reilaan.)_ Mikä käänne! Niin, mikä käänne! Ihmisiä, joita varten on
työtä tekeminen, -- joita varten on eläminen; koti, johon saatan tuottaa
iloa ja hauskuutta. No, siitä on tietysti kiinni pidettävä --. Voi, jos
tulisivat kohta -- Ahaa, siinä ne ovatkin. Takki päälle. _(Ottaa hatun
ja takin.)_
_(Helmerin ja Noran äänet kuuluvat ulkoa; avain väännetään ja Helmer tuo
Noran melkein väkisin etuhuoneesen. Nora on puettu italialaiseen pukuun
suuri musta shaali päällänsä; Helmer on juhla-vaatteissa, avonainen
musta domino päällä.)_
_Nora. (vielä ovella, vastustellen.)_ Ei, ei, ei tänne sisään! Tahdon
ylös jälleen. En tahdo mennä pois niin aikaiseen.
_Helmer._ Mutta Nora-kulta --
_Nora._ Oi, minä rukoilemalla pyydän sinua Torvald; minä pyydän sinua
niin sydämmellisen hartaasti, -- ainoastaan yhden tunnin vielä!
_Helmer._ Ei minuutiakaan, armas Norani. Sinä tiedät, mikä välipuhe
meillä oli. Kas niin; käy sisään; sinä seisot tässä ja vilustut. _(hän
vie Noran, huolimatta hänen vastustelemisestaan, mukavasti huoneesen.)_
_Rouva Linde._ Hyv'iltaa.
_Nora._ Kristiina!
_Helmer._ Mitä, rouva Linde, olettenko täällä näin myöhään?
_Rouva Linde._ Niin, suokaa anteeksi; tahdoin niin mielelläni nähdä
Noraa hänen hempuvaatteissaan.
_Nora._ Oletkos istunut täällä minua odotellen?
_Rouva Linde._ Olen; pahaksi onneksi en ennättänyt tänne aikaisin kyllä;
sinä olit jo tuolla ylhäällä; ja niin arvelin minä, etten saata lähteä
täältä, ennenkuin olen sinut nähnyt.
_Helmer. (ottaa Noran shaalin hänen päältänsä.)_ Niin, katsokaa tarkkaan
häntä. Luulisinpa että häntä kyllä kelpaa katsella. Eikös hän ole
kaunis, rouva Linde?
_Rouva Linde._ Niin, se täytyy myöntää --
_Helmer._ Eikö hän ole ihmeellisen kaunis? Semmoinen olikin yleinen
mieli seurassa. Mutta kauhean itsepäinen hän on, -- tuo armas, pikku
lello. Mitäs sille teemme? Voitteko uskoa, että minun täytyi melkein
väkisin tuoda hänet sieltä pois.
_Nora._ Oh, Torvald, sinä vielä kadut sitä, kun et sallinut minun viipyä
vaikkapa vain puoli tuntia lisäksi.
_Helmer._ Siinä kuulette, rouva. Hän tanssii Tarantellaansa, -- saa
äärettömästi mieltymyksen osoituksia, -- joka oli hyvin ansaittu, --
vaikka hänen esityksessään kenties oli melkoisesti luonnollisuutta; minä
tarkoitan, -- hiukan enemmän kuin, tarkkaan punniten, saattaa soveltua
yhteen taiteen vaatimusten kanssa. Mutta olkoon menneeksi! Pää-asia on,
-- hän saa mieltymystä; saa äärettömästi mieltymystä. Antaisinko minä
nyt hänen jäädä sinne tämän perästä? Heikontamaan vaikutusta? Eipäs;
minä otin pikku, kauniin Kaprityttöni -- kaprisisen Kaprityttöseni
voisin sanoa -- kainalooni; kiersimme kiireesti salin ympäri; kumarsimme
joka haaralle, ja -- niinkuin romaaneissa sanotaan -- tuo kaunis näkö
ompi kadonnut. Lopun tulee aina olla vaikuttavainen, rouva Linde; vaan
_sitä_ minun on mahdotonta saada Noran käsittämään. Puuh, kun täällä on
lämmin. _(heittää dominon tuolille ja avaa oven kamariinsa.)_ Mitä?
Pimeähän siellä on. No niin; tietysti. Suokaa anteeksi -- _(hän menee
sinne sisään ja sytyttää pari kynttilätä palamaan.)_
_Nora. (kuiskaa ripeästi ja hengästyneenä.)_ No?!
_Rouva Linde. (hiljaa.)_ Olen puhunut hänen kanssaan.
_Nora._ Entäs sitten --?
_Rouva Linde._ Nora, -- sano kaikkityyni miehellesi.
_Nora. (langenneella äänellä.)_ Sen minä arvasin.
_Rouva Linde._ Sinun ei huoli peljätä mitään Krogstadin puolelta; mutta
puhua sinun pitää.
_Nora._ Minä en puhu.
_Rouva Linde._ Niin puhuu kirje.
_Nora._ Kiitos, Kristiina; nyt tiedän, mitä minun tulee tehdä. Hist --!
_Helmer. (tulee sisälle jälleen.)_ No, rouva, olettenko ihailleet häntä?
_Rouva Linde._ Olen; ja nyt tahdon sanoa hyvää yötä?
_Helmer._ Oh mitä, nytkö jo? Onko se teidän, tämä neulomustyö?
_Rouva Linde. (ottaa sen.)_ On; kiitos; olinpa unohtaa sen.
_Helmer._ Te neulotten siis?
_Rouva Linde._ Niin teen.
_Helmer._ Tiedättenkö mitä, teidän pitäisi mieluummin harjoittaa
korko-ompelusta.
_Rouva Linde._ Vai niin? Miksikä sitä?
_Helmer._ Koska se on paljon kauniimpaa. Tahdottenko nähdä;
korko-ommeltava pidetään tällä tavoin vasemmalla kädellä ja sitten
käytetään neulaa oikealla kädellä -- tällä tavoin -- ulos keveään
pitkään kaareen; eikö niin --?
_Rouva Linde._ Niin, saattaa kyllä olla --
_Helmer._ Kun sitä vastoin neulominen -- se ei milloinkaan voi olla
muuta kuin epäkaunista; katsokaas; nuo yhteen likistetyt käsivarret --
neulouspuikot, jotka kulkevat ylös ja alas; -- siinä on jotakin
kiinalaista. -- Ah, se oli todellakin mainiota sampanjaa, jota siellä
tarjottiin.
_Rouva Linde._ Niin, hyvää yötä, Nora, äläkkä enää ole itsepäinen.
_Helmer._ Hyvin sanottu, rouva Linde!
_Rouva Linde._ Hyvää yötä, herra tirehtöri.
_Helmer. (saattaa häntä ovelle.)_ Hyvää yötä, hyvää yötä; minä toivon
teidän pääsevänne hyvin kotiin? Minä niin mielelläni --; vaan eihän se
ole mikään pitkä matka, mikä teidän on käytävänä. Hyvää yötä, hyvää
yötä. _(Rouva Linde menee; Helmer lukitsee oven hänen jälestänsä ja
tulee jälleen sisään.)_ Kas niin; vihdoinkin hän saatiin menemään. Hän
on kauhean ikävä, tuo vaimo.
_Nora._ Etkös ole hyvin väsynyt, Torvald?
_Helmer._ En, en ollenkaan.
_Nora._ Eikös sinua nukutakkaan?
_Helmer._ Ei rahtuakaan; päinvastoin tunnen itseni äärettömän virkeäksi.
Entäs sinä? No, sinä näytät oikein sekä väsyneeltä että uniselta.
_Nora._ Niin, minä olen hyvin väsynyt. Minä tahdon kohta käydä
nukkumaan.
_Helmer._ Näetkös; näetkös! Oli siis kumminkin oikein tehty minulta,
ettemme viipyneet kauemmin.
_Nora._ Oh, kaikki on oikein tehty mitä sinä teet.
_Helmer. (suutelee hänen otsaansa.)_ Nyt puhuu leivolintunen niin kuin
se olisi ihminen. Vaan huomasitko kuinka iloinen Rank oli tänä iltana?
_Nora._ Vai niin? Oliko hän iloinen? Minä en saanut puhua hänen
kanssaan.
_Helmer._ Tuskinpa minäkään; vaan minä en ole moneen aikaan nähnyt häntä
niin hyvällä tuulella, _(katselee vähän aikaa Noraa; tulee sitten
lähemmäksi.)_ Hm, -- ompa kumminkin ihanata olla omassa kodissaan
jälleen; olla aivan kahden kesken sinun kanssasi. -- Oi, sinä
viehättävä, kaunis nuori vaimo!
_Nora._ Älä katso minuun tuolla tavoin, Torvald!
_Helmer._ Enkös katselisi kallihinta omaisuuttani? Kaikkea tuota
ihanuutta, joka on minun omani, ainoastaan minun, minun kaikkinensa.
_Nora. (menee toiselle puolelle pöytää.)_ Älä puhu minulle tuolla tavoin
tänä yönä.
_Helmer. (seuraa jälestä)._ Sinulla on vielä Tarantella suonissasi,
huomaan ma. Ja se tekee sinut vieläkin viehättävämmäksi. Kuuleppas! Nyt
alkavat vieraat mennä. _(hiljemmin.)_ Nora, -- kohta on hiljaista koko
talossa.
_Nora._ Niin, sitä toivon.
_Helmer._ Niin, eikö totta, oma armas Norani? Oi, tiedätkös, -- kun minä
tuolla tavoin olen sinun kanssasi ulkona seuroissa, -- tiedätkös, miksi
minä puhun sinulle niin vähän, pysyn niin erilläni sinusta, lähetän
sinulle vain salaisen silmäyksen toisinaan, -- tiedätkös, miksi minä
sitä teen. Se on sentähden, että minä silloin mielessäni kuvailen sinun
olevan mun salaisesti rakastettuni, nuoren salaisuudessa kihlattuni,
eikä kenenkään aavistavan että meidän välillämme on mitään sidettä.
_Nora._ Niin, niin, niin; kyllähän tiedän, että kaikki sinun ajatuksesi
ovat minun luonani.
_Helmer._ Ja kun meidän sitten tulee lähteä pois, ja minä panen shaalin
sinun hienoille, nuoruuden noreille hartioillesi, -- tuolle kumman
kauniille kaulallesi, -- silloin ajattelen mielessäni, että sinä olet
nuori morsiameni, että me juuri tulemme vihiltä, että minä ensikertaa
vien sinut asuntooni, -- että minä ensikertaa olen kahden kesken sinun
kanssasi, -- aivan kahden kesken kanssasi, sinä nuori, vapiseva
kaunotar! Koko tämän illan en ole halannut muuta kuin sinua. Kun minä
näin sinun kiitävän ja houkuttelevan tarantellassa, -- kiehui vereni;
minä en kärsinyt sitä kauemmin; -- sentähden otin minä sinut niin
aikaiseen tänne alas --
_Nora._ Mene nyt, Torvald! Sinun pitää mennä pois minun luotani. Minä en
tahdo kaikkea tätä.
_Helmer._ Mitä tämä tietää? Teetkö pilkkaa minusta, Noraseni. Et tahdo;
et tahdo? Enkö minä ole sinun aviomiehesi --?
_(ulko-ovella koputetaan.)_
_Nora (säikähtyen.)_ Kuulitkos --?
_Helmer (etuhuoneesen päin.)_ Kuka siellä on?
_Tohtori Rank (ulkoa.)_ Minä se olen. Saanko hetkeksi tulla sisään?
_Helmer (hiljaa, närkästyneenä.)_ Noh, mitäpä hän nyt tahtoo?
_(ääneen.)_ Odota vähän. _(menee ja avaa oven.)_ No, ompa siivosti
tehty, ettet mene meidän ovemme ohitse.
_Rank._ Minusta oli kuin olisin kuullut sinun ääntäsi, niin tekipä
mieleni pistäytyä tänne sisään. _(antaa silmänsä kulkea ympäri
huonetta.)_ Niin, niin, nämä rakkaat, tutut paikat. Teillä on
rauhallista ja hauskaa kodissanne, teillä kahdella.
_Helmer._ Näyttipä siltä kun olisit viihtynyt sangen hyvin tuolla
ylhäälläkin.
_Rank._ Oivallisesti. Miksi en sitä olisi tehnyt? Miksi ei pitäisi kokea
kaikkea tässä maailmassa? Ainakin sen verran, minkä voi, ja niin kauan
kuin voi. Viinit olivat oivallisia --
_Helmer._ Etenkin sampanja.
_Rank._ Huomasitko sinäkin sen? Onpa miltei uskomatonta, kuinka paljon
voin viruttaa kurkustani alas.
_Nora._ Torvald joi myös paljon sampanjaa tänä iltana.
_Rank._ Vai niin?
_Nora._ Niin; ja silloin on hän aina niin iloinen perästäpäin.
_Rank._ No, miksei illalla saisi iloita hyvin käytetyn päivän perästä?
_Helmer._ Hyvin käytetyn; siitä, paha kyllä, minä en saata kerskata.
_Rank (lyö häntä olkapäälle.)_ Mutta sen saatan minä, tiedätkös.
_Nora._ Tohtori Rank, olette varmaankin toimittaneet tieteellisen
tutkimuksen tänäpänä.
_Rank._ Niin juuri.
_Helmer._ Kas, kas; pikku Nora puhuu tieteellisistä tutkimuksista!
_Nora._ Ja saanko toivottaa teille onnea johtopäätöksen suhteen?
_Rank._ No, sitä kyllä saatte.
_Nora._ Se oli siis hyvä?
_Rank._ Mahdollisuutta myöten paras sekä lääkärille että hoidettavalle,
-- visseyttä.
_Nora (ripeästi ja tarkastellen häntä.)_ Visseyttä?
_Rank._ Täydellinen visseys. Enkö minä siis tekisi iltaa iloiseksi sen
perästä?
_Nora._ Siinä teitte oikein, tohtori Rank.
_Helmer._ Sen sanon minäkin; kunhan vain huomenna pääset kohmelosta.
_Rank._ No, eihän mitään saa ilmaiseksi tässä elämässä.
_Nora._ Tohtori Rank, -- te varmaankin pidätte paljon maskeraateista?
_Rank._ Niin, kun on hyvin monta lystillistä valepukua --
_Nora._ Kuulkaapas; miksikä me molemmat pukeumme tulevassa
maskeraatissa?
_Helmer._ Pikku hepakko -- joko sinä ajattelet tulevaa maskeraatia?
_Rank._ Mekö molemmat? No, sen sanon teille; teidän tulee olla onnen
lapsena --
_Helmer._ Niin, mutta keksipä puku, joka voi sitä osoittaa.
_Rank._ Anna vaimosi tulla semmoisena kuin hän on --
_Helmer._ Se on tosiaankin sattuvasti sanottu. Vaan etkös tiedä, minä
itse tahtoisit olla?
_Rank._ Tiedän, velikulta; sen olen saanut aivan selväksi.
_Helmer._ No?
_Rank._ Ensitulevassa maskeraatissa tahdon olla näkymätönnä.
_Helmer._ Sepä oli sukkela mielijohde!
_Rank._ Löytyy iso, musta hattu --; etkös ole kuullut puhuttavan
näkymättömyydenhatusta? Sen kun panet päähäsi, niin ei kukaan voi sinua
nähdä.
_Helmer (vastahakoisesti hymyillen.)_ Niin, siinä olet oikeassa.
_Rank._ Mutta perätihän minä unhotan, minkä vuoksi tänne tulin. Helmer,
anna minulle sikari, yksi noita tummia Havannan.
_Helmer._ Aivan mielelläni. _(tarjoo sikarikotelostaan.)_
_Rank (ottaa yhden ja leikkaa kärjen pois.)_ Kiitoksia.
_Nora (ottaa tulitikulla tulta.)_ Sallikaa minun tarjota teille tulta.
_Rank._ Kiitoksia siitä. _(Nora pitää tikkua; hän sytyttää sikariansa.)_
Ja nyt, jääkää hyvästi!
_Helmer._ Hyvästi, hyvästi, velikulta!
_Nora._ Nukkukaa hyvin, tohtori Rank.
_Rank._ Kiitoksia hyvästä suomastanne.
_Nora._ Toivottakaa minulle sitä samaa.
_Rank._ Teillenkö? No, koska sitä tahdotten --. Nukkukaa hyvin. Ja
kiitos tulesta _(hän nyykäyttää päätä heille kumpaisellekin ja menee.)_
_Helmer (painuneella äänellä.)_ Hän oli juonut melkoisesti.
_Nora (muuta ajatellen.)_ Ehkä.
_(Helmer ottaa avaimensa taskusta ja menee etuhuoneesen.)_
_Nora._ Torvald -- mitäs siellä aiot?
_Helmer._ Aion tyhjentää kirjelaatikkoa; se on täpösen täynnänsä; siinä
ei ole sijaa sanomalehdille aamulla --
_Nora._ Aiotko tehdä työtä tänä yönä?
_Helmer._ Tiedäthän, etten aio. -- Mitä tämä on? Täällä on joku käynyt
lukkoa koittamassa.
_Nora._ Lukkoa --?
_Helmer._ Aivan varmaan. Mikä siinä mahtaa olla? Enpä kumminkaan uskoisi
piikojen --? Tässä on katkaistu hiusneula! Nora, se on sinun --
_Nora (ripeästi.)_ Niin lienevät lapset olleet --
_Helmer._ Siitä sinun tosiaankin tulee taivuttaa heitä pois. Hm, hm; --
no, sainpa vihdoinkin sen auki. _(ottaa mitä siinä on ja huutaa
kyökkiin.)_ Leena? -- Leena; sammuta lamppu rappuisilla. _(hän tulee
jälleen saliin ja lukitsee oven etuhuoneesen.)_
_Helmer (kirjeet kädessä.)_ Kas tässä. Katsoppas, kuinka paljon sinne
oli kokoontunut. _(selailee niitä.)_ Mitä tämä on?
_Nora (ikkunalla.)_ Kirje! Ei, ei, Torvald!
_Helmer._ Kaksi käyntikorttia -- Rankilta.
_Nora._ Tohtori Rankiltako?
_Helmer (katselee niitä.)_ Lääketieteen tohtori Rank. Ne olivat
päällimmäisinä; hän lienee mennessänsä pistänyt ne laatikkoon.
_Nora._ Onko niissä mitään?
_Helmer._ On musta risti nimen päällä. Kas tässä. Sepä kumminkin on
kamoittava juoni. Onpa ikään kuin hän ilmoittaisi omasta kuolemastaan.
_Nora._ Sen hän tekeekin.
_Helmer._ Mitä? Tiedätkö mitään? Onko hän jotakin sanonut?
_Nora._ On. Kun nämä kortit tulevat, niin hän on jättänyt jäähyväiset
meille. Hän sulkee itsensä sisään ja kuolee.
_Helmer._ Ystävä-raukkaani. Tiesinhän, etten saisi kauan häntä pitää.
Mutta näin aikaiseen --. Ja sitten hän piileksen kuni haavoitettu otus.
_Nora._ Kun sen _täytyy_ tapahtua, niin on parasta, että se tapahtuu
ilman sanoitta. Eikös niin, Torvald?
_Helmer (kävelee edes takaisin.)_ Hän oli niin kasvanut yhteen meihin.
Minä en voi sitä ajatella, että hän olisi poissa. Hän, intohimoinensa ja
yksinäisyydellänsä, oli ikäänkuin pilvinen pohja meidän päivän
kirkkaalle onnellemme. No niin, ehkä on parasta näin. Ainakin hänelle.
_(seisahtuu.)_ Ja kenties meillekin, Nora. Nyt meidän kummankin tulee
turvautua ainoastaan toisihimme. _(ottaa häntä syliinsä.)_ Oi, sinä
rakastettu vaimoni; minusta on kuin en voisi lujasti kyllä pitää sinua
kiinni. Tiedätkös, Nora, -- usein toivon minä, että joku äkkinäinen
vaara uhkaisi sinua, niin että minä voisin uskaltaa henkeni ja vereni ja
kaikki, kaikki sinua pelastaakseni.
_Nora (irtautuu hänestä ja sanoo ääneen ja päättäväisesti:)_ Nyt sinun
tulee lukea kirjeesi, Torvald.
_Helmer._ Ei, ei; tän'yönä ei. Tahdon olla sinun luonasi, mun rakas
vaimoni.
_Nora._ Ystäväsi kuolemaa muistellen --?
_Helmer._ Sinä olet oikeassa. Tämä asia on saattanut meidät kumpaisenkin
kauhistukseen; siihen on tullut epäkaunista meidän välillemme; kuoleman
ja häviön mietteitä. Tästä meidän tulee kokea päästä irti. Siihen asti
--. Menkäämme kumpikin omaan huoneesensa.
_Nora (karkaa hänelle kaulaan.)_ Torvald, -- hyvää yötä! Hyvää yötä!
_Helmer (suutelee häntä otsalle.)_ Hyvää yötä, sä pikku laululintuseni.
Nuku makeasti, Nora. Nyt luen minä kirjeet läpi. _(hän menee
kirjetukkunensa kamariinsa ja lukitsee oven jälestänsä.)_
_Nora (silmät raivossa, hapuilee ympäri huonetta, ottaa Helmerin
dominon, heittää sen ympärillensä ja kuiskaa ripeästi, käheästi ja
katkomalla.)_ Ei koskaan enää nähdä häntä. Ei koskaan. Ei koskaan. Ei
koskaan. _(heittää shaalinsa päähänsä.)_ Eikä koskaan nähdä lapsiakaan
enää. Eipä niitäkään. Ei koskaan; ei koskaan. -- Ui, tuota jääkylmää,
mustaa vettä! Ui, tuota pohjatonta --; tuota --. Oh, jospa se vain olisi
ohitse. -- Nyt se on hänellä; nyt hän lukee sitä. Oh ei, ei; ei vielä.
Torvald, jää hyvästi, sinä sekä lapset --
_(Hän aikoo töytäistä ulos etuhuoneen kautta; samassa tempaa Helmer
ovensa auki ja seisoo siinä avoin kirje kädessä.)_
_Helmer._ Nora!
_Nora (kiljaisee kovasti.)_ Ah --!
_Helmer._ Mitä tämä on? Tiedätkös, mitä tässä kirjeessä seisoo?
_Nora._ Tiedän. Anna minun mennä! Anna minun päästä ulos!
_Helmer (pidättää häntä.)_ Mihinkäs aiot?
_Nora (kokee päästä irti.)_ Sinä et saa pelastaa minua, Torvald!
_Helmer (kellehtää takaisin.)_ Tottako? Onko se totta, mitä hän
kirjoittaa? Kauheata! Ei, ei; mahdotontahan se on, että tämä voisi olla
totta.
_Nora._ Se _on_ totta. Minä olen rakastanut sinua yli kaiken tässä
maailmassa.
_Helmer._ Oh, älä tule turhilla kierrättelyksillä.
_Nora (ottaa askeleen häntä kohti.)_ Torvald --!
_Helmer._ Onnetonta sinua, -- mihinkä vehkeesen olet ruvennut!
_Nora._ Anna minun mennä, sinun ei huoli kantaa sitä minun tähteni.
Sinun ei huoli ottaa sitä päällesi.
_Helmer._ Heitä jo ilveilykset. _(lukitsee etuhuoneen oven.)_ Tähän
sinun täytyy jäädä ja tehdä tili minulle. Käsitätkös, mitä olet tehnyt?
Vastaa minulle! Käsitätkös sitä?
_Nora (katsoo lakkaamatta häneen ja sanoo kangistuneella äänellä.)_
Niin, nyt alan käsittää sitä perijuurin.
_Helmer (kävelee lattialla.)_ Oh, kuinka kauheasti olen herännyt
unestani. Kaikkina näinä kahdeksana vuotena, -- hän, joka oli minun
iloni ja ylpeyteni, -- oli teeskentelijä, valehtelija, pahempi,
pahempikin, -- oli rikoksen tekijä! -- Oh, tuota ääretöntä häijyyttä,
joka piilee kaiken tämän alla! Hyi, hyi!
_Nora (on vaiti ja katsoo edelleen lakkaamatta häneen.)_
_Helmer (seisattuu hänen etehensä.)_ Minun olisi pitänyt aavistaa
jotakin semmoista tapahtuvan. Minun olisi pitänyt edeltäpäin arvata
sitä. Kaikki sinun isäsi löyhämieliset perusjohteet --. Vaiti! Kaikki
isäsi löyhämieliset perusjohteet olet sinä perinyt. Ei uskontoa, ei
siveyttä, ei velvollisuuden tuntoa --. Voi, kuinka olen tullut
rangaistuksi siitä, että hellittelin häntä. Sinun tähtesi minä sen tein;
ja tällä tavoin sinä palkitset minua.
_Nora._ Niin, tällä tavoin.
_Helmer._ Nyt sinä olet hävittänyt kaiken minun onneni. Koko
tulevaisuuteni olet sinä hukannut. Oh, sitä on kauheata ajatella. Minä
olen joutunut tunnottoman miehen valtaan; hän voi tehdä minun kanssani
mitä hän tahtoo, vaatia minulta vaikka mitä, käskeä minua mihin häntä
lystää; -- minä en tohdi hiiskahtaakaan. Ja näin kurjallisesti täytyy
minun hukkua ja vajota pohjaan kevytmielisen vaimon tähden!
_Nora._ Kun minä olen poissa maailmasta, olet sinä vapaa.
_Helmer._ Oh, heitä ilveesi! Semmoista puhetta oli isälläsikin aina
valmiina. Mitäs se minua hyödyttäisi, että sinä olisit poissa
maailmasta, kuten sanot? Se ei vähintäkään minua hyödyttäisi. Hän voi
kumminkin saattaa asian julkisuuteen; ja jos hän sen tekee, niin minua
ehkä epäillään tietäneeni sinun rikoksestasi. Luullaan ehkä vielä, että
minä olen seisonut sinun takanasi, -- että minä olen kehoittanut sinua
siihen! Ja kaikesta tästä saan sinua kiittää, sinua, jota olen käsilläni
kantanut koko avioelomme ajan. Jokos nyt käsität, mitä olet rikkonut
minua vastaan?
_Nora (kylmällä levollisuudella.)_ Jo.
_Helmer._ Tämä on niin uskomatonta, etten voi pitää sitä kiinni
mielessäni. Vaan meidän tulee katsoa, että asia saadaan sovitetuksi. Ota
shaali päältäsi. Ota se päältäsi, sanon minä! Minun pitää koittaa saada
häntä tyydytetyksi tavalla tai toisella. Asia on saatettava painumaan
alas mihin hintaan tahansa. -- Ja mitä sinuun ja minuun tulee, niin
näyttäköön siltä, kuin kaikki meidän välillämme olisi entisellään. Mutta
tietysti ainoastaan ihmisten silmissä. Sinä niin muodoin jäät edelleen
tähän taloon; se seuraa itsestänsä. Mutta lapsiamme et saa kasvattaa;
niitä en voi uskoa sinulle --. Oh, että minun täytyy sanoa tätä hänelle
jota niin palavasti olen rakastanut ja jota minä vieläkin --! No, olkoon
se mennyttä! Tästälähin ei enää ole kysymystä onnesta; nyt on vain
katsottava, miten saadaan säilytetyksi jäännökset, pätkät, ulkomuoto --
_(etuhuoneen kelloa soitetaan.)_
_Helmer (säikähtyy.)_ Mitä se tietää? Näin myöhään. Jokohan tuo kauhein
kauheimmista --! Joko hän --? Kätke itsesi, Nora! Sano ettäs olet
sairaana.
_(Nora jää seisomaan liikkumatonna. Helmer menee ja avaa etuhuoneen
ovea.)_
_Sisäpiika (puoleksi alastonna etuhuoneessa.)_ Tässä tuli kirje
rouvalle.
_Helmer_, Anna se minulle. _(ottaa kirjeen ja lukitsee oven.)_ Niin, se
on häneltä. Sinä et saa sitä; minä tahdon itse lukea sen.
_Nora._ Lue sinä.
_Helmer (lampun ääressä.)_ Tuskin minulla on uskallusta siihen. Kenties
olemme hukassa, sekä sinä että minä. Ei; minun tulee se tietää. _(avaa
kiireesti kirjeen; silmäilee pari riviä; katsoo kirjeessä olevaa
paperia; riemunhuuto.)_ Nora.
_Nora. (katsoo kysyväisesti häneen.)_
_Helmer._ Nora! Ei; minun pitää lukea se vielä kerta. -- Niin, niin;
asia on niin. Minä olen pelastettu! Nora, minä olen pelastettu!
_Nora._ Entäs minä?
_Helmer._ Sinä, myös, tietysti; me olemme pelastetut kumpikin, sekä sinä
että minä. Kas tässä. Hän lähettää sinulle velkakirjasi takaisin. Hän
kirjoittaa paheksivansa ja katuvansa --; että onnellinen käänne hänen
elämässään --; oh, yhdentekevääpä se lienee mitä hän kirjoittaa. Me
olemme pelastetut, Nora! Ei ole ketään, joka voisi tehdä sinulle mitään.
Oi, Nora, Nora --; ei, ensin tämä inhoittava paperi pois mailmasta.
Annas kun katson -- _(vilkaisee velkakirjaan.)_ En, minä en tahdo nähdä
sitä; se älköön olko minulle muuta kuin unelmata kaikkityyni. _(repäisee
velkakirjan sekä molemmat kirjeet palasiksi, heittää kaikki uuniin ja
katselee kuinka ne palavat.)_ Kas niin; nyt ei niitä enää ole olemassa.
-- Hän kirjoitti, että sinä jouluaatosta alkaen --. Oh, ne ovat
mahtaneet olla kolme kauhean kauheata päivää sinulle, Nora.
_Nora._ Olen taistellut kovaa taistelua näinä kolmena päivänä.
_Helmer._ Ja ollut tuskissasi, etkä löytänyt muuta apua kuin --. Ei;
älkäämme muistako kaikkea tätä inhoittavaa. Tahdomme vain riemuita ja
kertomalla kertoa: se on ohitse; se on ohitse! Kuulehan toki minua,
Nora; sinä et näy käsittävän sitä: se on ohitse. Mitäpä tämä tietää --
nämä kangistuneet kasvosi? Oh, Nora-raukkaseni, minä sen kyllä käsitän;
sinä et näy voivan uskoa, että minä olen antanut sinulle anteeksi. Mutta
sen olen tehnyt, Nora; minä vannon sen sinulle: olen antanut sinulle
kaikki anteeksi. Tiedänhän minä että, minkä sinä teit, sen sinä teit
rakkaudesta minuun.
_Nora._ Se on totta.
_Helmer._ Olet rakastanut minua niin kuin vaimon tulee rakastaa
miestänsä. Ainoastaan keinoista ei sinulla ollut ymmärrystä kyllä
päättää. Vaan luuletkos olevasi minulle vähemmin rakas sen vuoksi, ettet
ymmärrä toimia omin neuvoin? Ei, ei, nojaa sinä vain minuhun; minä
neuvon sinua; minä johdan sinua. Minä en olisi mies ellei juuri tämä
vaimon saamattomuus tekisi sinua kahta viehättävämmäksi minun
silmissäni. Älä pidä lukua noista kovista sanoista, jotka minä ensi
kauhistuksissani lausuin sinulle, kun minusta kaikki oli päälleni
sortumaisillaan. Minä olen antanut sinulle anteeksi, Nora; minä vannon
sen sinulle, että olen antanut sinulle anteeksi.
_Nora._ Minä kiitän sinua anteeksi-antamuksestasi. _(hän menee ulos
oikeanpuolisesta ovesta.)_
_Helmer._ Ei, jää tänne --. _(katsoo ovesta.)_ Mitäs siellä alkovissa
teet?
_Nora. (huoneesta.)_ Riisun maskeraati-puvun päältäni.