viihdyttää mieltäsi tasapainoon taasen, sä pikku säikäytetty
laululintuni. Lepää turvallisesti; minulla on leveät siivet
suojellakseni sinua. _(kävelee oven edessä.)_ Oh, kuinka kotimme on
rauhallinen ja kaunis, Nora. Tässä on suojaa sinulle; tässä tahdon
pidellä sinua kuni ajeltua kyhkyistä, jonka olen vahingoittamatonna
saanut haukan kynsistä pelastetuksi; minä kyllä saatan sykkivän
sydänraukkasi rauhaan. Vähitellen on se tapahtuva, Nora; usko minua.
Huomenna on kaikki tämä näyttävä aivan toisenlaiselta sinulle; pian on
kaikki oleva entisellään; kauan minun ei huoli kertoa sinulle, että olen
antanut sinulle anteeksi; sinä olet itse järkähtämättömästi vakaantuva
siitä, että olen sen tehnyt. Kuinkas voitkaan luulla, että minulle voisi
tulla mieleen tahtoa hyljätä sinua tai nuhdellakaan sinua? Oh, sinä et
tunne oikean miehen mielenlaatua, Nora. Miehestä on niin sanomattoman
suloista ja tyydyttäväistä se, kun hän tietää itsestänsä, että on
antanut vaimollensa anteeksi -- antanut täydestä ja vilpittömästä
sydämmestä. Onhan vaimo sen kautta ikäänkuin kaksin kerroin tullut hänen
omakseen; hän on ikäänkuin asettanut vaimonsa uudestaan maailmaan; vaimo
taasen on kerrallaan tullut hänen vaimokseen ja hänen lapsekseen
yhtaikaan. Semmoisena olet sinä oleva minulle tästälähin, sä pikku,
neuvoton, avuton olento. Älä ole suruissasi mistään, Nora, ole vain
avosydämminen minua kohtaan niin minä olen sinulle sekä tahtonas että
omana tuntonas. -- Mitä tämä on? Et käynytkään nukkumaan? Oletkos
pukeunut toisiin vaatteihin?
_Nora. (arkivaatteissaan.)_ Niin, Torvald, nyt olen ottanut toiset
vaatteet päälleni.
_Helmer._ Mutta miksi nyt, näin myöhään --?
_Nora._ Tänä yönä minä en nuku.
_Helmer._ Mutta, Nora kulta --
_Nora. (katsoo kelloansa.)_ Kello ei vielä ole niin paljon. Istu tähän,
Torvald; meillä kahdella on paljon puhuttavaa keskenämme. _(hän käy
pöydän toiselle puolelle istumaan.)_
_Helmer._ Nora, -- mitä tämä tietää? Nuo kangistuneet kasvosi --
_Nora._ Käy istumaan. Sitä on pitkältä. Minulla on paljon sinulle
sanottavaa.
_Helmer. (istuu pöydän ääreen häntä vastapäätä.)_ Sinä saatat minua
tuskaan, Nora. Ja minä en ymmärrä sinua.
_Nora._ Et, siinäpä se juuri onkin. Sinä et ymmärrä minua. Enkä minäkään
ole koskaan ymmärtänyt sinua -- ennenkuin tän'iltana. Ei, älä keskeytä
minua. Kuule vain mitä sinulle sanon. -- Tämä on tilintekoa, Torvald.
_Helmer._ Mitä sillä tarkoitat?
_Nora. (vähän aikaa vaiettuansa.)_ Eikös _yksi_ asia sinua kummastuta
meidän näin tässä istuessamme?
_Helmer._ Mikäs se olisi?
_Nora._ Kahdeksan vuotta olemme jo olleet naimisissa. Eikö mieleesi
pistä, että tämä on ensi kerta kun me kaksi, sinä ja minä, mies ja
vaimo, puhumme vakavasti keskenämme.
_Helmer._ Niin, vakavasti, -- mitä se tietää?
_Nora._ Koko kahdeksan vuotta, -- vieläpä kauemminkin, -- ani meidän
aikaisimmasta tuttavuudestamme asti emme ole koskaan vaihtaneet vakavata
sanaa vakavista asioista.
_Helmer._ Olisiko minun sitten yhä ja alinomaa pitänyt ilmoittaa sinulle
huolista, joita et kumminkaan voinut auttaa minua kantamaan?
_Nora._ Minä en puhu huolista. Minä sanon, emme ole ikänämme istuneet
vakaisina yhdessä, koettaaksemme saada yhtäkään asiaa selville.
_Helmer._ Mutta, Nora-kultani, olisiko se ollut mieliksi sinulle?
_Nora._ Siinä juuri tulemme asiaan. Sinä et ole koskaan ymmärtänyt
minua. -- Paljon vääryyttä on minua vastaan tehty, Torvald. Ensin
isältäni ja sitten sinulta.
_Helmer._ Mitä? Me kaksi, -- me kaksi, jotka olemme rakastaneet sinua
enemmän kuin kaikki muut ihmiset?
_Nora. (pudistaa päätänsä.)_ Te ette ole koskaan minua rakastaneet.
Teistä on vain ollut hupaista, olla rakastuneina minuun.
_Helmer._ Mutta, Nora, mitä puhetta tämä on?
_Nora._ Niin, niinpä asia nyt on, Torvald. Kotona, isäni luona
ollessani, kertoi hän minulle kaikki mielipiteensä, ja niin oli
minullakin samat mielipiteet; ja jos minulla olikin toinen mieli, niin
minä peitin sen, sillä sitä hän ei olisi kärsinyt. Hän kutsui minua
nukkilapsekseen ja leikitteli minun kanssani niinkuin minä leikittelin
minun nukkieni kanssa. Tulinpa sitten tähän taloon sinun luoksesi --
_Helmer._ Mitä sanoja sinä käytät meidän avioliitostamme?
_Nora. (häiriytymättä.)_ Minä tarkoitan, että sitten jouduin isäni
käsistä sinun käsiisi. Sinä laitoit kaikki oman makusi mukaan, ja niin
sain minä saman maun kuin sinäkin, taikka minä luulin ainoastaan niin,
en tiedä oikein --; arvelenpa olleen kumpaakin; milloin yhtä ja milloin
toista. Kun nyt katselen sitä, olen mielestäni elänyt täällä kuin köyhä
ihminen; -- ainoastaan kädestä suuhun. Olen elänyt konsteja tekemällä
sinun edessäsi, Torvald. Vaan sitähän sinä tahdoitkin. Sinä ja isä
oletten tehneet suurta syntiä minua vastaan. Te olette syypäät siihen,
ettei minusta ole tullut mitään.
_Helmer._ Nora, kuinka luonnoton ja kiittämätön sinä oletkin! Etkös ole
ollut onnellinen täällä?
_Nora._ En, sitä en ole ikänäni ollut. Luulin sitä; mutta en ole ikänäni
ollut sitä.
_Helmer._ Etkös -- etkös onnellinen!
_Nora._ En, ainoastaan iloinen. Ja sinä olet aina ollut niin kiltti
minua kohtaan. Mutta meidän asuntomme ei ole ollut muuta kuin
leikkitupa. Tässä olen minä ollut sinun nukkivaimonasi, niinkuin minä
kotona olin isän nukkilapsena. Ja lapset, ne ovat taasen olleet minun
nukkeinani. Minusta oli hupaista kun sinä otit leikitelläksesi minun
kanssani, niinkuin lasten oli hupaista kun minä rupesin leikittelemään
heidän kanssaan. Se on ollut meidän avioelämämme, Torvald.
_Helmer._ Tuossa on vähän totuutta noissa sanoissasi, -- niin liialliset
ja ylenpaltiset kuin ne ovatkin. Mutta tästälähin on elämämme tuleva
toisenlaiseksi. Leikin aika on lakkaava; nyt tulee kasvatuksen aika.
_Nora._ Kenenkä kasvatus? Minunko vai lasten?
_Helmer._ Sekä sinun että lasten, armas Noraseni.
_Nora._ Ah, Torvald, sinussa ei ole miestä kasvattamaan minua oikeaksi
vaimoksi sinulle.
_Helmer._ Ja sen sinä sanot?
_Nora._ Entäs minä, -- kuinka minä olen valmistettu kasvattamaan
lapsiamme?
_Helmer._ Nora!
_Nora._ Etkös itse sanonut sitä vast'ikään, -- ettet sitä tointa voinut
minulle uskoa.
_Helmer._ Kiivastuksissani! Kuinkas voit pitää lukua siitä?
_Nora._ Niin; se oli sinulta aivan oikein sanottu. Se tehtävä on minulle
mahdoton. Toinen tehtävä on ensin suoritettava. Minun tulee koittaa
kasvattaa itseäni. Sinussa ei ole miestä auttamaan minua siinä. Se tulee
minun tehdä yksinäni. Ja sentähden matkustan minä nyt pois luotasi.
_Helmer. (kavahtaa ylös.)_ Mitäs sanoitkaan?
_Nora._ Minun tulee elää aivan omin neuvoin, jos mielin saada selvää
itsestäni ja kaikesta, mikä on ympärilläni. Sentähden en voi jäädä sinun
luoksesi kauemmin.
_Helmer._ Nora, Nora!
_Nora._ Sentähden aion mennä täältä nyt heti. Kristiina ottaa minut
kyllä luoksensa täksi yöksi --
_Helmer._ Sinä olet mieletön! Sinä et saa lupaa! Minä kiellän sen
sinulta!
_Nora._ Ei auta kieltää minulta mitään tästälähin. Minä otan mukaani
mikä itselleni kuuluu. Sinulta en tahdo mitään, en nyt enkä
myöhemminkään.
_Helmer._ Hulluuttahan tämä on!
_Nora._ Huomenna matkustan minä kotia, -- tarkoitan, vanhalle
kotipaikalleni. Siellä minun lienee helpointa löytää jotakin tointa.
_Helmer._ Voi sinua soaistua, kokematonta olentoa!
_Nora._ Minun tulee koittaa saada kokemusta, Torvald.
_Helmer._ Heität kotisi, miehesi sekä lapsesi! Etkä ajattele sitä, mitä
ihmiset tulevat sanomaan.
_Nora._ Sitä en voi ollenkaan ottaa lukuun. Sen vain tiedän, että tämä
tulee minulle välttämättömäksi.
_Helmer._ Oh, se on kauhistavaa. Näin voit sinä laiminlyödä pyhimmät
velvollisuutesi.
_Nora._ Mitä sinä siis luet minun pyhimpiin velvollisuuksiini?
_Helmer._ Ja sitä minun on tarvis sanoa sinulle! Eivätkö ne ole
velvollisuudet miestäsi ja lapsiasi kohtaan?
_Nora._ Minulla on toisia yhtä pyhiä velvollisuuksia.
_Helmer._ Niitä sinulla ei ole. Mitä velvollisuuksia _ne_ olisi.
_Nora._ Velvollisuudet itseäni kohtaan.
_Helmer._ Sinä olet ennen kaikkea vaimo ja äiti.
_Nora._ Sitä en enää usko. Uskonpa olevani ennen kaikkea ihminen minä
yhtähyvin kuin sinäkin, -- taikka ainakin, että minun tulee koittaa
siksi tulla. Tiedän kyllä, että useimmat sanovat sinun olevan oikeassa,
Torvald ja että jotakin senmoista löytyy kirjoissa. Mutta minä en
kauemmin voi tyytyä siihen, mitä useimmat sanovat ja mitä kirjoissa
luetaan. Minun tulee itsen ajatella näitä asioita, ja kokea saada niistä
selvää.
_Helmer._ Etkö tietäisi asemaasi omassa kodissasi? Eikös sinulla
semmoisissa kysymyksissä ole luotettavaa ohjajaa? Eikös sinulla ole
uskontoa?
_Nora._ Ah, Torvald, enhän minä oikein tiedä mitä uskonto onkaan.
_Helmer._ Mitä sinä sanot!
_Nora._ Enhän muuta tiedä, kuin minkä pappi Hansen sanoi silloin kuin
kävin rippikoulua. Hän sanoi uskonnon olevan _sitä_ ja _sitä_. Kun minä
joudun pois tästä kaikesta ja pääsen yksinäisyyteen, niin tahdon ottaa
senkin asian tutkiakseni. Tahdon nähdä, oliko oikein, mitä pappi Hansen
sanoi, tahi ainakin, onko se oikein _minulle_.
_Helmer._ Oh, semmoistapa ei ole kuultu niin nuorelta vaimolta! Vaan
ellei uskonto voi saattaa sinua oikealle tielle, niin anna minun toki
herättää sinun omaa tuntoasi. Sillä siveyden tuntoa sinulla kumminkin
on? Taikka, vastaa minulle, -- eikö sinulla sitäkään liene?
_Nora._ Niin, Torvald, siihen en osaa vastata. Enhän minä ollenkaan sitä
tiedä. Minä olen aivan hämilläni semmoisissa asioissa. Sen vain tiedän,
että minulla on peräti toisenlainen käsitys moisista asioista kuin
sinulla. Nyt kuulen myös että lait ovat toisenlaiset kuin miksi minä ne
luulin; vaan että ne lait olisivat oikeat, sitä en mitenkään voi saada
päähäni. Vaimolla niin muodoin ei olisi oikeutta säästää vanhaa,
kuoleman kielissä olevaa isäänsä tahi pelastaa miehensä henkeä! Sitä
minä en usko.
_Helmer._ Sinä puhut kuin lapsi. Sinä et ymmärrä sitä yhteiskuntaa,
missä sinä elät.
_Nora._ En, en sitä ymmärrä. Vaan nyt tahdon sitä tutkia. Minun tulee
koittaa saada selvää siitä kumpi on oikeassa, yhteiskuntako vai minä.
_Helmer._ Sinä olet sairas, Nora; sinulla on kuume; luulenpa melkein
ettäs olet kadottanut järkesi.
_Nora._ En ole koskaan ennen tuntenut olevani niin selvä-järkisen ja
asiastani vissin kuin tänä yönä.
_Helmer._ Ja selväjärkisenä ja asiastasi vissinä hylkäät sinä miehesi
sekä lapsesi?
_Nora._ Niin; sen teen.
_Helmer._ Niin on ainoastaan _yksi_ selitys mahdollinen.
_Nora._ Mikä?
_Helmer._ Sinä et enää rakasta minua.
_Nora._ En, siinäpä se juuri onkin.
_Helmer._ Nora! -- Ja sen sinä sanot!
_Nora._ Oh, se niin kirvelee mieltäni, Torvald; sillä sinä olet aina
ollut niin kiltti minua kohtaan. Vaan minä en voi sille mitään. Minä en
enää rakasta sinua.
_Helmer (väkinäisellä malttamuksella.)_ Onko tämäkin selvä ja vissi
vakuutus?
_Nora._ On, aivan selvä ja vissi. Juuri sen vuoksi minä en kauemmin
tahdo olla täällä.
_Helmer._ Ja voitko myös tehdä minulle selvää siitä, millä tavoin minä
olen menettänyt sinun rakkautesi?
_Nora._ Niin, sen voin kyllä. Se oli tänä iltana, kun se kumma ei
tullut; sillä silloin huomasin minä ettei sinussa ole sitä miestä, jota
olin mielessäni kuvaillut.
_Helmer._ Selitä se tarkemmin; minä en ymmärrä sinua.
_Nora._ Olen niin kärsivällisesti nyt odottanut kahdeksan vuotta; sillä,
Herra nähköön, tiesinhän minä, ettei se kumma tule joka päivä. Niin tuli
tämä asia sortuen minun päälleni; ja silloin olin minä niin varma siitä,
että nyt se kumma tulee. Kun Krogstadin kirje oli tuolla
kirjelaatikossa, ei minulle hetkeksikään pistänyt päähän, että sinä
voisit tahtoa antautua tuon miehen vaatimusten alle. Minä olin niin
lujasti varma siitä, että sinä sanoisit hänelle: tehkää asia kuuluksi
koko maailmalle. Ja kun se oli tapahtunut --
_Helmer._ Niin mitä sitten? Kun olisin antanut oman vaimoni altiiksi
häpeälle ja häväistykselle --!
_Nora._ Kun se oli tapahtunut, silloin luotin minä niin lujan lujasti
siihen, että sinä astuisit esille ja ottaisit kaikki päällesi sanoen:
minä olen syyllinen.
_Helmer._ Nora --!
_Nora._ Sinä arvelet, etten minä koskaan olisi ottanut vastaan semmoista
uhrausta sinulta? En, se on tietty. Vaan mikä arvo minun vakaamuksillani
olisi ollut sinun vakaamuksiesi rinnalla? -- Siinä se kumma, jota minä
peloissani toivoin. Ja _sitä_ estääkseni, aioin minä tehdä lopun
elämästäni.
_Helmer._ Ilolla tekisin minä yöt päivät työtä sinun puolestasi, Nora,
-- kantaisin surua ja murhetta sinun tähtesi. Vaan ei ole ketään joka
antaisi _kunniansa_ altiiksi rakastettunsa edestä.
_Nora._ Sen ovat tuhannen tuhannet vaimot tehneet...
_Helmer._ Oh, sinä sekä ajattelet että puhut niinkuin ymmärtämätön
lapsi.
_Nora._ Olkoon. Vaan sinä -- et ajattele etkä puhu niinkuin se mies,
jonka kanssa minä voisin yhdistyä. Kun sinun pelkosi oli haihtunut, --
ei siitä mikä minua uhkasi, vaan siitä, johon itse olit joutua, ja kun
koko vaara oli ohitse, silloin oli sinusta niinkuin ei mitään olisi
tapahtunutkaan. Minä olin aivan niinkuin ennenkin sinun pikku
laululeivosesi, sinun nukkesi, jota sinä tästälähin aioit kahta
varovammin kantaa käsilläsi koska se oli niin hauras ja hapero. _(nousee
ylös.)_ Torvald, -- sinä hetkenä nousi mieleheni se miete, että minä
kahdeksan vuoden kuluessa olen elänyt tässä yhdessä vieraan miehen
kanssa ja että olen saanut kolme lasta --. Oh, minä en kärsi ajatella
sitä! Voisin repiä itseni palasiksi.
_Helmer (raskaasti.)_ Minä näen sen; minä näen sen. Siinä on todellakin
avautunut pohjaton aukko meidän välillemme. -- Mutta, Nora, eikö sitä
voisi täyttää?
_Nora._ Semmoisena, kuin nyt olen, ei minusta ole sinun vaimoksesi.
_Helmer._ Minulla on voimaa muuttua toisenlaiseksi.
_Nora._ Kenties, -- jos -- nukki otetaan sinulta pois.
_Helmer._ Erota -- erota sinusta! Ei, ei, Nora, minä en voi käsittää
sitä ajatusta.
_Nora (menee oikeanpuoliseen huoneesen.)_ Sitä varmemmin on se
tapahtuva. _(hän tulee takaisin päällystakkinensa ja pienellä
matkasäkillä, jonka hän panee pöydän viereiselle tuolille.)_
_Helmer._ Nora, Nora, älä nyt! Odota huomiseksi.
_Nora (ottaa takin päällensä.)_ Minä en voi jäädä yöksi vieraan miehen
huoneihin.
_Helmer._ Vaan emmekö voi asua täällä niinkuin veli ja sisar --?
_Nora (köyttää hattuansa.)_ Tiedäthän aivan hyvin ettei sitä kauan
kestäisi --. _(panee shaalin päällensä.)_ Hyvästi, Torvald. En tahdo
nähdä noita pienokaisia. Minä tiedän heidän olevan paremmissa käsissä
kuin minun. Semmoisena, kuin nyt olen, en voi olla heille miksikään
avuksi.
_Helmer._ Mutta kerran, Nora, -- kerran --?
_Nora._ Kuinka minä voisin sitä tietää? Enhän minä ollenkaan tiedä, mikä
minusta tullee.
_Helmer._ Vaan sinä olet minun vaimoni, sekä semmoisena kuin olet, että
semmoisena, joksi tulet.
_Nora._ Kuules, Torvald; -- kun vaimo jättää miehensä talon sillä tavoin
kuin minä nyt sitä teen, niin olen kuullut, että mies lain mukaan on
vapaa kaikista velvollisuuksista häntä kohtaan. Minä kaikissa
tapauksissa päästän sinut kaikista velvollisuuksista. Älä pidä itseäsi
sidottuna mihinkään, yhtä vähän kuin minäkään sitä teen. Olkoon täysi
vapaus molemmin puolin. Kas, tässä saat sormuksesi takaisin. Anna
minulle omani.
_Helmer._ Vieläkös sitäkin?
_Nora._ Sitäkin myös.
_Helmer._ Tässä se on.
_Nora._ Kas niin. Nyt se siis on ohitse. Tähän panen minä avaimet.
Kaikista talouden asioista tietävät piijat -- paremmin kuin minä.
Huomenna, minun matkustettuani pois, tulee Kristiina tänne panemaan
kokoon ne kapineet, jotka kotoani toin mukaani. Ne pyydän saada
lähetetyiksi jälkeeni.
_Helmer._ Mennyttä; mennyttä! Nora, etkös koskaan enää muista minua?
_Nora._ Tulen varmaankin useasti muistamaan sinua ja lapsia ja tätä
taloa.
_Helmer._ Saanko kirjoittaa sinulle, Nora?
_Nora._ Et, -- et koskaan. Siihen et saa lupaa.
_Helmer._ Oh, mutta saanhan kumminkin lähettää sinulle --
_Nora._ Ei mitään; ei mitään.
_Helmer._ -- auttaa sinua, jos sitä tarvitsisit.
_Nora._ Et, sanon minä. Minä en ota vieraalta mitään vastaan.
_Helmer._ Nora, enkö koskaan voi tulla muuksi kuin vieraaksi sinulle?
_Nora (ottaa matkasäkkinsä.)_ Ah, Torvald, silloin täytyy kummista
kummallisimman tapahtua. --
_Helmer_ Nimitä minulle tämä kummista kummallisin!
_Nora._ Silloin täytyy sekä sinun että minun muuttua niin, että --. Oh,
Torvald, minä en enää usko kummia tapahtuvan.
_Helmer._ Mutta minä tahdon uskoa sitä. Nimitä se! Meidän tulee muuttua
niin että --?
_Nora._ Että yhdis-elämä meidän kahden kesken voisi tulla avio-elämäksi.
Jää hyvästi. _(hän menee ulos etuhuoneen kautta.)_
_Helmer (vaipuu tuolille lähellä ovea ja peittää kasvojansa.)_ Nora,
Nora! _(katselee ympärillensä ja nousee ylös.)_ Tyhjää. Häntä ei enää
ole täällä. _(toivo herää hänen mielessään.)_ Kummista kummallisinta --?
_(alhaalta kuuluu pauke kun portti lyödään lukkoon.)_