_Krogstad._ Oletteko te ja teidän miehenne muistaneet minun lapsiani?
Mutta se voi nyt olla ykskaikki. Sen vain arvelin sanoa teille, ettei
teidän huoli antaa tämän asian liioin rasittaa mieltänne. Ensiksikin
minä en aio vetää sitä oikeuteen.
_Nora._ Ette suinkaan; eikö niin; senhän tiesin.
_Krogstad._ Voihan koko asia tulla laitetuksi kaikessa sovinnossa; sen
ei ollenkaan tarvitse päästä koko maailman tiettäväksi; se jääpi meidän
kolmen kesken.
_Nora._ Minun mieheni ei pidä koskaan saada tietoa tästä.
_Krogstad._ Milläs te tahdotte sitä estää? Voitteko kenties vielä
suorittamatta olevan velan maksaa?
_Nora._ En, en nyt kohta.
_Krogstad._ Vai onko teillä kenties mitään keinoa näinä päivinä saada
rahat kokoon?
_Nora._ Ei mitään keinoa, jota tahtoisin käyttää.
_Krogstad._ Paitsi sitä, ei siitä nyt olisi ollutkaan teillen apua. Jos
teillä nyt tässä olisi vaikka kuinka suuret summat selvää rahaa
kädessänne, niin ette saisi velkakirjaanne minulta.
_Nora._ Selittäkää sitten minulle, mihin te aiotte sitä käyttää.
_Krogstad._ Aion vain pitää sen tallella, -- pitää sen hallussani. Ei
kukaan syrjäinen saa siitä mitään vihiä. Jos teillä siis kenties on
mielessä yksi tai toinen epätoivoinen tuuma --
_Nora._ Niin on minulla.
_Krogstad._ -- jos teillä olisi tuuma karata pois kodistanne ja
perheeltänne --
_Nora._ Niin on minulla!
_Krogstad._ -- taikka jos ajattelette jotain vieläkin pahempaa --
_Nora._ Kuinkas te sen voitte tietää?
_Krogstad._ -- niin jättäkää pois semmoiset tuumat.
_Nora._ Kuinka te voitte tietää, että _sitä_ ajattelen?
_Krogstad._ Useimmille meistä ensihetkellä lentää semmoista päähän.
Minäkin ajattelin sitä; mutta eipä ollut minulla siihen uskallusta --
_Nora. (painuneella äänellä.)_ Eikä minullakaan.
_Krogstad (helpommin hengittäen.)_ Eikö niin; teillä ei ole uskallusta
siihen, ei teilläkään?
_Nora._ Ei ole; ei ole.
_Krogstad._ Se olisikin aivan hupsun työtä. Kun vaan ensimmäinen
kotimyrskyn puuska on ohitse --. Minulla on taskussani tässä kirje
teidän miehellenne --
_Nora._ Ja siinä olette kaikki kertoneet?
_Krogstad._ Niin helpoittavilla sanoilla kuin mahdollista.
_Nora (ripeästi.)_ Se kirje ei saa tulla hänen käsiinsä. Reväiskää se
palasiksi. Kyllä minä kuitenkin jollakin lailla hankin rahat.
_Krogstad._ Älkää pahaksi panko, hyvä rouva, vaan sanoinhan teille
äsken, luullakseni --
_Nora._ Oih, minä en puhu niistä rahoista, jotka olen teille velkaa.
Sanokaa minulle kuinka suuren summan aiotte vaatia mieheltäni, niin minä
hankin teille ne rahat.
_Krogstad._ En aio vaatia mitään rahoja teidän mieheltänne.
_Nora._ No, mitä sitten aiotte vaatia?
_Krogstad._ Sen voin teille sanoa. Minä tahdon jälleen päästä
jaloilleni, rouva; minä tahdon päästä lentoon; ja siihen pitää teidän
miehenne olla minulle avullisna. Puoleentoista vuoteen en ole mitään
epäkunniallista tehnyt; olen koko sen ajan ponnistellut ahtaimmissa
oloissa; olin jo iloinen kun askel askelelta pääsin ylöspäin. Nyt on
minut pois-ajettu, enkä tyydy ainoasti siihen, että minut jälleen
armoihin otetaan. Minä tahdon päästä lentoon, sanon ma. Minä tahdon taas
saada paikan pankissa, -- mutta korkeamman; teidän miehenne pitää
laittaa joku virka minua varten --
_Nora._ Sitä hän ei tee ikinään!
_Krogstad._ Tekeepä, kun tekeekin; minä hänet tunnen; hän ei uskalla
hiiskahtaakaan. Ja kunhan minulla vain taas on paikka siellä yhdessä
hänen kanssansa, saattepa sitten nähdä! Ennen vuoden kuluttua olen
pankinjohtajan oikea käsi. Niilo Krogstad'in pitää hallita Osakepankkia,
eikä Torvald Helmer'in.
_Nora._ Sitä ette koskaan ole elävin silmin näkevä!
_Krogstad._ Aiotteko te kenties --?
_Nora._ Nyt minulla on uskallusta siihen.
_Krogstad._ Oh, ettepä minua saa säikähtymään. Hieno, hemmoiteltu rouva,
kuin te --
_Nora._ Saattepa nähdä, saattepa nähdä!
_Krogstad._ Aventoonko kenties? Tuohon kylmään, sysimustaan veteen? Ja
sitten keväällä tulisitte tuuli-ajona rantaan, inhottavana,
tuntemattomana, poiskarissein hiuksin --
_Nora._ Ette saa minua säikähtymään.
_Krogstad._ Ettekä tekään minua. Semmoista te ette tee, rouva Helmer. Ja
paitsi sitä, mitä apua siitä olisi? Onhan Helmer niin kuin näinkin minun
taskussani.
_Nora._ Vielä senkin jälkeen? Vaikka en minä enää --?
_Krogstad._ Unohdatteko sitten, että silloin on teidän jälkimaineenne
_minun_ käsissäni?
_Nora (seisoo, saamatta ääntä suustansa, ja katsoo häneen.)_
_Krogstad._ No niin, nyt tiedätte kaikki. Älkää siis tehkö mitään
tuhmuutta. Kun Helmer on saanut kirjeeni, odotan vastausta häneltä. Ja
muistakaa hyvin: teidän miehenne itse se on pakoittanut minut taas
noille teille poikkeemaan. Sitä en hänelle koskaan anna anteeksi.
Hyvästi, rouva Helmer. _(menee ulos etuhuoneen kautta.)_
_Nora (rientää etuhuoneen ovelle, avaa sen raolleen ja kuultelee.)_
Menee. Ei pane kirjettä laatikkoon. Ei, ei, se olisikin ollut
mahdotonta! _(avaa ovea yhä enemmän.)_ Mitä se on? Hän seisoo tuolla
ulkona. Ei mene alas rappusilta. Onko hän kahdamielin? Aikoisiko hän --?
_(Kirje pudota ropsahtaa kirjelaattkkoon, sitten kuuluu Krogstad'in
askeleet yhä kauempaa portailta.)_
_Nora (puolihillityllä parahduksella, juoksee poikki lattian
sohvapöydälle asti; on vähän aikaa ääneti.)_ Kirjelaatikkoon. _(hiivii
arkana etuhuoneen ovelle.)_ Tuossa laatikossa se on. -- Torvald, Torvald
-- nyt olemme hukassa!
_Rouva Linde (tuopi puvun vasemmasta kamarista.)_ Kas niin, nyt en enää
löydä parsittavaa paikkaa. Koetammeko sitä nyt päälle --?
_Nora (langenneella äänellä ja hiljaa.)_ Kristiina, tule tänne.
_Rouva Linde (heittää puvun sohvalle.)_ Mikäs sun on? Näytäthän aivan
kuin olis loppusi käsissä?
_Nora._ Tule tänne. Näetkö tuota kirjettä tuossa? _Tuossa_ katsahda --
lasin kautta kirjelaatikkoon.
_Rouva Linde._ Kyllä, kyllä; minä näen sen.
_Nora._ Se kirje on Krogstad'ilta --
_Rouva Linde._ Nora, -- Krogstad se on antanut sinulle rahat lainaksi!
_Nora._ Niin; ja nyt saa Torvald tietää kaikki.
_Rouva Linde._ Usko minua, Nora, se on parasta teille kummallekin.
_Nora._ Siinä on pahempaa, kuin mitä sinä tiedät. Olen kirjoittanut
väärän nimen --
_Rouva Linde._ Mutta Herran tähden --?
_Nora._ Sen vaan tahdon nyt sanoa sinulle, Kristiina, että sinun pitää
olla minun todistajani.
_Rouva Linde._ Kuinka todistajana? Mitä minun pitää --?
_Nora._ Jos minä tulisin hulluksi -- ja olisihan se hyvinkin mahdollista
--
_Rouva Linde._ Nora!
_Nora._ Taikka jos minulle jotain muuta tapahtuisi -- jotain semmoista,
joka tekisi, etten voisi olla täällä läsnä --
_Rouva Linde._ Nora, Nora, ethän ole täydessä järjessä!
_Nora._ Ja jos sitten joku toinen tahtoisi ottaa päällensä kaikki, koko
syyn, ymmärrätkö --?
_Rouva Linde._ Kyllä, kyllä; mutta kuinka voit uskoa --?
_Nora._ Silloin todista sinä, että se ei ole totta, Kristiina. Minä en
ole ollenkaan hullu; minä olen aivan täydessä järjessä; ja minä sanon
sinulle: asiasta ei ole kukaan muu tietänytkään; minä yksin olen kaikki
tehnyt. Muista se.
_Rouva Linde._ Kyllä muistan. Vaan enpä käsitä tätä kaikkea.
_Nora._ Oh, kuinka sitä voisitkaan käsittää? Se kummahan tuo onkin, joka
nyt on tapahtuva.
_Rouva Linde._ Se kummako?
_Nora._ Niin, se kumma. Mutta se on niin kauheata, Kristiina; -- se ei
saa tapahtua, ei millään muotoa ikinä.
_Rouva Linde._ Minä menen paikalla Krogstad'in puheille.
_Nora._ Älä mene; hän voisi tehdä sinulle pahaa.
_Rouva Linde._ Oli aika, jolloin hän mielellään olisi tehnyt mitä ikänsä
minun mielikseni.
_Nora._ Hänkö?
_Rouva Linde._ Missä hän asuu?
_Nora._ Oih, mistäs minä tiedän --? Maltas _(pistää käden taskuunsa.)_
tässä on hänen käyntikorttinsa. Mutta kirje, kirje --!
_Helmer (kamarissaan koputtaa oveen.)_ Nora!
_Nora (kiljahtaa tuskissaan.)_ Oh, mitä nyt? Mitäs tahdot?
_Helmer._ No, no, älähän toki niin säikähdy. Emmehän tulekaan sisään;
olethan pannut oven lukkoon; koetatko pukuas?
_Nora._ Niin, niin, minä koetan. Minä tulen niin sieväksi, Torvald.
_Rouva Linde (on katsahtanut käyntikorttiin.)_ Asuuhan hän aivan tässä
likellä, kolkan takana.
_Nora._ Niin; mutta eihän se auta. Me olemme hukassa. Onhan kirje tuossa
laatikossa.
_Rouva Linde._ Ja avain on miehelläsi?
_Nora._ Niin on, aina.
_Rouva Linde._ Krogstad saa vaatia kirjettänsä takaisin lukematonna; hän
saa keksiä jonkun tekosyyn --
_Nora._ Mutta juuri tähän aikaan on Torvald'in tapana --
_Rouva Linde._ Viivytä häntä; mene sisään hänen luokseen siksi. Minä
tulen takaisin, niin pian kuin mahdollista. _(menee nopeasti ulos
etuhuoneen oven kautta.)_
_Nora (menee Helmer'in ovelle, avaa sen ja tirkistää sisään.)_ Torvald!
_Helmer (sisäkamarista.)_ No, joko nyt vihdoin on lupa tulla omaan
saliinsa. Tule, Rank, nytpä saamme nähdä -- _(ovessa.)_ Mutta, mitäs se
on?
_Nora._ Mikä, Torvald kulta?
_Helmer._ Rank sanoi minulle että tässä tulisi komea maskeraati
nähtäväksi.
_Rank (ovessa.)_ Niin olin käsittänyt, mutta olen siis erehtynyt.
_Nora._ Ei kukaan saa minua koko komeudessani nähdä ennen kuin huomenna.
_Helmer._ Mutta, Nora-kulta, sinä näytät niin rauenneelta. Oletko liian
ahkerasti harjoittanut?
_Nora._ En, en ole vielä kertaakaan harjoittanut.
_Helmer._ Olispa se kuitenkin tarpeellista --
_Nora._ Niin, se on aivan tarpeellista, Torvald. Vaan en tule millään
lailla toimeen ilman sinun avuttasi; olen peräti unhottanut kaikkityyni.
_Helmer._ Oh, kylläpä me sen pian taas saamme päähäsi.
_Nora._ Niin, ota minut vihdoinkin huomaasi, Torvald. Lupaatkos sen?
Voi, minua niin peloittaa. Tuo suuri ihmisjoukko --. Sinun pitää antaa
itsesi aivan yksin-omakseni tänä iltana. Ei saa nyt olla hiukkaakaan
asioita; ei pännääkään kädessä. Mitä? Eikö niin, Torvald kulta?
_Helmer._ Sen lupaan sulle; tänä iltana olen kokonaan sinun
käskyläisesi, -- sä pikku turvaton raukka. -- Hm, se on tosi, yhtä
tahdon kuitenkin ensin -- _(menee etuhuoneen ovea kohti.)_
_Nora._ Mitäs aiot tuolla ulkona?
_Helmer._ Vaan katsoa, onko tullut kirjeitä.
_Nora._ Ei, ei, älä sitä tee, Torvald!
_Helmer._ Mitä se on?
_Nora._ Torvald, tee minulle mieliksi; ei siellä ole mitään.
_Helmer._ Annas kun katsahdan yhtähyvin. _(alkaa mennä.)_
_Nora (istuu pianon eteen ja soittaa ensitahdit Tarantellasta.)_
_Helmer (seisahtuu oveen.)_ Ahhaa!
_Nora._ En voi tanssia huomenna, jos en nyt saa harjoittaa avullas.
_Helmer (menee hänen luokseen.)_ Oletkos todella semmoinen pelkuri,
Nora-kulta?
_Nora._ Niin, minua niin kauheasti peloittaa. Harjoitetaanpas heti
kohta; onhan vielä aikaa, ennen kuin menemme ruualle. Käy nyt istumaan
tähän ja soita minulle, Torvald-kulta; neuvo minua, ojenna minua,
niinkuin sinulla on tapana.
_Helmer._ Mielelläni, aivan mielelläni, koska niin tahdot. _(istahtaa
pianon ääreen.)_
_Nora (ottaa tamburinon vakasta, niin myös pitkän, kirjavan shaalin,
jonka hän kiireesti panee ympärilleen; sitten hypähtää hän
keskilattialle ja huutaa:)_ Soita nyt minulle! Nyt tahdon tanssia!
_(Helmer soittaa ja Nora tanssii; tohtori Rank seisoo pianon kohdalla
Helmer'in takana, ja katselee.)_
_Helmer (soitellen.)_ Hitaammin -- hitaammin.
_Nora._ En voi toisin.
_Helmer._ Ei noin hurjasti, Nora!
_Nora._ Juuri niin pitää olla.
_Helmer (lakkaa soittamasta.)_ Ei, ei, se ei millään lailla käy laatuun.
_Nora (hymyilee ja heiluttaa tamburinoa.)_ Sanoinhan minä sen.
_Rank._ Annas minun soittaa hänelle.
_Helmer._ Tee se, niin minä voin paremmin neuvoa häntä.
_(Rank istahtaa pianon ääreen ja soittaa; Nora tanssii yhä hurjemmin.
Helmer seisoo uunin vieressä ja oikaisee häntä aina välistä hänen
tanssiessaan. Nora ei näy kuulevan miehensä neuvoja; hänen tukkansa
hajoo ja valahtaa alas olkapäille; Nora ei sitä huomaa, vaan yhä
tanssii. Rouva Linde astuu sisään.)_
_Rouva Linde (seisahtuu oveen, ikään kuin äänensä olisi sulkeunut.)_ Aa
--!
_Nora (tanssien.)_ Tässä näet iloa, Kristiina.
_Helmer._ Mutta, armas Nora-kulta, tanssithan, ikäänkuin henki olisi
vaarassa.
_Nora._ Niin se onkin.
_Helmer._ Rank, lakkaa soittamasta; onhan tää selvää hulluutta. Lakkaa,
sanon minä.
_(Rank lakkaa soittamasta ja Nora seisahtuu äkkiä.)_
_Helmer (Noralle.)_ Tätäpä en olisi uskonut. Olethan unohtanut kaikki,
mitä sinulle opetin.
_Nora (viskaa pois tamburinon.)_ Näetkös sen nyt itsekin!
_Helmer._ Tässä tarvitaan oikein johdatusta.
_Nora._ Niin, näethän kuinka tarpeellinen se on. Sinun pitää johdattaa
minua viimeiseen asti. Lupaatkos sen, Torvald?
_Helmer._ Siihen voit täydesti luottaa.
_Nora._ Ei sinulla saa tänään eikä huomenna olla mitään muuta mielessä,
paitsi minua -- et saa aukaista mitään kirjettä -- et
kirjelaatikkoakaan.
_Helmer._ Ahaa, sinä yhä vielä pelkäät tuota miestä --
_Nora._ Pelkään, pelkään sitäkin.
_Helmer._ Nora, sen näen käytöksestäs, joku kirje häneltä on tuossa
kirjelaatikossa.
_Nora._ En tiedä, vaan kyllä luulen; mutta sinä et saa nyt lukea mitään
sellaista; ei saa tulla mitään ilkeää välillemme, ennenkuin kaikki on
loppunut.
_Rank (hiljaa Helmerille.)_ Älä häntä vastusta.
_Helmer (syleilee vaimoansa.)_ Täytyyhän tehdä lapselle mieliksi. Mutta
huomenna yöllä, tanssisi jälkeen --
_Nora._ Silloin olet vapaa lupauksestas.
_Sisäpiika (oikeanpuolisessa ovessa.)_ Rouva, ruoka on pöydällä.
_Nora._ Tuo sampanjaa sisään, Leena.
_Sisäpiika._ Hyvä on, rouva. _(menee ulos.)_
_Helmer._ Hei, hei -- suuret kemut siis!
_Nora._ Sampanja-pidot aamun valkenemiseen asti. _(huutaa.)_ Ja vähän
konfehtia, Leena, paljon --, täksi kerraksi vain.
_Helmer (tarttuu Noran käsiin.)_ Kas niin, kas niin; ei tuommoista
hurjaa pelkoa. Ole nyt taas pieni leivolintuseni, niinkuin tapasi on.
_Nora._ Hyvä, hyvä, siksi kyllä tulen. Mutta meneppäs sisään ennalta; ja
te myös, tohtori Rank. Kristiina, auta sinä minua, että taas saan
tukkani laitokseen.
_Rank (hiljaa, mennessään.)_ Eihän toki liene jotain -- jotain
tuommoista tulossa?
_Helmer._ Vielä vai, veikkonen. Ei siinä ole muuta, paitsi tuota
lapsimaista pelkoa, josta sinulle puhuin. _(Menevät oikealle pois.)_
_Nora._ No!?
_Rouva Linde._ Lähtenyt maalle.
_Nora._ Sen näin jo silmistäsi.
_Rouva Linde._ Hän tulee kotiin huomenna illalla. Minä jätin hänelle
pienen kirjeen.
_Nora._ Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Älä estä mitään tapahtumasta. Onpa
kuitenkin aika riemullista kävellä tässä ja odottaa tuon kumman
tapahtumista.
_Rouva Linde._ Mitä sinä sitten odotat?
_Nora._ Oh, sitä et sinä voi ymmärtää. Mene sisään herrojen luokse;
minäkin tulen paikalla jäljestä.
_(Rouva Linde menee ruokakamariin.)_
_Nora (seisoo hetkisen, ikäänkuin asettaakseen levottomuuttansa: katsoo
sitten kelloansa.)_ Viis. Seitsemän tuntia sydän-yöhön. Sitten
kaksikymmentäneljä tuntia seuraavaan sydän-yöhön. Silloin
Tarantella-tanssini loppuu. Kaksikymmentäneljä ja seitsemän
kolmekymmentä-yksi tuntia enää elettävää.
_Helmer (oikeanpuolisessa ovessa.)_ Vaan, mihinkäs sitten pikku
leivolintuseni jäi?
_Nora (juoksee hänelle vastaan, syli avoinna.)_ Tässä on leivolintusesi!
Kolmas Näytös.
_(Sama huone. Sohvanpöytä sen ympärillä olevine tuolineen on muutettu
keskelle lattiata. Palava lamppu pöydällä. Ovi etuhuoneesen on avoinna.
Tanssisoittoa kuuluu yläkerrasta.)_
_(*Rouva Linde* istuu pöydän ääressä ja selailee hajamielin jotakin
kirjaa, koittelee lukea, vaan ei näy voivan pitää ajatuksiansa koossa;
kuultelee pari kertaa tarkkaan ulko-ovea kohti)._
_Rouva Linde (katselee kelloansa.)_ Ei vieläkään. Ja nyt olisi kumminkin
jo aika. Ellei hän vain -- _(kuultelee jälleen.)_ Ah, siinä hän on.
_(menee hiljaan etuhuoneesen ja avaa varovasti ulko-oven; kuuluu
hiljaisia askeleita rappusilla; hän kuiskasee:)_ Tulkaa sisään. Tääll'
ei ole ketään.
_Asianajaja Krogstad (ovessa.)_ Löysin kotonani kirjeen teiltä. Mitä
tämä tietää?
_Rouva Linde._ Minun täytyy välttämättömästi puhua teidän kanssanne.
_Krogstad._ Vai niin? Ja pitääkö sen välttämättömästi tapahtuman tässä
talossa?
_Rouva Linde._ Minun kotonani se oli mahdotonta; minun huoneellani ei
ole omaa sisäänkäytävää. Tulkaa sisään; me olemme aivan kahden kesken;
piika nukkuu ja Helmerit ovat paalissa yläkerrassa.
_Krogstad (astuu sisään.)_ Vai niin, vai Helmerit tanssivat tän'iltana?
Oikein tottako?
_Rouva Linde._ Niin, miks' eivät sitä tekisi?
_Krogstad._ No niin, miks'ei.
_Rouva Linde._ Niin, Krogstad, puhukaamme nyt keskenämme.
_Krogstad._ Onko meillä kahdella vielä mitään puhuteltavaa keskenämme?
_Rouva Linde._ Meillä on keskenämme paljon puhumista.
_Krogstad._ Sitä en olisi uskonut.
_Rouva Linde._ Ette, sillä te ette ole milloinkaan ymmärtäneet minua
oikein.
_Krogstad._ Oliko siinä mitään muuta ymmärtämistä, kuin se, mikä on niin
tavallista maailmassa? Sydämmetön nainen antaa miehelle rukkaset kun
hänelle tarjoutuu jotakin edullisempaa.
_Rouva Linde._ Luuletteko, että minä olen niin aivan ilman sydämmettä?
Ja luuletteko, että minä helpolla sydämmellä rikoin välimme?
_Krogstad._ Ettekö sitä?
_Rouva Linde._ Krogstad, oletteko todellakin uskoneet sitä?
_Krogstad._ Jos ei asia ollut niin, miksipä silloin kirjoititte minulle
semmoista kuin te teitte?
_Rouva Linde._ Enhän muuta voinut. Kun minun tuli rikkoa välimme, niin
olihan se minun velvollisuuteni juurinensa hävittää teissä kaikki, mitä
te tunsitte minua kohtaan.
_Krogstad (vääntää käsiänsä.)_ Vai sillä tavoin. Ja tätä -- tätä
ainoastaan rahojen tähden!
_Rouva Linde._ Älkää unohtako, että minulla oli apua tarvitseva äiti ja
kaksi pientä veljeä. Me emme voineet odottaa teitä, Krogstad; siihen
aikaan tulevaisuutenne vielä hämärti kaukana.
_Krogstad._ Olkoon niin; vaan teillä ei ollut oikeutta hyljätä minua
toisen miehen tähden.
_Rouva Linde._ Niin, en tiedä. Useasti olen kysynyt itseltäni, oliko
minulla oikeutta siihen.
_Krogstad (hiljemmin.)_ Teidät kadottaessani oli minusta ikäänkuin
kaikki vahva pohja olisi vierinyt pois jalkojeni alta. Katsokaa minuun,
nyt olen minä niinkuin haaksirikkoon joutunut mies laivahylyllä.
_Rouva Linde._ Apu lienee lähellä.
_Krogstad._ Se oli lähellä; mutta silloin tulitte te ja astuitte väliin.
_Rouva Linde._ Tietämättäni, Krogstad. Vasta tänäpänä sain sen tietää,
että minä tulen teidän sijaanne Pankkiin.
_Krogstad._ Minä uskon teitä, kun sen sanotte. Mutta nyt, kun sen
tiedätte, ettekö sittenkään peräy?
_Rouva Linde._ Ei; sillä se ei kumminkaan hyödyttäisi teitä ollenkaan.
_Krogstad._ Oh, hyödyttäis, hyödyttäis --; minä sen tekisin kumminkin.
_Rouva Linde._ Olen oppinut toimimaan järkevästi. Elämä ja kova, katkera
täytymys ovat sitä opettaneet minulle.
_Krogstad._ Ja elämä on opettanut minua ei luottamaan puhetapoihin.
_Rouva Linde._ Niin on elämä opettanut teille sangen järkevän asian.
Mutta tekoihin kumminkin luottanette?
_Krogstad._ Mitä sillä tarkoitatte?
_Rouva Linde._ Sanoitte olevanne kuin haaksirikkoon joutunut mies
laivahylyllä.
_Krogstad._ Sitäpä minulla oli syytä kyllä sanoa.
_Rouva Linde._ Minä istun myös niinkuin haaksirikkoon joutunut vaimo
laivahylyllä. Ei ketään, jota surisin, eikä ketään, josta huolta
pitäisin.
_Krogstad._ Itse sen olette valinneet.
_Rouva Linde._ Ei ollut muuta valittavana silloin.
_Krogstad._ No, entäs sitten?
_Rouva Linde._ Krogstad, jospa nyt me kaksi haaksirikkoon joutunutta
voisimme tulla toinen toisensa luokse.
_Krogstad._ Mitäs sanottekaan?
_Rouva Linde._ Kaksi samalla laivahylyllä tulevat aina paremmin toimeen
kuin kumpainenkin heistä yksinään omallaan.
_Krogstad._ Kristiina.
_Rouva Linde._ Minkätähden luulette minun tulleeni tänne kaupunkiin?
_Krogstad._ Olisitteko muistaneet minua?
_Rouva Linde._ Minun tulee tehdä työtä, jos mielin elää. Koko ikäni,
niin kauas kuin saatan muistaa, olen minä työtä tehnyt, ja se on ollut
mun paras ja ainoa iloni. Mutta nyt olen minä ypöyksinäni maailmassa,
niin kauhean tyhjänä ja hyljättynä. Tehdä työtä omaksi eduksi, siitä ei
ole mitään iloa. Krogstad, hankkikaa minulle joku ja jotakin, joitten
eduksi tekisin työtä.
_Krogstad._ Tuommoista minä en usko. Se ei ole muuta kuin kiihoittunut
naisen ylpeys, joka antaa itsensä noin altiiksi.
_Rouva Linde._ Olettenko koskaan huomanneet minussa kiihoittunutta
mieltä?
_Krogstad._ Voisitteko todellakin sitä? Sanokaa -- tunnettenko
täydellisesti minun entisyyteni?
_Rouva Linde._ Tunnen.
_Krogstad._ Ja tiedättenkö minä miehenä minua täällä pidetään?
_Rouva Linde._ Kuuluipa ennen teidän puheestanne kuin olisitte arvelleet
minun kanssani muuttuvanne toisenlaiseksi.
_Krogstad._ Sen tiedän aivan varmaan.
_Rouva Linde._ Eikö se voisi vieläkin tapahtua?
_Krogstad._ Kristiina; -- tuon sanotte aivan vakaalla mielellä! Niin,
sen teette. Minä näen sen silmistänne. Onko teillä siis todellakin
uskallusta --?
_Rouva Linde._ Minä olen jonkun tarpeessa, jolle voisin olla äitinä; ja
teidän lapsenne tarvitsevat äitiä. Me molemmat tarvitsemme toisiamme.
Krogstad, minä luotan luontonne perijuureen; -- minä uskallan kaikki
yhdessä teidän kanssanne.
_Krogstad. (tarttuu hänen käsiinsä.)_ Kiitos, kiitos, Kristiina; -- nyt
tiedän minäkin miten voin kohota arvoon muitten silmissä. -- Ah, vaan
minulta unohtui --
_Rouva Linde. (kuultelee.)_ Hist! Tarantellaa! Menkää, menkää!
_Krogstad._ Minkä tähden? Mitä se on?
_Rouva Linde._ Kuulettenko tuota tanssia tuolla ylähällä? Kun se on
loppunut voimme odottaa heitä tulevaksi.
_Krogstad._ Hyvä, minä lähden. Onhan se kaikki turhaan. Te ette tietysti
tiedä mihinkä toimeen olen ryhtynyt Helmeriä vastaan.
_Rouva Linde._ Tiedän, Krogstad, minä tiedän sen.
_Krogstad._ Ja kumminkin olisi teillä uskallusta --?
_Rouva Linde._ Minä tiedän hyvin, mihin epätoivo voi saattaa semmoisen
miehen kuin te olette.
_Krogstad._ Ah, jospa voisin tehtyä saada tekemättömäksi!
_Rouva Linde._ Sen kyllä voisitte, sillä teidän kirjeenne on vielä
kirjelaatikossa.
_Krogstad._ Olettenko varma siitä?
_Rouva Linde._ Aivan varma; mutta --
_Krogstad. (katselee tarkastellen häntä.)_ Olisiko asia niin
ymmärrettävä? Te tahdotten pelastaa ystävätänne mihin hintaan tahansa.
Sanokaa se yhtä hyvin suoraan. Onko asia niin?
_Rouva Linde._ Krogstad; joka kerran on myönyt itsensä toisten tähden,
hän ei tee sitä enää toistamiseen.
_Krogstad._ Tahdon pyytää kirjettäni takaisin.
_Rouva Linde._ Ei, älkää.
_Krogstad._ No tietysti; minä odotan täällä kunnes Helmer tulee alas;
minä sanon hänelle, että hänen tulee antaa minulle kirjeeni takaisin, --
että se koskee ainoastaan minun ylössanomistani, -- että hänen ei pidä
lukea sitä --
_Rouva Linde._ Ei, Krogstad! älkää vaatiko kirjettänne takaisin.
_Krogstad._ Mutta sanokaa minulle, ettekö juuri sen vuoksi minua tänne
kutsuneet?
_Rouva Linde._ Sen tein ensi hädässä; mutta nyt on koko vuorokausi
kulunut ja sillä ajalla olen huomannut uskomattomia seikkoja tässä
talossa. Helmer saakoon tietää kaikki; tuo onneton salaisuus tulkoon
ilmi; asia tulkoon täydellisesti selville heidän kahden välillä;
mahdotonta on jatkaa elämätä kaikkine noine peittelemisineen ja
verukkeineen.
_Krogstad._ No hyvä; jos siis uskallatten sitä --. Mutta _yhden_ asian
voin kaikissa tapauksissa tehdä, ja se on paikalla tehtävä --
_Rouva Linde. (kuultelee.)_ Joutukaa! Pois, pois! Tanssi on loppunut; me
emme voi olla turvallisina hetkeäkään enää.
_Krogstad._ Minä odotan teitä tuolla alhaalla.
_Rouva Linde._ Niin, tehkää se; saattakaa minua portilleni asti.
_Krogstad._ Näin sanomattoman onnellinen en ole koskaan ennen ollut.
_(menee ulos ulko-oven kautta; ovi etuhuoneen ja salin välillä jää
edelleen avoimeksi.)_