuolee ensin miespuoli, kun naulat eivät yhtyneetkään
parikkain.
-- Suittaa niin olla; jos hän lienee surma jäänyt minun niskaani,
virkkoi Mauno-setä.
-- Minä olen jo eläissäni monta kuolleen tupaa tehnyt, sanoi Tuomas
Ristolle ruumiista mittaa ottaissaan, -- ja rattoisaa työtä tämä
onkin, mutta minä en ole mies yksinäni ruumiista mittaa ottamaan,
niin kovin minua kuollut kammottaa.
-- Arka minäkin olin ennen, vaan kun minulta kuoli sekä vaimoni että
kolme lasta, niin sitten perin olen ollut jurempi. Niin veikkonen
se on: kun mieli kerran käypi kantapään alla, niin sitten ei enää
ihminen tyhjää ryöpsähtele, vastasi Risto.
-- En minä tiedä miten vaimonkin kuolema koskisi, vaan minulta kuoli
paha poika -- pahalla pojalla ei karjalainen tarkoita pahankurista
vaan pientä lasta --, niin kovin haikama (kaiho) minulle tuli.
Sananlasku kyllä sanoo:
Silloin on ukko autuas,
kun akan raato on rattailla,
mutta ei minusta niin suinkaan olisi. Tiettävästi, kenellä on
pahanjuoninen ja kelho (häijy), niin suittaa se tuntua autuudelta,
kun sellaisesta räähkästä pääsee, virkkoi Tuomas.
-- Aivan niin se on kuin sinä sanot, myödytti Risto.
Kun kirstu oli saatu valmiiksi, tehtiin pieni pussi, tyyny, johon
höylänlastuja pantiin sisään. Se pantiin ruumiskirstuun vainajan pään
alle. Myös levitettiin hienoja höylänlastuja kirstun pohjalle. Muut
lastut vietiin pellolle ja poltettiin siellä, ettei muka tupa olisi
ruvennut ruskamaan (paukkumaan). Perjantai-iltana lämmitettiin sauna
ja kylvettiin.