Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
NORA.
(ET DUKKEHJEM.)
NÄYTELMÄ KOLMESSA NÄYTÖKSESSÄ
Kirjoittanut
Henrik Ibsen.
Suomennos.
Ensimmäisen kerran julkaissut
K. E. Holm 1880.
HENKILÖT.
ASIANAJAJA HELMER.
NORA, hänen vaimonsa.
TOHTORI RANK.
ROUVA LINDE.
ASIANAJAJA KROGSTAD.
HELMERIN KOLME PIENTÄ LASTA.
ANNA-MAIJA, Helmerin lapsenpiika.
SISÄPIIKA samassa talossa.
KANTAJA.
(Tapaus tapahtuu Helmerin asunnossa.)
Ensimäinen Näytös.
_(Soma ja kauniisti vaikkei rikkaasti sisustettu huone. Oikealla
puolella perällä oleva ovi vie etuhuoneesen; toinen vasemmalla puolella
perällä oleva vie Helmerin työhuoneesen. Näitten molempien ovien välillä
on piano. Vasemmalla sivulla on keskellä seinää ovi ja edempänä ikkuna.
Lähellä ikkunaa on ympyriäinen pöytä nojatuolineen ja pikku sohvaneen.
Oikean puolisella sivuseinällä, hiukan taempana, on ovi, ja samalla
seinällä, lähempänä katsojaa, on fajanssiuuni ja sen edessä pari
nojatuolia ja liekkutuoli. Uunin ja sivuoven välillä on pieni pöytä.
Seinillä on vaskipiirroksia. Kirjahylly porsliinikaluineen ja muine
pikku taideteoksineen; pieni kirjakaappi kauniisti sidottuine
kirjoineen. Mattoja lattialla; tulta uunissa. Talvipäivä.)_
_(Etuhuoneesta kuuluu kellonhelinää; vähän ajan takaa kuullaan, että ovi
avataan. *Nora* tulee mielissänsä hyräellen huoneesen, hänellä on
päällystakki yllänsä ja hän kantelee koko joukon paketteja, jotka hän
panee oikealla puolella olevalle pöydälle. Hän jättää oven etuhuoneesen
auki ja siellä näkyy *kantaja*, joka kantaa joulukuusta ja koria, minkä
hän antaa sisäpiijalle, joka oli avannut oven heille.)_
_Nora._ Kätke joulukuusi hyvin, Leena. Lapset eivät saa nähdä sitä
ennenkuin illalla, kun se on koristettu. _(Kantajalle, ottaessaan
rahakukkaroa esille.)_ Kuinka paljon --?
_Kantaja._ Viisikymmentä äyriä.
_Nora._ Tuossa on kruunu. Ei, pidä se kokonansa!
_(Kantaja kiittää ja menee. Nora panee oven kiinni. Nora hymyilee
iloisella mielellä riisuessaan päällystakkinsa.)_
_Nora (ottaa paperi-pussillisen konfehtiä taskustaan ja syö pari
kappaletta; sitten menee hän varovasti ja kuuntelee miehensä kamarin
ovella.)_
On, hän on kotona. _(hyräilee taasen mennessään oikealla puolella
olevalle pöydälle.)_
_Helmer (huoneestaan.)_ Leivolintunenko se visertelee siellä?
_Nora (avatessan muutamia paketteja.)_ Se se on.
_Helmer._ Pikku oravako se siellä häärii?
_Nora._ Juuri se!
_Helmer._ Milloinka orava tuli kotia?
_Nora._ Vast'ikään. _(panee konfehtipussin taskuun ja pyyhkii
suutansa.)_ Tules tänne, Torvald, niin saat nähdä mitä olen ostanut.
_Helmer._ Äläppäs häiritse. _(vähän ajan perästä; avaa oven ja katsoo
ulos kynä kädessä.)_ Ostanut, sanot. Noita kaikkia? Onko nyt käpyseni
käynyt ulkona taasen hukkaamassa rahoja?
_Nora._ Niin, Torvald, voimmehan tänä vuonna todellakin vähän menettää
rahoja. Onhan tämä ensimäinen joulu, jolloin meidän ei tarvitse säästää.
_Helmer._ Oh, tiedätkö mitä, tuhlata emme voi.
_Nora._ Hiukan, Torvald, hiukan voimme kyllä tuhlata nyt. Eikö niin?
Pikkuruisen vain. Saathan sinä nyt ison palkan ja tulet ansaitsemaan
paljon, paljon rahaa.
_Helmer._ Niin, uudelta vuodelta alkaen; mutta koko neljännes vuotta
kuluu ennenkuin palkka saadaan.
_Nora._ Hui, hai; voimmehan lainata siksi aikaa.
_Helmer._ Nora! _(menee hänen luoksensa ja nipistelee leikitellen häntä
korvasta.)_ Onko kevytmielisyys nyt ulkona kummittelemassa?
Olettakaamme, että minä tänäpänä lainaan tuhatta kruunua ja sinä
tuhlaisit ne jouluviikolla ja minä sitten uuden vuoden aattona saisin
katonpaanun päähäni ja jäisin siihen paikalle. --
_Nora (sulkee kädellään hänen suunsa.)_ Oh hyi; älä puhu niin ilkeästi.
_Helmer._ Niin, olettakaamme että niin tapahtuisi -- mitäs sitten?
_Nora._ Jos jotakin niin pahaa sattuisi, niin olisipa melkein
yhdentekevää oliko minulla velkaa vai ei.
_Helmer._ Entäs ne, joilta minä olin lainannut?
_Nora._ Ne? Kukas niistä huolisi! Vento-vieraitahan ne ovat.
_Helmer._ Nora, Nora, sinä olet vaimo! Vaan leikkipuhe sikseen, Nora;
sinä tiedät, mikä minun ajatukseni on tässä asiassa. Ei velkaa! Eikä
koskaan lainata! Siihen tulee jotakin ahdistavaa, ja siis myöskin jotain
epäkaunista siihen kotiin, joka perustetaan lainalle ja velalle. Nyt
olemme kumpikin miehuullisesti kestäneet aina tähän päivään saakka; ja
sitä tahdomme myös tehdä sen lyhyen ajan, jona sitä vielä tarvitaan.
_Nora (menee kakluuniinpäin.)_ Niin, niin, niinkuin tahdot, Torvald.
_Helmer (seuraa häntä.)_ No, no; ei pikku laululintunen nyt saa laskea
siipiänsä lerpalleen. Mitä? Seisooko pikku oravani siinä ja nyrpistelee?
_(ottaa rahakukkaronsa esille.)_ Nora; mitäs luulet minulla tässä
olevan?
_Nora (kääntyy ripsaasti.)_ Rahaa!
_Helmer._ He tuossa. _(antaa hänelle muutamia seteleitä.)_ Kyllähän minä
tiedän että talossa tarvitaan paljonkin joulu-aikaan.
_Nora (lukee rahoja.)_ Kymmenen -- kaksikymmentä -- kolmekymmentä --
neljäkymmentä! Kiitos, kiitos, Torvald; näillä minä pääsen pitkälle.
_Helmer._ Niin, sen saat todellakin tehdä.
_Nora._ Niin, niin, sen minä kyllä teen. Mutta tules tänne, niin näytän
sinulle kaikki mitä olen ostanut. Ja kuinka halvalla hinnalla! Kas,
tässä ovat uudet vaatteet Iivarille -- ja sitten sapeli. Tässä on
hevonen ja vaskitorvi Bobille. Ja tässä on nukki ja nukensänky Emmylle;
ne ovat kyllä halpaa tekoa; mutta hän lyö ne kumminkin kohta
pirstaleiksi. Ja tässä on minulla leninkikangasta ja kaulahuiveja
piioille; vanhan Anna-Maijan olisi nyt pitänyt saada paljoa enemmän.
_Helmer._ Ja mitä tuossa paketissa on?
_Nora (huutaa.)_ Älä, Torvald, sitä et saa nähdä ennenkuin täniltana!
_Helmer._ Vai niin. Mutta sano nyt minulle, pikku tuhlari, mitäs olet
aikonut ostaa itsellesi?
_Nora._ Vielä mitä; itsellenikö? Minä en huoli ollenkaan mistään.
_Helmer._ Kylläpä huolit. Sano nyt jotakin mahdollista, jota
mieluisimmin haluaisit.
_Nora._ En, en todellakaan tiedä mitään. Niin, kuules, Torvald --
_Helmer._ Noh?
_Nora, (hapuilee hänen nappejansa, katsomatta häneen.)_ Jos tahdot antaa
minulle jotakin, niin voisithan --, sinä voisit --
_Helmer._ No, no; sano suoraan.
_Nora (ripsaasti.)_ Sinä voisit antaa minulle rahaa, Torvald. Ainoastaan
senverran kuin voit olla ilman; niin minä sitten jonakuna päivänä ostan
niillä jotakin.
_Helmer._ No mutta, Nora --
_Nora._ Tee se, Torvald-kulta; minä pyydän sitä niin hartaasti sinulta.
Minä sitten ripustaisin rahat kauniissa kultapaperin kääreessä
joulukuuseen. Eikös se olisi hauskaa?
_Helmer._ Miksi niitä kutsutaan, jotka aina hukkaavat rahoja?
_Nora._ Niin, niin, tuhlareiksi; sen kyllä tiedän. Vaan tehkäämme
niinkuin minä sanon, Torvald; niin minä saan aikaa miettiäkseni mitä
minä enimmin tarvitsen. Eikös se ole sangen järkevätä? Eikös?
_Helmer (hymyillen.)_ On kyllä; se tahtoo sanoa, jos sinä todellakin
voisit pitää kiinni niistä rahoista, jotka minä sinulle annan, ja
todellakin ostaisit niillä jotain itsellesi. Vaan ne, arvaan ma, kuluvat
talouden tarpeihin ja niin moniin muihin turhuuksiin, ja sitten saan
minä taasen maksaa ulos.
_Nora._ Mutta, Torvald --
_Helmer._ Sitä et voi kieltää, rakas Noraseni. _(panee käsivartensa
hänen ympärillensä.)_ Lintuseni on suloinen, mutta hän hukkaa sangen
paljon rahoja. Et usko kuinka kalliiksi miehelle käy semmoisen linnun
pitäminen!
_Nora._ O hyi, kuinka sinä voitkaan puhua semmoista? Minä, joka
todellakin säästän minkä suinkin voin.
_Helmer (hymyilee.)_ Kas, siinä puhuit totta. Minkä suinkin *voit*. Vaan
sinä et ollenkaan voi.
_Nora (hyräilee ja hymyilee mielissänsä.)_ Hm, jospa vain tietäisit,
Torvald, kuinka paljon kulunkeja meillä leivosilla ja oravilla on.
_Helmer._ Sinä olet kummallinen pikku olento. Aivan isäsi kaltainen.
Keinoista rahaa ansaitaksesi pidät sinä tarkkaa huolta; vaan heti rahat
saatuasi ne ikäänkuin sulavat pois käsissäsi; sinä et milloinkaan tiedä
mihin ne olet menettänyt. No, täytyy tyytyä sinuun semmoisena kuin olet.
Se on syntyperäistä. Niin, niin, niin, semmoinen vika kulkee perintönä,
Noraseni.
_Nora._ Ah, minä toivoisin, että olisin perinyt useamman isäni avuista.
_Helmer._ Ja minä en toivoisi sinua toisenlaiseksi, kuin juuri
semmoiseksi kuin sinä olet, minun sulo, pikku laululeivoseni. Vaan
kuules; jotain johtuu mieleeni. Sinä näytät niin -- niin -- miksi sitä
sanoisinkaan? -- niin luulonalaiselta tänään --
_Nora._ Todellako?
_Helmer._ Aivan varmaan. Katsoppas minua suoraan silmiin.
_Nora (katsoo häneen.)_ Noh?
_Helmer (uhkaa sormellansa.)_ Eihän herkkusuu lie ollut liikkeellä
kaupungilla tänään?
_Nora._ Ei; kuinkas se nyt pisti päähäsi.
_Helmer._ Eikö herkkusuu todellakaan ole pistäytynyt konditorin luona?
_Nora._ En, minä vakuutan sen sinulle, Torvald --
_Helmer._ Eikä maistellut hiukan marjahilloa?
_Nora._ En, en ollenkaan.
_Helmer._ Eikä syönyt yhtä konfehtiakaan tai kahta?
_Nora._ En, Torvald, minä vakuutan sen sinulle toden totta --
_Helmer._ No, no, no; sehän on tietysti pelkkää leikkiä minulta --
_Nora (menee oikeanpuoliselle pöydälle.)_ Eihän minulle voisi juolahtaa
mieleenkään tehdä vastoin sinun tahtoosi.
_Helmer._ Et, kyllähän minä sen tiedän; ja olethan sinä antanut minulle
sanasi sen päälle --. _(kääntyen häneen.)_ Noh, pidä sinä pikku
joulusalaisuutesi omanasi, mun armas Norani. Tulevathan ne kai ilmi
täniltana kun joulukuusi on sytytetty, arvaan ma.
_Nora._ Oletko muistanut kutsua tohtori Rankia?
_Helmer._ En. Vaan eihän sitä ole tarvis; seuraahan se itsestänsä, että
hän on illallisella meidän kanssa. Muutoin kutsun minä hänet, kun hän
tulee tänne aamupuolella. Hyvää viiniä olen minä hankkinut. Nora, et voi
uskoa, kuinka minä iloitsen illan tulosta.
_Nora._ Niin minäkin. Entäs lapset, mikä riemu niillä on oleva, Torvald!
_Helmer._ Ah, kuinka suloista on ajatella, että olen saanut varman,
turvallisen paikan; että minulla nyt on riittävät tulot. Eikö niin; sitä
on suloista ajatella?
_Nora._ Oh, se on eriskummaista!
_Helmer._ Muistatko viime joulua? Kokonaista kolme viikkoa edeltäpäin
sinä suljit itsesi joka ilta lukittuun huoneesen ja valvoit puoliyötä
kauemmin tehdäksesi kukkasia joulukuuseen ja kaikkia noita muita
koristuksia, joilla aioit ihastuttaa meitä. Uh, se oli ikävin aika, jota
koskaan olen viettänyt.
_Nora._ Silloin ei minulla ensinkään ollut ikävää.
_Helmer (hymyillen.)_ Vaan se oli kumminkin jokseenkin köyhää kaikki,
Nora.
_Nora._ Oh, aiotko nyt taasen naurella minua siitä. Mitäs minä sille
mahdoin, että kissa oli tullut sisälle ja repinyt kaikki repaleiksi?
_Helmer._ Et, ethän sinä voinut sille mitään, pikku Nora-rukkaseni.
Sinulla oli paras tahto ilahuttaa meitä kaikkia, ja se on pää-asia.
Mutta hyvä on kumminkin, että ahtaat ajat ovat ohitse.
_Nora._ Niin, se on oikein eriskummaista.
_Helmer._ Nyt ei minun huoli istua tässä yksinäni ikävissäni; ja sinun
ei tarvitse vaivata sulosilmiäsi eikä pieniä, hienoja kätösiäsi --
_Nora (taputtaa käsiänsä.)_ Niin, Torvald, eikö niin, sitä ei enää ole
tarvis? Oh, kuinka eriskummaisen kaunista on kuulla sitä _(tarttuu hänen
käsivarteensa.)_ Nyt sanon sinulle, kuinka olen ajatellut, että asetamme
taloutemme, Torvald. Heti kun joulupyhä on ohitse -- _(etuhuoneen kelloa
soitetaan.)_ Oh, siellä soittavat. _(siivoaa vähän huonetta.)_ Siellä
varmaan tulee joku. Sepä oli ikävätä.
_Helmer._ Visiiteillä kävijöille minä en ole kotona; muista se.
_Sisäpiika (ovessa.)_ Rouva, tässä on vieras rouvasihminen --
_Nora._ Anna hänen tulla sisään.
_Sisäpiika (Helmerille.)_ Ja samassa tuli tohtori.
_Helmer._ Menikö hän suoraan minun kamariini?
_Sisäpiika._ Niin, hän meni sinne.
_(Helmer menee kamariinsa. Piika osoittaa Linde-rouvalle joka on
matkavaatteissaan, tulemaan sisään ja panee oven hänen jälestänsä
kiinni.)_
_Rouva Linde (ujosti ja hiukan viivytellen.)_ Hyvää päivää, Nora.
_Nora (epävarmaan.)_ Jumal'antakoon --
_Rouva Linde._ Sinä et taida tuntea minua enää.
_Nora._ En; minä en tiedä --; kumminkin, kun minä tunnustelen --
_(huutaen.)_ Mitä! Kristiina! Sinäkös se todellakin olet?
_Rouva Linde._ Niin, minä se olen.
_Nora._ Kristiina! Ja minä kun en alussa tuntenut sinua! Vaan miten minä
olisin voinutkaan -- Kuinka sinä olet muuttunut, Kristiina!
_Rouva Linde._ Niin, muuttunut olen kyllä. Yhdeksän -- kymmenen pitkää
vuotta --
_Nora._ Onko niin pitkä aika jo kulunut siitä kun viimein näimme toinen
toisemme? Niin, niinpä taitaa olla. Oh, viime kahdeksan vuotta ovat
olleet onnellista aikaa, usko se. Ja nyt olet siis tullut tähän
kaupunkiin? Tehnyt pitkän matkan talvisaikaan. Se oli reippaasti tehty.
_Rouva Linde._ Minä tulin höyrylaivalla juuri tän'aamuna.
_Nora._ Huvitellaksesi jouluna, tietysti. Oh, kuinka se on hupaista!
Niin, huvitellaita, sitä tahdomme oikein. Mutta riisuhan päällystakki
päältäsi. Eihän sinulla lie kylmä? _(auttaa häntä.)_ Kas niin; nyt
istumme hauskasti tähän uunin eteen. Ei, käy nojatuoliin tuohon! Tässä
keinutuolissa tahdon minä istua. _(tarttuu hänen käsiinsä.)_ Niin, no
nythän sinulla on vanhat kasvosi jälleen; oli ainoastaan ensi tuokiossa
--. Vähän kalpeammaksi olet kumminkin tullut, Kristiina, -- ja ehkä
hiukan laihemmaksikin.
_Rouva Linde._ Ja paljon, paljon vanhemmaksi, Nora.
_Nora._ Niin, ehkäpä hiukan vanhemmaksi; pikkuruikkuisen vain; ei
ollenkaan paljon. _(keskeyttää äkkiä puhettansa, vakaasti.)_ No, mutta
minua hupsua kun istun tässä ja lavertelen! Armas Kristiina-kulta,
voitko antaa minulle anteeksi?
_Rouva Linde._ Mitäs tarkoitat, Nora?
_Nora (hiljaan.)_ Kristiina-raukka, olethan tullut leskeksi.
_Rouva Linde._ Niin, kolme vuotta takaperin.
_Nora._ Oh, tiesinhän minä sen; luinhan minä sen sanomissa. Oi,
Kristiina, usko minua, minä aioin monta kertaa kirjoittaa sinulle siihen
aikaan; vaan yhä lykkäsin minä sen toistaiseksi ja yhä tuli sille
jotakin estettä.
_Rouva Linde._ Armas Nora, sen minä käsitän aivan hyvin.
_Nora._ Ei, se oli pahasti minulta, Kristiina. Voi, sinua raukkaa, mitä
kaikkea oletkin saanut kokea. -- Ja eihän hän jättänyt sinulle mitään,
millä elää?
_Rouva Linde._ Ei.
_Nora._ Eikä yhtään lasta?
_Rouva Linde._ Ei.
_Nora._ Ei mitään siis?
_Rouva Linde._ Eipä suruakaan eikä kaipausta, joka mieltä kalvaisi.
_Nora (katsoo uskomattomana häneen.)_ Mutta, Kristiina, kuinka se voi
olla mahdollista?
_Rouva Linde. (hymyilee suruisesti ja silittää hänen hiuksiansa.)_ Niin,
semmoista tapahtuu toisinaan, Nora.
_Nora._ Niin peräti yksinäsi. Kuinka se mahtaa olla kauhean raskasta
sinulle. Minulla on kolme kaunista lasta. Niin, nyt et saa heitä nähdä,
sillä he ovat ulkona piijan kanssa. Vaan kerro minulle nyt kaikki --
_Rouva Linde._ Ei, ei, ei, kerro mieluummin sinä.
_Nora._ Ei, alota sinä. Tänään en tahdo olla itsekäs. Tänään tahdon
ajatella vain sinun asioitasi. Vaan yhden asian sanon sinulle kumminkin.
Tiedätkös, mikä suuri onni on kohdannut meitä näinä päivinä?
_Rouva Linde._ En. Mikä se on?
_Nora._ Ajatteleppas, mieheni on tullut tirehtöriksi osakepankkiin!
_Rouva Linde._ Miehesikö? No, mikä onni --!
_Nora._ Niin, sanomaton! Elää asianajajana, sehän on niin epävarmaa,
varsinkin kun et tahdo tietää muista asioista kuin semmoisista, jotka
ovat kunnollisia ja kauniita. Ja sitä Torvald tietysti ei ole koskaan
tahtonut; ja siinä olen minä aivan yhtä mieltä hänen kanssaan. Oh,
ymmärräthän, että me olemme iloiset! Hän alkaa tointansa pankissa jo
uudesta vuodesta, ja silloin saa hän suuren palkan ja paljon
prosentteja. Tästälähin saatamme elää peräti toisin kuin ennen -- aivan
niin kuin tahdomme. Oi, Kristiina, kuinka minä tunnen itseni keveäksi ja
onnelliseksi! Niin, ompa kumminkin hauskaa, kun on oikein paljon rahoja
eikä ollenkaan huolia. Eikö niin?
_Rouva Linde._ Niin, ainakin mahtaa olla hauskaa, kun saa mikä on
tarpeellisinta.
_Nora._ Ei, ei ainoastaan tarpeellisinta, vaan oikein, oikein paljon
rahoja!
_Rouva Linde (hymyilee.)_ Nora, Nora, etkö vieläkään ole tullut
järkeväksi? Koulussa ollessasi olit aika tuhlari.
_Nora (hymyy hiljaan.)_ Niin, siksi Torvald sanoo minua vieläkin.
_(uhkaa sormellaan.)_ Vaan "Nora, Nora" ei ole niin hupsu kuin luulette.
-- Oh, me emme todellakaan ole olleet semmoisissa varoissa, että minä
olisin voinut tuhlata. Meidän on täytynyt tehdä työtä kumpaisenkin.
_Rouva Linde._ Sinunkin?
_Nora._ Niin, vähäpätöisiä töitä, käsitöitä, virkkaamista ja
korko-ompelusta ja muuta semmoista; _(huolimattomasti)_ ja muita töitä
myöskin. Tiedäthän, että Torvald otti eron virkakunnasta kun menimme
naimisiin? Siinä ei ollut toivoa päästä korkeampaan virkaan hänen
virastossaan, ja täytyihän hänen nyt ansaita enemmän rahaa kuin ennen.
Vaan ensi vuonna teki hän yli voimiensa työtä aivan kauheasti. Hänen
täytyi hakea kaikenlaisia sivutuloja, senhän voit arvata, ja tehdä työtä
yöt, päivät. Mutta sitä hän ei kestänyt ja niin tuli hän kuoleman
sairaaksi. Silloin sanoivat lääkärit aivan välttämättömäksi, että hänen
piti päästä etelämaille.
_Rouva Linde_, Niin, olittehan koko vuosikauden Italiassa?
_Nora._ Olimme. Ei ollut helppoa päästä liikkeelle, sen voit arvata,
Iivar oli juuri syntynyt silloin. Mutta lähteä meidän tietysti täytyi.
Oh, se oli eriskummaisen kaunis matka. Ja se pelasti Torvaldin hengen.
Mutta se maksoi hirveän paljon rahaa, Kristiina.
_Rouva Linde._ Sen saatan kyllä arvata.
_Nora._ Kaksitoista sataa specie-riksiä se maksoi. Neljätuhatta
kahdeksan sataa kruunua. Se on iso summa se.
_Rouva Linde._ Niin, vaan semmoisissa tiloissa on ainakin suuri onni,
kun rahoja on olemassa.
_Nora._ Niin, tahdon sanoa sen sinulle, me saimme rahat isältä.
_Rouva Linde._ Vai häneltä. Se oli juuri siihen aikaan kun isäsi kuoli,
jos oikein muistan.
_Nora._ Niin, Kristiina, se oli juuri siihen aikaan. Ja ajatteles sitä,
minä en voinut lähteä hänen luoksensa hoitamaan häntä. Minä kävin täällä
joka päivä odotellen pikku Iivarin syntymistä. Ja lisäksi oli minulla
kuolemantaudissa oleva Torvald-raukkani hoidettavana. Armas, kiltti
isäni! Minä en enää saanut nähdä häntä, Kristiina. Oi, se on raskainta
mitä olen kokenut sittepäivin kun naiduksi tulin.
_Rouva Linde._ Tiedän sinun rakastaneesi häntä paljon. Vaan sitten
läksitten Italiaan?
_Nora._ Niin; olihan meillä rahat; ja lääkärit kiiruhtivat matkaamme.
Niin läksimme kuukautta myöhemmin.
_Rouva Linde._ Ja miehesi tuli aivan terveenä takaisin.
_Nora._ Terveenä kuin tervakanto.
_Rouva Linde._ Mutta -- tohtori?
_Nora._ Kuinka?
_Rouva Linde._ Olipa minusta kuin piika olisi sanonut tohtoriksi sitä
herraa, joka tuli tänne samalla kertaa kuin minäkin.
_Nora._ Niin, se oli tohtori Rank; vaan hän ei käy täällä sairasta
katsomassa; hän on meidän lähin ystävämme ja pistäytyy täällä ainakin
kerta päivässä. Ei, Torvald ei ole ollut hetkeäkään sairaana sen
koommin. Ja lapset ovat terveinä ja raittiina ja minä myös. _(Kavahtaa
ylös ja taputtaa käsiänsä.)_ Voi kuitenkin, Kristiina, ompa toki
eriskummaisen hauskaa elää ja olla onnellisena! -- -- Oh, mutta ompa
kumminkin pahasti minulta tehty; -- minä vain puhun omista asioistani.
_(Käy jalkajakulle istumaan aivan rouva Linden lähelle ja panee
käsivartensa hänen polvillensa.)_ Oi, älä suutu minuun! -- Sano minulle,
onko todellakin totta, ettet sinä rakastanut miestäsi? Miksikä hänen
sitten otit!
_Rouva Linde._ Äitini eli vielä; ja hän makasi vuoteen omana sairaana ja
tarvitsi apua. Olipa vielä kaksi nuorempaa veljeä minulla hoidettavana.
Minusta ei olisi ollut oikein tehty hyljätä hänen tarjoustaan.
_Nora._ Ei, ei, sinä saatat olla oikeassa. Hän oli siis rikas siihen
aikaan?
_Rouva Linde._ Hän oli hyvin hyvissä varoissa, luulenma. Mutta ne oli
epävarmoja toimia. Hänen kuoltuansa meni kaikki kumoon ja siinä ei
jäänyt mitään jäljelle.
_Nora._ Entäs sitten --?
_Rouva Linde._ Niin, sitten olen minä hankkinut elatustani pitämällä
pikku kauppaa ja pikkulasten koulua ja mitä milloinkin on ollut tarjona.
Kolme viimeksi kulunutta vuotta ovat olleet minulle kuin yksi ainoa
pitkä työpäivä eikä lepoa ollenkaan. Nyt se on päättynyt, Nora.
Äiti-raukkani ei enää tarvitse minua, sillä hän on muuttanut manalaan.
Eikä pojatkaan; ne ovat saaneet paikan ja voivat nyt elättää itseänsä.
_Nora._ Kuinka se mahtaa tuntua helpolta sinusta --
_Rouva Linde._ Eipäs niinkään; ainoastaan sanomattoman tyhjältä. Ei ole
enää ketään, jonka vuoksi eläisin. _(Nousee levotonna.)_ Sen tähden en
enää kärsinyt olla tuossa syrjäisessä pikku kaupungissa. Täällä kai
mahtanee olla helpompi löytää jotakin, joka voi antaa työtä tarpeeksi
asti ja kiinnittää ajatukseni. Jos vain olisin niin onnellinen, että
saisin vakinaisen paikan, jotakin konttorityötä --
_Nora._ Mutta, Kristiina, se on niin kauhean rasittavaa; ja sinä näytät
jo niin rasittuneelta edeltäpäin. Olisi paljoa parempi sinulle, jos
voisit lähteä johonkin kylpypaikkaan.
_Rouva Linde (menee ikkunalle.)_ Minulla ei ole isää, joka voisi
lahjoittaa minulle matkarahat, Nora.
_Nora (nousee ylös.)_ Oh, älä suutu minuun.
_Rouva Linde (kääntyy häneen.)_ Nora-kulta, älä sinä suutu minuun. Sepä
se on pahinta minun tilassani, että se synnyttää niin paljon
mielikarvautta. Ei ole ketään, jonka puolesta työtä tekisit; ja
kumminkin on pakko ottaa vaari kaikesta. Täytyyhän sitä elää; ja niin
muutut itsekkääksi. Kun sinä kerroit minulle kuinka onnellisesti teidän
tilanne oli parantunut -- voitko uskoa sitä? -- minä en iloinnut siitä
niin paljon sinun puolestasi, kuin omasta puolestani.
_Nora._ Kuinka niin? Oh, minä ymmärrän. Sinä arvelet, että Torvald ehkä
voisi tehdä jotakin sinun eduksesi.
_Rouva Linde._ Niin, sitä minä ajattelin.
_Nora._ Ja sen hän tekeekin, Kristiina. Jätä se asia minun huolekseni;
minä panen asian alkuun niin hienosti, niin hienosti, -- keksin jotakin
rakkahaista, joka on oikein mieliksi hänelle. Oh, minä tahdon niin
sydämmellisen kernaasti olla sinulle avullisna.
_Rouva Linde._ Kuinka kauniisti on sinulta tehty, Nora, että niin
harrastat minun asiatani, -- kahta kauniimmasti sinulta, joka itse niin
vähän tunnet elämän tuskaa ja vaivaa.
_Nora._ Minä --? Minäkös niin vähän tuntisin --?
_Rouva Linde (hymyillen.)_ No, Herran nimessä, nuo vähäiset käsityöt ja
muut semmoiset. -- Sinä olet lapsi, Nora.
_Nora (keikahuttaa päätänsä ja astuu yli lattian.)_ Sitäpä ei sinun
pitäisi sanoa noin suurennellen.
_Rouva Linde._ Vai niin?
_Nora._ Sinä olet niinkuin nuo muut. Te luulette kaikki, ettei minusta
ole mihinkään oikein vakavaan --
_Rouva Linde._ No, no --
_Nora._ -- etten ole kokenut mitään tässä matoisessa maailmassa.
_Rouva Linde._ Armas Nora, vastahan sinä kerroit minulle kaikki
vastuksesi.
_Nora._ Pyh, -- noita vähäpätöisiä! _(hiljaan)._ Minä en ole puhunut
sinulle siitä suuresta asiasta.
_Rouva Linde._ Mikä suuri asia? Mitäs tarkoitat.
_Nora._ Sinä ylenkatsot minua peräti, Kristiina; vaan sitä sinun ei
pitäisi tehdä. Olet kai ylpeä siitä, ettäs niin raskaasti ja kauvan olet
tehnyt työtä äitisi puolesta.
_Rouva Linde._ Minä kyllä en ylenkatso ketään. Vaan se on totta: minä
olen sekä ylpeä että iloinen, kun ajattelen, että minulle oli suotu
tehdä äitini loppuijän senkin verran huolettomaksi.
_Nora._ Ja olet myös ylpeä, kun ajattelet, mitä olet tehnyt veljiesi
eduksi.
_Rouva Linde._ Siihen, näyttää minusta, on minulla syytä.
_Nora._ Niin minustakin. Mutta nyt saat kuulla jotakin, Kristiina.
Minullakin on jotain, josta saatan olla ylpeä ja iloinen.
_Rouva Linde._ Sitä en epäile. Vaan mitä sinä tarkoitat?
_Nora._ Puhu hiljaan. Ajatteles, jos Torvald kuulisi sen! Sitä hänen ei
pidä saada millään muotoa --; sitä älköön kukaan saako tietää,
Kristiina; ei kukaan paitse sinua.
_Rouva Linde._ Mutta mikä se sitten on?
_Nora._ Istu tähän _(vetää hänet luoksensa sohvalle istumaan.)_
Tiedätkös -- minullakin on jotain, josta olen ylpeä ja iloinen. Minä se
olen, joka olen pelastanut Torvaldin kuolemasta.
_Rouva Linde._ Pelastanut --? Millä tavoin pelastanut?
_Nora._ Kerroinhan minä sinulle matkastamme Italiaan. Torvald ei olisi
voinut jäädä eloon, jos hän ei olisi päässyt sinne --
_Rouva Linde._ No niin; isäsi antoi teille rahat, jotka siihen
tarvittiin --
_Nora (hymyilee.)_ Niin, -- sitä luulevat sekä Torvald että kaikki muut;
mutta --
_Rouva Linde._ Mutta --?
_Nora._ Pappa ei antanut meille äyriäkään. Minä se olin, joka rahat
hankin.
_Rouva Linde._ Sinäkö? koko tuon ison summan?
_Nora._ Kaksitoista sataa specieriksiä. Neljä tuhatta kahdeksan sataa
kruunua. Mitäs siihen sanot?
_Rouva Linde._ Mutta, Nora, kuinka se oli mahdollista? Olitko voittanut
arpajaisissa?
_Nora (halveksien.)_ Arpajaisissa? _(puhaltaa.)_ Mitäs vaikeata siinä
silloin olisi ollutkaan?
_Rouva Linde._ Mutta mistä sinä sitten otit ne?
_Nora (hyräilee ja hymyilee salakähmää.)_ Hm; tra la, la, la!
_Rouva Linde._ Sillä lainatahan et niitä voinut.
_Nora._ Vai niin? Miksikä ei sitä?
_Rouva Linde._ Ei, eihän vaimo voi lainata ilman miehensä suostumusta.
_Nora (keikahuttaa päätänsä.)_ Oh, kun on semmoinen vaimo, jolla on
hiukan kykyä toimeliaisuuteen, -- vaimo, joka ymmärtää menetellä hiukan
älykkäästi, niin --
_Rouva Linde._ Mutta, Nora, minä en ollenkaan ymmärrä --
_Nora._ Sitä sinun ei tarvitsekkaan. Kuka on sanonut minun _lainanneeni_
rahat. Olenhan minä voinut saada ne toisella tavoin _(heittäytyy
nojautumaan sohvaan.)_ Olenhan voinut saada ne toiselta tai toiselta
ihailijoistani. Kun on sen verran viehättävät kasvot kuin minulla --
_Rouva Linde._ Sinä olet hupakko.
_Nora._ Nyt olet varmaankin sanomattoman utelias, Kristiina.
_Rouva Linde._ Kuuleppas nyt, Nora-kulta, -- etköhän siinä asiassa lie
toiminut ajattelemattomasti.
_Nora (käy jälleen suoraan istumaan.)_ Onko ajattelematonta pelastaa
miehensä henkeä?
_Rouva Linde._ Minusta nähden se on ajattelematonta, että sinä hänen
tietämättänsä --
_Nora._ Vaan eihän hänen sopinut saada mitään tietää! Herra Jumala,
etkös sitä voi käsittää? Hänen ei sopinut edes saada tietää, kuinka
vaarallinen hänen laitansa olikaan. Minun tykö lääkärit tulivat ja
sanoivat, että hänen henkensä oli vaarassa; ett'ei mikään muu voinut
auttaa häntä kuin olo etelämailla. Luuletkos, etten minä alussa kokenut
maanittelemalla päästä aikeeni perille? Minä sanoin hänelle, kuinka
hauskaa olisi minulle päästä matkustamaan ulkomaille niinkuin muut
nuoret vaimot; minä sekä itkin että rukoilin; minä pyysin häntä
johtamaan mieleensä missä tilassa minä olin, ja että hänen tulisi olla
kiltti ja suostua pyyntööni; ja sitten ehdottelin minä, että hän voisi
ottaa lainan. Mutta silloin oli hän vähällä suuttua, Kristiina. Hän
sanoi minua kevytmieliseksi, ja että hänen velvollisuutensa aviomiehenä
oli vastustella minun elkiäni ja oikkujani -- joksi hän muistaakseni
nimitti sitä. Niin, niin, ajattelin minä, pelastettava sinä kumminkin
olet; ja silloin ryhdyin minä toimiin --
_Rouva Linde._ Ja eikö miehesi saanut isältäsi tietää, ett'eivät rahat
tulleetkaan häneltä?
_Nora._ Ei, ei koskaan. Pappa kuoli juuri niinä päivinä. Olin aikonut
saada häntä osalliseksi salaisuuteeni ja pyytää häntä olla mitään
ilmoittamatta. Vaan kun hän makasi niin sairaana --. Sen parempi, sitä
ei ollutkaan tarpeen.
_Rouva Linde._ Ja etkös sittemmin koskaan ole uskonut asiata miehellesi?
_Nora._ Ei, Jumala varjelkoon, kuinka sinä voit semmoista ajatella? Hän,
joka on niin ankara siinä asiassa. Ja sitä paitsi -- Torvald, miehen
itsetunnollaan, -- kuinka tuskallista ja nöyryttävää hänen olisi tietää,
että hänen on jostakin kiittäminen minua. Se rikkoisi peräti meidän
välimme; meidän kaunis, onnellinen kotimme muuttuisi toisenlaiseksi kuin
se nyt on.
_Rouva Linde._ Etkös milloinkaan aio sanoa sitä hänelle?
_Nora (mietiskellen, puoleksi hymyillen)._ Niin -- joskus kenties; --
monen vuoden perästä, kun en enää ole niin kaunis kuin nyt. Älä naura
sille! Minä tarkoitan tietysti: kun Torvald ei enää huoli minusta niin
paljon kuin nyt; kun häntä ei enää huvita, että minä tanssin hänen
edessään ja pukeun valepukuun ja deklamoitsen. Silloin voisi olla hyvä,
että on jotakin takavarana -- _(keskeyttäen)_ Lipi lapi! Se aika ei tule
koskaan. -- Noh, mitäs nyt sanot minun suuresta salaisuudestani,
Kristiina? Enkö minäkin kelpaa johonkin? -- Muutoin voit uskoa, että se
asia on saattanut minulle murhetta. Ei ole todellakaan, ollut helppoa
minulle täyttää sitoumuksiani oikeaan aikaan. Tahdon sanoa sinulle, että
asioimismaailmassa on jotakin, jota sanotaan kvarttalikoroksi, ja
jotakin, jota kutsutaan maksunsuoritukseksi; ja niitä on aina niin
kauhean vaikeaa saada suoritetuksi. Siis on minun näet täytynyt
säästellä siellä sekä täällä, missä olen voinut. Taloudenrahoista en
voinut panna mitään syrjään, sillä Torvaldin piti elää hyvin. Lasten
minä en voinut antaa käydä huonoissa vaatteissa; minkä minä sain heitä
varten, sen katsoin velvollisuudekseni käyttää kaikki. Ne suloiset,
armaat pienokaiseni!
_Rouva Linde._ Niin täytyi sinun siis supistaa omia tarpeitasi,
Noraraukka?
_Nora._ Tietysti. Minuahan se asia lähimmästi koskikin. Joka kerta kun
Torvald antoi minulle rahaa uusiin vaatteihin ja muuhun semmoiseen,
käytin minä ainoastaan puolet niistä; ostin aina huonointa ja halvinta
laatua. Onneksi kaikki soristaa minua niin hyvin, ettei Torvald
huomannut sitä. Mutta usein se tuntui minusta kyllä raskaalta,
Kristiina, sillä ompa kumminkin hauskaa käydä hienoissa vaatteissa. Eikö
niin?
_Rouva Linde._ On mar kyllä.
_Nora._ No, onpa minulla ollut vielä muitakin tulolähteitä. Viime
talvena oli minulla onni saada koko kasan puhtaaksi kirjoitettavia. Niin
suljin minä itseni kamariin ja kirjoitin joka ilta myöhään yöhön asti.
Ah, minä olin usein uupua väsymyksestä. Mutta sanomattoman hauskaa oli
kumminkin istua sillä tavoin työn ääressä ja ansaita rahaa. Oli melkein
kuin olisin ollut mies.
_Rouva Linde._ Vaan kuinka paljon olet sinä nyt sillä tavoin voinut
suorittaa velastasi?
_Nora._ Niin, sitä en saata niin tarkoilleen sanoa. Semmoisista asioista
on, näet, hyvin vaikeata pitää lukua. Tiedän vain, että olen maksanut
kaikki, mitä suinkin olen voinut saada kokoon haalituksi. Useinkaan en
ole tietänyt mikä neuvoksi. _(hymyilee)._ Silloin istuin tässä ja
luulettelihen, että joku vanha, rikas herra oli rakastunut minuun.
_Rouva Linde._ Mitä! Mikä herra?
_Nora._ Oi, loruja! -- että hän nyt oli kuollut ja kun hänen
testamenttinsa avattiin, niin siinä seisoi suurilla kirjaimilla: "Kaikki
minun rahani ovat heti maksettavat rakastettavalle rouva Nora
Helmerille".
_Rouva Linde._ Mutta armas Nora, -- mikä herra se oli?
_Nora._ Herrainen aika, etkös voi sitä ymmärtää? Ei semmoista vanhaa
herraa ollenkaan ollut olemassa; se oli vain mielikuvitus, jota minä
tässä istuissani aina kuvailin mielessäni, kun en tietänyt mitään neuvoa
mistä saada rahoja. Vaan yhdentekevää se onkin; tuo vanha, ikävä herra
saa minun puolestani jäädä sinne missä hän on; minä en huoli hänestä
enkä hänen testamentistaan, sillä nyt olen minä huoleton. _(kavahtaa
ylös)._ Voi, kuinka hauskaa ajatella sitä, Kristiina. Huoleton! Voida
olla huoletonna, aivan huoletonna; voida leikkiä ja kuperrella lasten
kanssa; voida pitää taloa kauniina ja sievänä, kaikki niinkuin Torvald
rakastaa sitä! Ja ajatteles, sitten tulee kohta kevät kauniine
ilmoinensa. Niin pääsemme ehkä matkustamaan vähäisen. Minä ehkä saanen
nähdä merta taasen. Niin, niin, onpa oikein eriskummaista elää ja olla
onnellisena!
_(Etuhuoneen kello soi.)_
_Rouva Linde (nousee ylös)._ Soitetaan; ehkä lienee parasta, että minä
menen.
_Nora._ Ei, istu sinä; ei tänne tule ketään; se on varmaan Torvaldille
--
_Sisäpiika (etuhuoneen ovessa)._ Pyydän anteeksi, rouva, -- täällä on
herra, joka tahtoo puhutella asianajajata.
_Nora._ Pankkitirehtöriä kai tarkoitat.
_Sisäpiika._ Niin, pankkitirehtöriä; mutta minä en tietänyt -- kun
tohtori on siellä sisällä.
_Nora._ Kuka se herra on?
_Asianajaja Krogstad (etuhuoneen ovessa)._ Minä se olen, rouva.
_Rouva Linde (säpsähtää, hämmästyy ja kääntyy ikkunaanpäin)._
_Nora (ottaa askeleen häntä vastaan, ällistyneenä, puoliääneen)_ Tekö?
Mitä se tietää? Mistä asiasta te tahdotte puhua mieheni kanssa?
_Krogstad._ Pankkiasioista -- tavallansa. Minulla on vähäinen paikka
Osakepankissa, ja teidän miehenne tulee nyt meidän päälliköksi, kuulin
ma --
_Nora._ Se on siis --
_Krogstad._ Pelkkiä kuivia asioita, rouvani; ei mitään muuta.
_Nora._ No, tahdotteko olla hyvä ja mennä sisään konttorinovesta.
_(tervehtii huolimattomasti pannessaan etuhuoneen ovea kiinni; menee
sitten ja katsoo kuinka uunissa palaa)._
_Rouva Linde._ Nora, -- kuka se mies oli?
_Nora._ Oli eräs asianajaja Krogstad.
_Rouva Linde._ Se oli siis todellakin hän.
_Nora._ Tunnetko häntä?
_Rouva Linde._ Olen tuntenut häntä -- vuosikausia sitten. Hän oli yhteen
aikaan asianajajana meidän seuduilla.
_Nora._ Niin, se on totta se.
_Rouva Linde._ Kuinka hän oli muuttunut.
_Nora._ Hänellä on ollut hyvin onneton avioelämä.
_Rouva Linde._ Onhan hän nyt leski?
_Nora._ Monen lapsen kanssa. Kas niin; nyt se palaa. _(panee uunin oven
kiinni ja siirtää liekkutuolin vähän syrjään)._
_Rouva Linde._ Hänellä sanotaan olevan monenlaisia asioita toimena?
_Nora._ Vai niin? Saattaa olla; minä en ollenkaan tiedä --. Mutta
älkäämme ajatelko asioita, ne ovat niin ikäviä.
_(Tohtori Rank tulee Helmerin kamarista)._
_Tohtori Rank (vielä ovessa.)_ Ei, ei; minä en tahdo häiritä; menen
mieluummin hetkeksi vaimosi luokse. _(sulkee oven ja huomaa
Linde-rouvan)._ Oh; suokaa anteeksi; minä häiritsen näenmä täälläkin.
_Nora._ Ei, ei suinkaan. _(esittää.)_ Tohtori Rank. Rouva Linde.
_Rank._ No mutta. Nimi, jota usein kuulee tässä talossa. Minä luulenma
menin rouvan ohitse rappusilla tullessani.
_Rouva Linde._ Niin; minä astun hyvin hitaasti rappusia ylös, minä en
oikein kärsi sitä.
_Rank._ Aha, hiukan turmeltunut sisusvärkki.
_Rouva Linde._ Oikeastaan liika työn vaivaus.
_Rank._ Eikö muuta? Siis olette kai tulleet kaupunkiin levätäksenne
kaikissa noissa pidoissa?
_Rouva Linde._ Olen tullut tänne työtä hakeakseni.
_Rank._ Onko se niin hyvä keino liika työn vaivausta vastaan?
_Rouva Linde._ Täytyy elää, herra tohtori.
_Rank._ Niin, yleinen mielipidehän se on, että se on niin välttämätöntä.
_Nora._ Oh, tiedättekö mitä, tohtori Rank, -- tekin tahdotte mielellänne
elää.
_Rank._ Sitä maarian tahdonkin. Niin kurja kuin olenkin, tahdon
kumminkin kernaasti kärsiä piinaa niinkauvan kuin suinkin. Kaikki minun
hoidettavani ovat yhtäläiset. Ja sama on laita niittenkin, jotka
siveyden puolesta ovat sairaita. Juuri tällä hetkellä on semmoinen
siveyden puolesta sairastava hospitaalin jäsen tuolla Helmerin luona.
_Rouva Linde (hilliten tuntoansa)._ Ah!
_Nora._ Ketä te tarkoitatte?
_Rank._ Oh, onhan muuan asianajaja Krogstad mies, jota te ette ollenkaan
tunne. Hän on turmeltunut sydämmensä juurista, rouva. Mutta itse rupesi
hän lavertelemaan, kuni jostakin tärkeän tähdellisestä asiasta, että
hänen pitää _elää_.
_Nora._ Vai niin? Mitä asiaa hänellä oli Torvaldille?
_Rank._ En todellakaan tiedä; kuulin vain, että oli jotain
Osakepankista.
_Nora._ En tietänyt että Krog--, että tuolla asianajaja Krogstadilla oli
mitään tekemistä Osakepankin kanssa.
_Rank._ Niin, hän on saanut jonku paikan siellä. _(Linde-rouvalle.)_ En
tiedä, onko teidänkin paikkakunnalla semmoisia ihmisiä, jotka juoksevat
läähättäen ympäri päästäksensä siveellisen mätäisyyden perille ja sitten
saadaksensa asianomaisen asetetuksi tarkastusta varten toiseen tai
toiseen edulliseen asemaan. Terveet tyytykööt kauniisti siihen, että
saavat seisoa ulkopuolella.
_Rouva Linde._ Sairaatpa ne kumminkin enimmin tarvitsevat tulla
sisäänsuljetuiksi.
_Rank. (kohottaen olkapäitään.)_ Niin, siinä se temppu onkin. Se
katsantotapa se tekee yhteiskunnan sairashuoneeksi.
_Nora. (Omissa ajatuksissaan, purskahtaa nauruun ja taputtelee
käsiänsä.)_
_Rank._ Miksi nauratte sille? Tiedättekö oikein, mitä yhteiskunta on?
_Nora._ Mitä huolin minä tuosta ikävästä yhteiskunnasta? Minä nauroin
peräti toiselle asialle -- sanomattoman hauskalle. -- Sanokaa minulle,
tohtori Rank -- kaikki, joilla on virkoja osakepankissa, tulevat siis
nyt Torvaldin käskyn-alaisiksi?
_Rank._ _Sekö_ se mielestänne on niin sanomattoman hauskaa?
_Nora (hymyilee ja hyräilee.)_ Olkoon se minun asiani! Olkoon se minun
asiani! _(kävelee lattialla.)_ Niin, onpa oikein sanomattoman hauska
ajatella, että me -- että Torvald on saanut niin paljon
vaikutusvoimaaniin moneen mieheen. _(ottaa pussin taskusta.)_ Tohtori
Rank, suvaitsetteko pikku konfehdin?
_Rank._ Kas, kas konfehteja. Minä luulin sitä kielletyksi tavaraksi
täällä.
_Nora._ Niin, mutta nämä on Kristiina antanut minulle.
_Rouva Linde._ Kuinka? Minä --?
_Nora._ No, no, no; älä hämmästy. Ethän sinä voinut tietää Torvaldin
kieltäneen niitä. Tahdon sanoa sinulle, että hän pelkää minun
hampaitteni turmeltuvan niiden kautta. Mutta pyh, -- olkoon menneeksi
tällä kertaa --! Eikö niin, tohtori Rank? Olkaa niin hyvä! _(pistää
konfehdin hänen suuhunsa.)_ Ja sinä myös, Kristiina. Ja minun tulee myös
saada yksi; pikkarainen vain -- tai korkeintaan kaksi. _(kävelee
taasen.)_ No, nyt olen minä oikein sanomattoman onnellinen. Nyt löytyy
yksi ainoa asia maailmassa, jota minun niin sanomattomasti tekisi
mieleni.
_Rank._ No? Ja mikä se on?
_Nora._ Onpa jotain, jota minun niin sanomattomasti tekisi mieleni sanoa
niin että Torvald sen kuulisi.
_Rank._ Ja miksi ette siis voi sanoa sitä?
_Nora._ En, minä en uskalla sanoa sitä, sillä se on niin häijyä.
_Rouva Linde._ Häijyä?
_Rank._ No, silloin se ei ole sopivata. Mutta meille voitte kyllä. --
Mikä se on, jota mielenne niin tekee sanomaan Helmerin kuullen?
_Nora._ Minulla on niin sanomaton halu lausua: tuhat tulimaista!
_Rank._ Oletteko hullu!
_Rouva Linde._ Mutta, Herran tähden, Nora --!
_Rank._ Sanokaa se. Tuossa hän on.
_Nora (kätkee konfehtipussin.)_ Hys, hys, hys!
_(Helmer, päällystakki käsivarrella ja hattu kädessä, tulee
kamaristaan.)_
_Nora (menee hänelle vastaan.)_ No, Torvald kulta, pääsitkö hänestä?
_Helmer._ Niin, nyt hän läksi.
_Nora._ Saanko esittää sinulle -- se on Kristiina, joka on tullut
kaupunkiin.
_Helmer._ Kristiina --? Suokaa anteeksi, mutta minä en tiedä --
_Nora._ Rouva Linde, Torvald-kulta; rouva Kristiina Linde.
_Helmer._ Vai niin. Varmaankin joku vaimoni lapsuudenystävistä?
_Rouva Linde._ Niin, me olemme tuttavia lapsuuden ajoista.
_Nora._ Ja voitkos ajatella sitä, nyt on hän tehnyt tuon pitkän matkan
tänne saadaksensa puhutella sinua.
_Helmer._ Mitä se tietää?
_Rouva Linde._ Niin, eipä oikeastaan --
_Nora._ Kristiina on nimittäin niin erinomaisen pystyvä konttoritöihin,
ja sitten on hänellä niin hirmuisen suuri halu päästä oivan miehen
johdon alle, oppiaksensa enemmän kuin mitä hän nyt osaa --
_Helmer._ Sangen järkevästi, rouva.
_Nora._ Ja kun hän nyt kuuli sinun tulleen pankkitirehtöriksi -- oli
tullut sähkösanoma siitä -- niin läksi hän niin pian kuin hän taisi
matkalle tänne ja --. Eikö niin, Torvald, voithan sinä minun tähteni
tehdä hiukan Kristiinan eduksi? Mitä?
_Helmer._ Hyvin mahdollista. Rouva on luultavasti leski?
_Rouva Linde._ Olen.
_Helmer._ Ja olette tottuneet konttorintoimiin?
_Rouva Linde._ Niin, jokseenkin.
_Helmer._ No, silloin on hyvin mahdollista että minä voin hankkia teille
paikan --
_Nora (taputtaa käsiänsä.)_ Näetkös; näetkös!
_Helmer._ Te olette tulleet onnelliseen hetkeen, rouva --
_Rouva Linde._ Oi; kuinka saatan minä kiittää teitä --
_Helmer._ Sitä ei ole tarvis. _(ottaa päällystakin päällensä.)_ Mutta
tänäpänä suonette minulle anteeksi --
_Rank._ Odota; minä tulen sinun kanssasi. _(noutaa turkkinsa
etuhuoneesta ja lämmittää sitä uunin edessä.)_
_Nora._ Älä viivy kauan ulkona, armas Torvald.
_Helmer._ Tunnin aikaa; ei enempää.
_Nora._ Menetkö sinäkin, Kristiina?
_Rouva Linde (ottaa päällystakin päällensä.)_ Niin, nyt minun täytyy
mennä hankkimaan itselleni asuntoa.
_Helmer._ Niin menemme ehkä yhdessä kadun poikki.
_Nora (auttaa häntä.)_ Kuinka ikävää, että me asumme näin ahtaasti;
mutta meidän on mahdotonta --
_Rouva Linde._ Oh, mitäs sinä ajatteletkaan! Hyvästi, armas Nora, ja
kiitoksia kaikesta.
_Nora._ Hyvästi siksi aikaa. Niin, tän'iltana tietysti tulet jälleen. Ja
tekin, tohtori Rank. Mitä? Jos jaksatte? Oh, sen kyllä teette; ottakaa,
vain hyvästi päällenne.
_(menevät puhellen keskenänsä etuhuoneesen. Sieltä kuuluu lasten-ääniä
ulkoa rappusilta)_
_Nora._ Siinä ne ovat! Siinä ne ovat!
_(Hän juoksee sinne ja avaa oven. Lapsenpiika Anna-Maija tulee lasten
kanssa.)_
_Nora._ Tulkaa sisään; tulkaa sisään! _(kyyristyy heitä
suudellaksensa.)_ Voi, te herttaiset, sulo --! Katsos niitä, Kristiina.
Eivätkö ole kauniita!
_Rank._ Ei loruella tässä missä vetotuuli käy!
_Helmer._ Tulkaa, rouva Linde; nyt ei tässä kärsi olla muut kuin äidit.
_(Tohtori Rank, Helmer ja rouva Linde menevät alas rappusista.
Lapsenpiika menee lasten kanssa saliin. Nora samoin ja panee kiinni oven
etuhuoneesen.)_
_Nora._ Kuinka riskiltä ja uljailta te näytätte. No, mitkä punaposket
teillä on! Niinkuin omenat ja ruusut. _(lapset puhuvat hänelle suuhun
seuraavan puheen alla.)_ Oletteko huvitelleet hyvästi? Sepä oli hauskaa.
Vai niin; sinä olet vetänyt sekä Emmyn että Bobin kelkalla? No, ja
molemmat yhtaikaan! Niin, sinä olet reipas poika, Iivari. Oi, anna minun
pitää häntä hiukan, Anna-Maija. Niin, niin, mun sulo, pikku
nukki-lapseni! _(ottaa pienimmän lapsen lapsenpiijalta ja tanssii sen
kanssa.)_ Niin, niin, mamma tanssii Bobin kanssa myös. Mitä? Oletteko
olleet lumisilla? No, siinä olisi minunkin pitänyt olla mukana! Ei,
annas olla; tahdon itse riisua heidän päältänsä, Anna-Maija. Niin, niin;
salli minun se tehdä; se on niin hupaista. Mene sisään niin kauaksi;
sinä näytät niin vilustuneelta. Siellä on lämmintä kahvia sinulle uunin
päällä.
_(Lapsenpiika menee vasemmalla olevaan kamariin. Nora riisuu lasten
päällys-vaatteet ja heittää ne sinne tänne, sallien lasten puhua
toisilleen suuhun sikinsokin.)_
_Nora._ Vai niin? Vai oli iso koira, joka juoksi teidän perästänne?
Mutta se ei purrut? Ei, koirat ei pure pikku, kauniita nukkilapsia. Älä
katsele paketteja, Iivari. Mitä niissä on? Kunpa vain tietäisitte. Ei,
ei; siinä on jotakin ilkeätä. Noh! Käymmekö leikitsemään? Mitä leikkiä?
Olla piiloisilla. No, olkaamme piiloisilla. Bob menee ensin piiloon.
Pitääkö minun? Hyvä, minä menen ensin piiloon.
_(Hän ja lapset leikitsevät nauraen ja riemuiten salissa ja kamarissa,
joka on oikealla puolella. Lopuksi piilee Nora pöydän alle; lapset
tulevat riehuten sisään, hakevat, vaan eivät löydä häntä, kuulevat hänen
nauruansa, juoksevat pöydän luo, nostavat pöytäliinan ja näkevät hänen.
Riemu on ylimmillään. Hän ryömii esiin ikäänkuin peloittaaksensa heitä.
Uutta riemua. Sillä välin on koputettu ovelle, vaikkei kukaan ole
huomannut sitä. Nyt avataan ovi puoleksi ja asianajaja Krogstad tulee
näkyviin; hän odottaa vähän; leikkiä jatketaan.)_
_Krogstad._ Pyydän anteeksi, rouva Helmer --
_Nora (huudahtaa painuneella äänellä, kääntyy ja hypähtää ylös.)_ Ah!
Mitäs te tahdotten?
_Krogstad._ Suokaa anteeksi; ulko-ovi oli longallansa; joku lie
unohtanut panna sen kiinni --
_Nora (nousee ylös.)_ Mieheni ei ole kotona, herra Krogstad.
_Krogstad._ Sen tiedän.
_Nora._ No, -- mitäs sitten tahdotten täältä?
_Krogstad._ Puhua pari sanaa teidän kanssanne.
_Nora._ Minun --? _(lapsille hiljaa)._ Menkää Anna-Maijan luokse. Mitä?
Ei, vieras herra ei tahdo tehdä mammalle mitään pahaa. Kun hän on mennyt
leikitsemme jälleen. _(hän vie lapset vasemmalla puolella olevaan
kamariin ja panee oven kiinni heidän jälestänsä.)_
_Nora (levotonna, jännityksissään.)_ Tahdotte puhua minun kanssani.
_Krogstad._ Niin, sitä tahdon.
_Nora._ Tänään --? Vaan eihän meillä vielä ole kuukauden ensimäinen
päivä --
_Krogstad._ Ei, meillä on jouluaatto. Teistä itsestänne tulee
riippumaan, mitä jouluiloa te saatte.
_Nora._ Mitäs tahdottekaan? Minä en mitenkään voi tänäpänä --
_Krogstad._ Siitä älkäämme toistaiseksi puhuko mitään. Onpa aivan
toista. Onhan teillä hetkinen aikaa?
_Nora._ On; tietysti, onhan sitä minulla, vaikka --
_Krogstad._ Hyvä. Minä istuin Olsenin ravintolassa ja näin teidän
miehenne kulkevan kadun poikki --
_Nora._ No niin.
_Krogstad._ -- rouvasihmisen seurassa.
_Nora._ Entäs sitten?
_Krogstad._ Saanko luvan kysyä: eikö se rouvasihminen ollut eräs rouva
Linde?
_Nora._ Oli.
_Krogstad._ Vasta tullut kaupunkiin.
_Nora._ Niin, tänään.
_Krogstad._ Onhan hän hyvä ystävä teille?
_Nora._ Niin, hän on. Mutta minä en ymmärrä --
_Krogstad._ Olen minäkin tuntenut häntä kerran.
_Nora._ Sen tiedän.
_Krogstad._ Vai niin? Te tunnette sen asian. Sitä kyllä luulinkin. No,
niin tahdon kysyä teiltä suoraan: saako rouva Linde jonku paikan
Osakepankissa?
_Nora._ Kuinka te uskallatte urkkia sitä _minulta_, herra Krogstad,
_te_, joka olette minun mieheni käskyn-alaisia? Vaan koska kysytte, niin
voitte saada sen tietää: Niin, rouva Linde saa paikan. Ja minä se olin,
joka puhuin hänen puolestaan, herra Krogstad. Nyt sen tiedätte.
_Krogstad._ Olin siis aprikoinnut oikein.
_Nora (astuu edes takaisin pitkin lattiata.)_ Oh, onpa mar kumminkin
hiukan vaikutusvoimaa, luulisin. Vaikka nainen olenkin, ei sen vuoksi
ole sanottu, että --. Kun olette toisen vallan alainen, herra Krogstad,
niin teidän todellakin pitäisi varoa, ettette loukkaa sitä, jolla -- hm
--
_Krogstad._ -- on vaikutusvoimaa?
_Nora._ Juuri niin.
_Krogstad (muuttaa ääntä)._ Rouva Helmer, tahdotteko olla niin hyvä ja
käyttää vaikutusvoimaanne minun edukseni.
_Nora._ Mitä nyt? Mitä tarkoitatte?
_Krogstad._ Tahdotteko olla niin hyvä ja pitää huolta siitä, että minä
pysyn alhaisessa virassani pankissa.
_Nora._ Mitä tämä tietää? Kuka aikoo ottaa virkaanne teiltä?
_Krogstad._ Oh, älkää minun edessäni teeskennelkö niinkuin ette mitään
tietäisi. Minä huomaan kyllä, ettei teidän ystävällenne saata olla
suotuista joutua semmoiseen tilaan, jossa hän voi töytäistä yhteen minun
kanssa; ja minä huomaan nyt myös, ketä minun tulee kiittää siitä, että
minua ajetaan pois.
_Nora._ Vaan minä vakuutan teille. --
_Krogstad._ Niin, niin, niin, lyhykäisesti: vielä on aikaa ja minä
neuvon teitä käyttämään vaikutusvoimaanne estääksenne sitä.
_Nora._ Mutta, herra Krogstad, minulla _ei ole_ mitään vaikutusvoimaa.
_Krogstad._ Eikö? Minusta on kuin vastikään itse olisitte sanoneet --
_Nora._ Se tietysti ei ollut sillä tavoin ymmärrettävä. Minäkö! Kuinka
voitte uskoa, että minulla olisi semmoista vaikutusvoimaa mieheeni?
_Krogstad._ Oh, minä tunnen miehenne ylioppilasajoista asti. Luullakseni
ei herra pankkitirehtöri ole lujempi kuin muutkaan aviomiehet.
_Nora._ Jos puhutte halveksivalla tavalla miehestäni, niin osoitan
teille ovea.
_Krogstad._ Rouva on rohkea.
_Nora._ Minä en pelkää teitä enää. Kun uuden vuoden päivä on tullut,
olen kohta oleva irti koko asiasta.
_Krogstad (maltillisemmin.)_ Kuulkaa nyt minua, rouva. Jos tulee
välttämättömäksi, niin minä taistelen niinkuin hengen puolesta
pitääkseni pientä paikkaani pankissa.
_Nora._ Siltä todellakin näyttää.