huolin. Vaan siinä on jotakin muuta --. No niin, sanon sen suoraan! Asia
on näettenkös tämä. Tietysti tiedätten tekin, yhtä hyvin kuin muut, että
minä kerran muutamia vuosia takaperin tein itseni syypääksi
ajattelemattomaan tekoon.
_Nora._ Luulenpa kuulleeni jotain semmoista.
_Krogstad._ Asia ei tullut oikeuden eteen, mutta kaikki tiet ikäänkuin
suljettiin minulta samalla. Niin ryhdyin minä niihin toimiin, jotka te
kyllä tiedätte. Täytyihän minun johonkin ryhtyä; ja minä voin sanoa,
etten ole ollut niitä pahimpia. Mutta nyt tahtoisin ulos kaikesta tästä.
Poikani varttuvat varttumistaan; heidän tähden tahdon hankkia itselleni
niin paljon kansalais-arvoa kuin mahdollista. Tämä paikka pankissa oli
ikäänkuin ensimäinen porras minulle. Ja nyt tahtoo miehenne potkaista
minua portailta alas, niin että minä tulen seisomaan loassa jälleen.
_Nora._ Mutta, Herran tähden, herra Krogstad, ei minun vallassani ole
ollenkaan auttaa teitä.
_Krogstad._ Sen vuoksi, ettei teillä ole tahtoa siihen; mutta minulla on
keinoja pakottaakseni teitä siihen.
_Nora._ Ettehän kumminkaan aikone kertoa miehelleni, että olen teille
velkaa?
_Krogstad._ Hm; mitäpäs, jos kertoisin hänelle siitä?
_Nora._ Se olisi häpeällisesti tehty teiltä. _(itkusuulla.)_ Tämä
salaisuus, joka on minun iloni ja ylpeyteni, sen saisi hän tietää niin
ilkeällä ja kömpelöllä tavalla, -- saisi sen tietää _teiltä_. Te
saattaisitte minulle kauheinta mieliharmia --
_Krogstad._ Pelkkää mieliharmiako?
_Nora (kiivaasti.)_ Mutta tehkää se vain; pahinta on se teille
itsellenne, sillä silloin saa mieheni selvästi nähdä, mikä kurja mies te
olette, ja silloinpa ette suinkaan saa pitää paikkaanne.
_Krogstad._ Minä kysyin, perheellistä mieliharmiako te ainoastaan
pelkäättekin?
_Nora._ Jos mieheni saa tietää sen, niin hän tietysti kohta maksaa mitä
vielä on maksamatta; ja sitten ei meillä ole mitään teidän kanssanne
tekemistä.
_Krogstad (tulee askeleen lähemmä.)_ Kuulkaa, rouva Helmer; -- teillä
joko ei ole hyvää muistoa, taikka ei ollenkaan tietoa tämmöisistä
asioista. Minun tulee siis selittää teille asia vähän tarkemmin.
_Nora._ Millä tavalla?
_Krogstad._ Miehenne sairaana ollessa tulitte minun luokseni
lainataksenne kaksitoistasataa specieriksiä.
_Nora._ En tietänyt ketään toista.
_Krogstad._ Minä lupasin silloin hankkia teille sen summan. --
_Nora._ Te sen hankittenkin.
_Krogstad._ Minä lupasin hankkia teille rahat määrätyillä ehdoilla. Te
ette ajatelleet silloin muuta kuin miehenne sairautta, ja olitte niin
kärkäs matkarahoja saamaan, että minä luulen teidän ei panneen
muistoonne kaikkia sivuseikkoja. Sentähden ei ole liikaa muistuttaa
teille niistä. No; minä lupasin hankkia teille rahat velkakirjaa
vastaan, jonka minä sepitin.
_Nora._ Niin, ja jonka alle minä panin nimeni.
_Krogstad._ Oikein. Mutta sen alle lisäsin muutamia rivejä, joissa
isänne otti vastatakseen velasta. Näitten rivien alle piti isänne
kirjoittaa.
_Nora._ Piti --? Kirjoittihan hän.
_Krogstad._ Minä olin jättänyt päivän panematta; se tahtoo sanoa, teidän
isänne piti itsen panna päivä jona hän kirjoitti velkakirjan alle.
Muistaako rouva sitä?
_Nora._ Niin, luulen kyllä --
_Krogstad._ Minä annoin teille sitten velkakirjan, jotta postilla
lähettäisitte sen isällenne. Eikö niin?
_Nora._ Niin.
_Krogstad._ Ja sen tietysti teitte heti; sillä jo viiden -- kuuden
päivän perästä toitte minulle kirjan isänne allekirjoituksineen. Ja niin
saitte vastaanottaa rahat.
_Nora._ No niin; enkö ole säännöllisesti suorittanut maksoja velastani?
_Krogstad._ Jokseenkin säännöllisesti. Mutta -- palatakseni siihen,
josta puhuimme, -- se oli kyllä raskas aika teille silloin, rouva?
_Nora._ Niin se oli.
_Krogstad._ Isänne makasi myös hyvin sairaana, luulenma.
_Nora._ Hän oli viimeisillänsä.
_Krogstad._ Kuoli kohta sen jälkeen?
_Nora._ Niin.
_Krogstad._ Sanokaa minulle, rouva Helmer, voitteko kenties muistaa minä
päivänä isänne kuoli? Tarkoitan minä päivänä kuukaudessa.
_Nora._ Isä kuoli Syyskuun 29 p:nä.
_Krogstad._ Aivan oikein; siitä olen hankkinut tiedon. Ja sentähden on
tässä jotakin kummallista, _(ottaa esille paperin.)_ jota minä en
mitenkään saata käsittää.
_Nora._ Mitä kummallista? Minä en tiedä --
_Krogstad._ Se on se kummallisuus, rouva, että teidän isänne on
kirjoittanut tämän velkakirjan alle kolme päivää kuolemansa jälkeen.
_Nora._ Kuinka? Minä en ymmärrä --
_Krogstad._ Isänne kuoli Syyskuun 29 p:nä. Vaan katsokaas tänne: Tähän
on isänne kirjoittanut nimensä alle 2 p:nä lokakuuta. Eikös se ole
kummallista, rouva?
_Nora (on vaiti.)_
_Krogstad._ Voitteko selittää minulle sitä?
_Nora (on edelleen vaiti)._
_Krogstad._ Silmään pistävätä on sekin, että sanat 2 p:nä lokakuuta ja
vuosiluku eivät ole teidän isänne käsialaa, vaan toista käsialaa, joka
mielestäni on tuttu. No, sen voipi kyllä selittää; isältänne on
saattanut unohtua päivän kirjoittaminen ja niin on joku toinen tehnyt
sen umpimähkää täällä, ennenkuin vielä tiedettiin minä päivänä hän oli
kuollut. Siinä ei ole mitään pahaa. Nimen allekirjoitus on se asia,
josta kaikki riippuu. Ja sehän on oikea, rouva Helmer? Onhan se
todellakin teidän isänne, joka on piirustanut nimensä tähän?
_Nora (vähän ajan vaiettua, keikahuttaa päätänsä ja katsoo uhalla
häneen.)_ Ei, sitä se ei ole. _Minä_ olen kirjoittanut isäni nimen.
_Krogstad._ Kuulkaa, rouva, -- tiedättekö, että tämä on vaarallinen
tunnustus?
_Nora._ Miksi niin? Te saatte kohta rahanne.
_Krogstad._ Saanko kysyä teiltä, miksi ette lähettäneet paperia
isällenne?
_Nora._ Se oli mahdotonta. Olihan pappa sairaana. Jos olisin pyytänyt
hänen nimeänsä, niin olisi minun myös pitänyt sanoa hänelle, mihin rahat
olivat käytettävät. Mutta enhän minä voinut sanoa hänelle, niin sairaana
kun hän oli, että mieheni henki oli vaarassa. Mahdotontahan se oli.
_Krogstad._ Niin olisi ollut parempi teille, että olisitte jättäneet
ulkomaan matkan tekemättä.
_Nora._ Ei, se oli mahdotonta. Sen matkanhan piti pelastaa mieheni
henki. Sitä en voinut jättää tekemättä.
_Krogstad._ Vaan ettekö sitä ajatelleet, että se oli petosta minua
vastaan --?
_Nora._ Sitä en mitenkään voinut ottaa lukuun. Minä en ollenkaan
huolinut teistä. En voinut kärsiä teitä kaikkien niitten kylmien
verukkeitten tähden, joita teitte, vaikka tiesitte missä vaarallisessa
tilassa mieheni oli.
_Krogstad._ Rouva Helmer, teillä ei ollenkaan näy olevan selvää
käsitystä siitä, mihin te oikeastaan olette tehneet itsenne syypääksi.
Vaan minä voin kertoa teille, ettei se ollut enempää eikä pahempaa, se,
jonka minä kerran tein ja joka hävitti minun koko yhteiskunnallisen
asemani.
_Nora._ Tekö? Tahdottenko saattaa minua uskomaan, että te olisitte
tehneet jotain uskaliasta pelastaaksenne vaimonne henkeä?
_Krogstad._ Laki ei kysy mistä syystä rikos tehdään.
_Nora._ Se mahtaa olla joku hyvin typerä laki.
_Krogstad._ Typerä taikka ei, -- jos minä vien tämän paperin oikeuden
eteen, niin teidät tuomitaan lain mukaan.
_Nora._ Sitäpä en usko. Tyttärellä eikö olisi oikeutta säästää vanhalta,
kuolinvuoteella makaavalta isältään huolia ja tuskia? Eikö vaimolla
olisi oikeutta pelastaa miehensä henkeä? Minä en tunne lakeja niin
tarkoin; mutta siitä olen vakuutettu, siellä jossakin seisovan, että
semmoista on luvallista. Ja sitä _te_ ette tiedä, te joka olette
asianajaja? Mahdatte olla huono lakimies, herra Krogstad.
_Krogstad._ Saattaa niin olla. Mutta asioita, -- semmoisia asioita kuin
meillä kahdella on keskenämme, -- niitähän toki uskonette minun
ymmärtäväni? Hyvä. Tehkää nyt mitä tahdotte. Mutta _sen_ sanon teille:
jos minua toistamiseen sysätään ulos; niin saatte te tehdä seuraa
minulle.
_(Kumartaa ja menee ulos etuhuoneen kautta.)_
_Nora (Vähän aikaa mietiskellen; keikahuttaa päätänsä.)_ Mitä vielä! --
Hän tahtoi peloittaa minua! Niin typerä en kumminkaan ole. _(rupee
kokoomaan lasten vaatteita kokoon; herkeää pian.)_ Mutta --? -- -- Ei,
vaan se on mahdotonta! Rakkaudestahan minä sen tein.
_Lapset (vasemmalla ovella.)_ Mamma, nyt vieras meni portista ulos.
_Nora._ Niin, niin, minä tiedän sen. Mutta älkää puhuko kellenkään
vieraasta herrasta. Kuulitteko sen? Ei papallekaan!
_Lapset._ Ei, mamma; mutta tuletko leikitsemään jälleen?
_Nora._ Ei, ei; nyt ei.
_Lapset._ Mutta mamma, lupasithan tulla.
_Nora._ Niin, mutta minä en voi nyt. Menkää sisään; minulla on niin
paljon tekemistä. Menkää sisään, menkää, rakkaat lapsikullat. _(hän vie
heidät varovasti kamariin ja panee oven kiinni heidän jälestänsä.)_
_(Nora istuu sohvalle, ottaa korko-ompeluksen ja ompelee hiukan, mutta
lakkaa kohta.)_ Ei! _(heittää ompeluksen pöydälle, nousee, menee
etuhuoneen ovelle ja huutaa:)_ Leena! Tuo joulupuu sisään. _(menee
vasemman puoliselle pöydälle ja avaa pöydänlaatikon; seisattuu
jälleen.)_ Ei; vaan aivan mahdotontahan se on!
_Sisäpiika (tuoden puuta.)_ Mihinkä minä sen panen, rouva?
_Nora._ Tuohon; keskelle lattiata.
_Sisäpiika._ Onko vielä muuta tuotavana?
_Nora._ Ei, kiitos; minulla on kaikki mitä tarvitsen. _(Piika, joka on
pannut puun luotansa, menee ulos.)_
_Nora. (rupee koristelemaan joulupuuta.)_ Tähän kynttilä -- ja tähän
kukkasia. -- Tuo inhoittava mies! Lipi lapi! Ei siinä ole mitään tiellä.
Joulupuu on tuleva kauniiksi. Tahdon tehdä kaikki, mitä haluat, Torvald;
-- minä laulan sinulle, tanssin edessäsi --
_(Helmer, paperitukku kainalossa, tulee ulkoa.)_
_Nora._ Ah, -- tuletko jo takaisin?
_Helmer._ Tulen. Täällä on käynyt joku?
_Nora._ Täälläkö? Ei.
_Helmer._ Sepä oli kummallista. Minä näin Krogstadin menevän portista
ulos.
_Nora._ Vai niin? No, se on totta, Krogstad kävi täällä pikimmältään.
_Helmer._ Nora, minä näen silmistäsi, että hän on käynyt täällä
pyytämässä sinua puhumaan hänen puolestansa.
_Nora._ Niin.
_Helmer._ Ja se piti sinun tehdä ikäänkuin itsepuolestasi? Sinun piti
salata minulta hänen käyneen täällä. Eikö hän sitäkin pyytänyt?
_Nora._ Pyysi, Torvald; mutta --
_Helmer._ Nora, Nora, ja siihen voit sinä suostua? Puhella tuommoisen
miehen kanssa ja luvata hänelle jotain! Ja päällepäätteheksi valehdella
minulle!
_Nora._ Valehdella --?
_Helmer._ Etkö sanonut, ettei täällä ollut kukaan käynyt? _(uhkaa
sormella.)_ Sitä älköön pikku laululintuseni enää tehkö milloinkaan.
Laululinnulla tulee olla puhdas kieli millä visertelee; ei milloinkaan
väärää nuottia. _(syleilee häntä.)_ Niinhän sen tulee olla, eikö niin?
Niin, sen kyllä tiesin. _(laskee häntä.)_ Eikä sen enempää siitä
asiasta. _(istuu uunin eteen.)_ Ah, kuinka tässä on rauhallista ja
hauskaa! _(selailee papereitansa.)_
_Nora (joulupuun ympärillä häärien; vähän loma-ajan perästä.)_ Torvald!
_Helmer._ No.
_Nora._ Minä iloitsen niin äärettömästi tuosta kostyymibaalista
Stenborgin luona ylihuomenna.
_Helmer._ Ja minä olen äärettömän utelias näkemään, millä sinä aiot
ällistyttää minua.
_Nora._ Oi, mikä typerä tuuma.
_Helmer._ Noh!
_Nora._ En voi keksiä mitään, joka kelpaisi: kaikki tulee niin
typeräksi, niin mitättömäksi.
_Helmer._ Onko pikku Nora tullut siihen päätökseen?
_Nora (hänen tuolinsa takana, käsivarret tuolin selkälaudalla.)_ Onko
sinulla hyvin kiire, Torvald.
_Helmer._ A --
_Nora._ Mitä paperia nuo ovat?
_Helmer._ Pankki-asioita.
_Nora._ Nyt jo?
_Helmer._ Olen antanut eroavan toimikunnan antaa minulle täyden vallan
ryhtyä tarpeellisiin muutoksiin, sekä virkamiesten että
toiminnansuunnitelman suhteen. Siihen aion käyttää jouluviikon. Tahdon
saada kaikki reilaan uudeksi vuodeksi.
_Nora._ Oli siis sen vuoksi kuin tuo Krogstad-raukka --
_Helmer._ Hm.
_Nora (nojaten tuolin selkäluutaa vasten, kättelee hänen niskapuolista
tukkaansa.)_ Ellei sinulla olisi niin kiire, olisin pyytänyt sinua
tekemään minulle sanomattoman suuren palveluksen, Torvald.
_Helmer._ Annas kuulla. Mikä se olisi?
_Nora._ Eihän ole kellään niin hienoa maun-aistia kuin sinulla. Nyt
tahtoisin mielelläni olla komeannäköinen kostyymibaalissa. Torvald, etkö
voisi ottaa minua huostaasi ja määrätä, mikä minun tulee olla, ja
millaiseksi minun pukuni on tehtävä?
_Helmer._ Ahaa, onko pikku visapää ulkona hakemassa pelastajaa?
_Nora._ Niin, Torvald, en tule mihinkään päätökseen ilman sinun
avuttasi.
_Helmer._ Hyvä, hyvä; tahdon miettiä asiata; kylläpä neuvo keksitään.
_Nora._ No, se oli kiltisti tehty sinulta. _(menee jälleen joulupuulle;
loma-aikaa.)_ Kuinka kauniilta nuo punaiset kukkaiset näyttävät. --
Mutta sano minulle, onko se todellakin niin pahaa, se, johon tuo
Krogstad on tehnyt itsensä syypääksi?
_Helmer._ Kirjoittanut väärän nimen. Ymmärrätkös mitä se on?
_Nora._ Eikö hän ole voinut tehdä sitä pakosta?
_Helmer._ Niin, taikka niinkuin niin moni ajattelemattomuudessaan. Minä
en ole niin sydämetön, että ehdottomasti hylkäisin miehen semmoisen
yksinään olevan teon vuoksi.
_Nora._ Niin, tosiaankin, Torvald!
_Helmer._ Moni voi siveellisesti nousta jälleen, jos hän vilpittömästi
tunnustaa rikoksensa ja kärsii rangaistuksen.
_Nora._ Rangaistuksen --?
_Helmer._ Mutta sitä tietä ei Krogstad astunut; hän auttoi itseänsä
juonilla ja mutkilla; ja tämä se on joka siveellisesti on sortanut
hänen.
_Nora._ Luuletkos, että --?
_Helmer._ Ajatteles vain; kuinka semmoisen viallisen miehen tulee
valehdella ja viekastella ja teeskennellä kaikin puolin, käydä naamio
silmillään lähimmäistensä, niin, vieläpä vaimonsa ja omain lastensakin
edessä. Ja tätä lasten edessä, sehän se kauheinta on, Nora.
_Nora._ Miksi niin?
_Helmer._ Siksi että semmoinen valheen ilmakehä saastuttaa
taudinaineellaan koko kodin elämän. Joka hengenveto, jonka lapset
tekevät semmoisessa talossa, on täynnänsä ituja johonkin pahaan.
_Nora (lähempänä hänen takanansa.)_ Oletko varma siitä?
_Helmer._ Oh, kultaseni, sitä olen kyllin kokenut asianajajana. Melkein
kaikilla aikaisin turmelluilla ihmisillä on ollut valheelliset äidit.
_Nora._ Miksipä juuri -- äidit!
_Helmer._ Se johtuu useimmin äidistä; vaan isät vaikuttavat samaan
suuntaan; sen tietää jokainen asianajaja sangen hyvin. Ja kumminkin on
tuo Krogstad käynyt kotonaan vuosikausia ja istuttanut omiin lapsihinsa
valheen ja teeskentelemisen myrkkyä: näet, sen vuoksi kutsun minä häntä
siveellisesti kadonneeksi. _(ojentaa hänelle käsiänsä.)_ Sentähden tulee
sulo pikku Noraseni luvata minulle olla hänen asiatansa ajamatta. Anna
kätesi sen päälle. No, no, mitä se on? Anna minulle kätesi. Kas niin.
Siis päätetty. Minä vakuutan sinulle, minun olisi mahdotonta tehdä työtä
yhdessä hänen kanssaan; minä suoraan sanoen tulen ruumiillisesti
kipeäksi semmoisten ihmisten läheisyydessä.
_Nora (vetää kätensä pois ja menee toiselle puolelle joulupuuta.)_
Täällä on niin lämmin. Ja minulla on niin paljon tekemistä.
_Helmer (nousee ja kokoo paperinsa kokoon.)_ Niin, minunkin tulee
ajatella saada muutamat näistä läpi luetuksi ennen kun ruualle menemme.
Sinun pukuasi tahdon myöskin pitää mielessä. Ja jotakin ripustettavaksi
kultapaperissa joulupuuhun lienee minulla myöskin varalla. _(panee
kätensä hänen päälaelleen.)_ Oi, sinua armasta laululintuistani. _(menee
kamariinsa ja lukitsee oven jälestänsä.)_
_Nora (hiljaan, vähän loma-ajan perästä.)_ Vieläkös! Se ei ole niin. Se
on mahdotonta. Olkoon mahdotonta.
_Lapsenpiika (vasemman puolisessa ovessa.)_ Lapset pyytävät niin
kauniisti päästäksensä mamman tykö.
_Nora._ Ei, ei, ei; älä laske heitä minun luokseni! Ole sinä heidän
luonansa, Anna-Maija.
_Lapsenpiika._ Hyvä, rouva. _(panee oven kiinni.)_
_Nora (vaaleana pelosta.)_ Turmella minun pikku lapsiani --! Myrkyttää
kotia? _(vähän loma-aikaa; hän nostaa päätänsä.)_ Sepä ei ole totta.
Sepä ei koskaan iki päivinä ole totta.
Toinen Näytös.
_(Sama huone. Nurkassa pianon vieressä seisoo joulupuu, tyhjäksi
ryöstettynä, pahoin raastettuna, kynttilät loppuun palaneina. Noran
päällystakki on sohvalla.)_
_(*Nora*, yksinään huoneessa, kävelee levottomasti edestakaisin; viimein
hän seisahtuu sohvan viereen ja ottaa takkinsa.)_
_Nora. (päästää takin jälleen käsistään.)_ Nyt tuli joku! _(menee
oveenpäin, kuuntelee.)_ Ei -- eipä ollut ketään. Tietysti -- kukas se
tulisikaan tänään, ensimmäisenä joulupyhänä; -- eikä tule huomennakaan
ketään. -- Mutta kenties -- _(aukaisee oven ja katsahtaa ulos.)_ Ei; ei
mitään kirjelaatikossa; se on typötyhjä _(astuu poikki lattian.)_ Oh,
hullutusta! Hän tietysti ei puhunut täyttä totta. Eihän toki semmoista
voi tapahtua. Se on mahdotonta! Onhan minulla kolme pientä lasta.
_(Lapsenpiika, iso pahvi-vakka kädessä, tulee vasemmanpuolisesta
kamarista.)_
_Lapsenpiika._ Jopa vihdoinkin löysin tuon vakan, jossa on
maskeraativaatteet.
_Nora._ Kiitoksia; pane se pöydälle.
_Lapsenpiika (tekee niin.)_ Mutta ne ovat vielä kovin hajallaan.
_Nora._ Voi, jos minä voisin ne repiä sadaksituhanneksi kappaleeksi!
_Lapsenpiika._ Herra varjelkoon! Voihan ne hyvin laittaa kuntoon jälleen
-- hiukan malttia vain!
_Nora._ Niin, lähden pyytämään rouva Lindeä avukseni.
_Lapsenpiika._ Vai ulos jälleen? Tuommoiseen ilkeään ilmaan? Te
vilustutte, rouva, -- tulette kipeäksi.
_Nora._ Oh, se ei olisikaan pahin paha. -- Kuinkas lapset voivat?
_Lapsenpiika._ Ne pikku-raukat leikittelevät joululahjoillaan, -- --
_Nora._ Kysyvätkö ne usein minua.
_Lapsenpiika._ Ovathan ne niin tottuneet näkemään mammaa luonansa.
_Nora._ Mutta, Anna-Maija, minä en tästä lähtein voi olla niin paljon
heidän kanssansa kuin ennen.
_Lapsenpiika._ No, no, tottuuhan pikkulapset jos mihinkin.
_Nora._ Niinkös luulet? Luuletkos heidän unohtavan äitinsä, jos olisin
aivan poissa?
_Lapsenpiika._ Herra varjelkoon! -- aivanko poissa!
_Nora._ Kuules, sanoppas minulle, Anna-Maija -- sitä olen usein
ajatellut.-- kuinka sydämesi salli sinun panna lapsesi vieraan
hoidettavaksi?
_Lapsenpiika._ Täytyihän minun, koska mun piti tulla pikku-Noran
imettäjäksi.
_Nora._ Niin, mutta että sinun teki _mieli_ siihen?
_Lapsenpiika._ Kun oli niin hyvä paikka tarjona! Köyhä, onnettomuuteen
joutunut tyttö-parka saattoi kiittää onneaan siitä. Eihän tuo ilkiö
pitänyt mitään huolta minusta.
_Nora._ Vaan nyt on tyttäresi varmaan unohtanut sinut.
_Lapsenpiika._ Eipä niinkään. Kirjoittihan hän minulle kirjeen, sekä
silloin kun pääsi ripille että silloin kun meni naimisiin.
_Nora (kavahtaa hänelle kaulaan.)_ Vanha Anna-Maija, sinä olit hyvä äiti
minulle, kun olin piennä lapsena.
_Lapsenpiika._ Eihän pikku Nora-paralla ollutkaan mitään muuta äitiä,
paitsi minua.
_Nora._ Ja jos ei minun pikkuisillani olisi ketään toista, niin tiedän
että sinä -- -- Joutavia, joutavia. _(avaa vakan.)_ Mene lasten luokse.
Minun nyt täytyy --. Huomenna saat nähdä, kuinka kauniiksi laitan
itseni.
_Lapsenpiika._ Niin, eipä koko baalilla tule olemaan ketään niin
kaunista kuin meidän Nora-rouva. _(hän menee vasemmanpuoliseen
kamariin.)_
_Nora (rupee ottamaan vaatteita ulos vakasta, mutta viskaa pian kaikki
pois.)_ Voi, jospa uskaltaisin lähteä ulos! Kunhan vaan ei tulisi
ketään. Kunhan vaan ei sillä aikaa tapahtuisi mitään täällä kotona.
Hullutusta! eihän nyt tule ketään. Ei huoli vaan ajatella. Annas kun
harjaan käsiturvaani. Sieviä sormikkaita, sieviä sormikkaita! Pois se
mielestä, pois se mielestä! Yks, kaks, kolme, neljä, viis, kuus --
_(huudahtaa:)_ Ah, tuossa he tulevat -- _(rientää ovelle päin, vaan
seisahtuu kahdamielin.)_
_Rouva Linde (tulee etuhuoneesta, jossa on riisunut päällys-takkinsa.)_
_Nora._ Ah, sinäkös se olet, Kristiina? Eihän vaan liene ketään muuta
tuolla ulkona? -- Voi, kuinka hauska, ettäs tulit.
_Rouva Linde._ Kuulin sinun käyneesi ylhäällä minua kysymässä.
_Nora._ Niin, pistäysinpä sivumennessäni. Minä tarvitsisin hiukan sinun
apuasi. Istukaamme tähän sohvalle. Kas niin. Huomis-illalla on näet
maskeraati konsuli Stenborg'illa, ja Torvald tahtoo, että minä pukisin
itseni neapelilaiseksi kalatytöksi ja tanssisin Tarantellaa, jonka opin
tuolla Kaprisaaressa.
_Rouva Linde._ Jopa, jopa! Vai sinun tulee oikein näyttää koko kometia?
_Nora._ Niin, Torvald tahtoo, että sen tekisin. Kas tässä on puku; sen
Torvald teetti minulle tuolla Italiassa. Vaan nyt se on kaikki
hajallaan, enkä tiedä -- --
_Rouva Linde._ Noh, sen me pian saamme kuntoon; eihän siitä ole muu kuin
ripsut sieltä täältä vähän ratkenneet. Onko neulaa ja lankaa? Kas niin,
tässähän on kaikki, mitä tarvitsemme.
_Nora._ Voi kuinka sinä olet kiltti.
_Rouva Linde (ompelee.)_ Vai että sinä huomenna puet itsesi
maskeraati-pukuun, Nora? Tiedätkös -- sitten pistäyn hetkeksi tänne
katsomaan, miltä näytät koristeissasi. Vaan olenpa kokonaan unohtanut
sanoa sinulle kiitoksia eilisestä hauskasta illasta.
_Nora (nousee ja astuu poikki lattian.)_ Oh, eilen minusta ei tuntunut
niin hauskalta täällä, kuin mitä tavallisesti on ollut. -- Olisitpa
tullut vähää aikaisemmin kaupunkiin, Kristiina. -- Niin, Torvald osaa
kyllä laittaa kotimme oikein hauskaksi ja sieväksi.
_Rouva Linde._ Et suinkaan sinä ole vähemmin taitava; suottako olisit
isäsi tytär. Mutta sanoppas minulle, onko tohtori Rank aina niin
alakuloinen kuin eilen?
_Nora._ Ei, eilen se oli kovin silmäänpistävää. Mutta hänessä onkin
sangen vaarallinen tauti; hänen raukan selkä-ytimensä näivettyy.
Katsoppas, hänen isänsä oli tuommoinen ilettävä ihminen, joka piti
jalkavaimoja ja muuta sellaista; ja senvuoksi, näetkös, on hänen
poikansa lapsuudestaan asti ollut kivuloinen.
_Rouva Linde (hellittää ompelutyön käsistään.)_ Mutta, armas Nora-kulta,
mistäs sinä tuommoisia saat kuulla?
_Nora (kävelee edestakaisin.)_ Pyh -- kun on saanut kolme lasta, niin
saa joskus nähdä -- rouvia, jotka ovat puolilääkäreitä; ja ne juttelevat
yhtä ja toista.
_Rouva Linde (ompelee taas hetkinen äänettömyyttä.)_ Käypikö tohtori
Rank jokapäivä tässä talossa?
_Nora._ Joka ikinen päivä. Hän on Torvaldin paras nuoruuden-ystävä ja
myös _minun_ hyvä ystäväni. Tohtori Rank ikään kuin kuuluu meidän
taloon.
_Rouva Linde._ Vaan sanoppas minulle: onkos se mies oikein suora? Minä
tarkoitan, eikö hän puhu ihmisille mielin kielin?
_Nora._ Ei, päinvastoin. Kuinka se sinulle mieleen sattui?
_Rouva Linde._ Kun sinä eilen esitit minua hänelle, vakuutti hän usein
kuulleensa minun nimeäni mainittavan tässä talossa. Mutta sitten
huomasin, ettei miehelläsi ollut ollenkaan käsitystä siitä kuka minä
oikeastaan olin. Kuinkas siis tohtori Rank saattoi -- --?
_Nora._ Se on aivan oikein, Kristiina. Torvald rakastaa minua niin
sanomattomasti, ja siksi hän tahtoo minua aivan yksin-omaisesti omistaa,
niinkuin hän sanoo. Ensi-aikoina tuli hän ikään kuin mustasukkaiseksi,
jos vaan satuin mainitsemaan jonkun teistä rakkaista tuolla kotona.
Sentähden jätin teidät tietysti mainitsematta. Mutta tohtori Rank'in
kanssa puhelen usein semmoisista asioista, sillä hän, näetsä, mielellään
niitä kuultelee.
_Rouva Linde._ Kuuleppas, Nora; sinä olet monin suhtein vielä aivan
lapsi. Minä olen koko joukon vanhempi sinua ja myös vähän enempää
kokenut. Minä sanon sinulle jotain: sinun pitäisi laittaa että pääsisit
irti tuosta tohtori Rank'in asiasta.
_Nora._ Mistä asiasta minun pitäisi laittaa itseni irti?
_Rouva Linde._ Sekä yhdestä että toisesta, minun mielestäni. Eilen sinä
loruelit jotain rikkaasta ihailijasta, jonka kautta toivoit saavasi
rahaa -- --
_Nora._ Niin, semmoisesta, jota ei ole olemassa -- paha kyllä. Entäs
sitten?
_Rouva Linde._ Onko tohtori Rank varakas?
_Nora._ On.
_Rouva Linde._ Eikö hänellä ole ketään, josta olisi huoli pidettävä?
_Nora._ Ei ketään; mutta --?
_Rouva Linde._ Ja hän käy jokapäivä tässä talossa?
_Nora._ Johan sen kuulit.
_Rouva Linde._ Mutta kuinkas tuo hienosti sivistynyt mies voi olla niin
päälletunkevainen?
_Nora._ Minä en ollenkaan käsitä puhettasi.
_Rouva Linde._ Älä nyt teeskele, Nora. Etkös luule minun älyävän,
keneltä ne 1,200 riksiä olet lainannut?