»Otan», vastasi vanha Lausk, ja hänen äänensä kaikui kirkossa niin
kuivana, kuin olisi se jo pitkät ajat ollut uunin takana kuivamassa.
Pappi kääntyi Eevan puoleen.
Sillä aikaa kun pappi toisti vihkimäkaavan kysymystä, alkoivat tytön
polvet puutua. Hänellä oli vielä aikaa... Hän voisi vielä vapautua,
ja kaikki, mikä oli tapahtunut, jäisi unhoon, kuin ennen keskiyötä
uneksittu uni... Lausk, paljaine, kiiltävine päälakineen, hänen
molemmat talonsa, Eevan tuleva koti ruskeaksi maalattuine lattioineen
ja kiiltävine ikkunoineen; uudet vieterivankkurit, joita voimakas musta
veti ja joita hän äsken vielä tuolla kapakan edustalla, salaisella
ilolla oli katsellut — kaiken, kaiken tämän hän voisi vielä työntää
luotaan ja elää edelleen väentuvan puolipimeässä nurkassa, jossa
hänen äitinsä ei saanut edes rauhassa kuolla, kun vieraat lapset
melusivat, ja jonne mahtui tuoli, mutta ei penkki. Ja ensi vuonna
ehkä joutuisi palvelemaan sellaiselle isännälle, jonka navetassa
lika ulettuu puolisääreen ja sama solkkaaminen kestää sitten pitkän
kesän ja syksyn... Ja sisar saa kahlata samaten, ja molempien täytyy
odottaa, kunnes tulee joku mies, ehkä komea ja siivo, ehkä myös joku
juopporenttu...
»... rakastaaksesi myötä- ja vastoinkäymisessä», lopetti pappi.
»Otan», sanoi Eeva ääneen ja selvästi, niin että sen kuuli urkujen
polkijakin. Sitten sydämensä tuntui niin kevyeltä, kuin olisi hän
päässyt korkean vuoren yli. Jalkojen puutuminen hävisi; ja papin
liittäessä morsiusparin kädet yhteen ja vanhuksen puristaessa heikosti
morsiamen kättä, vastasi hän käden puristukseen. Olihan hän omasta
vapaasta tahdostansa tällä paikalla. Kukaan ei häntä ollut koettanut
puhumalla taivuttaa, itse hän oli tahtonut tulla ison talon emännäksi
ja tämän vanhan lesken perijäksi. Sillä isännän suonikas, viileä käsi
ei voisi enää kauan pitää talon avainta hallussaan.
Morsiuspari lankesi polvilleen alttarin eteen, vastaanottaakseen
siunauksen, ja Eevan sydämeen virtasi valoisa rauha. Hänen vapaa
kätensä hypisteli morsiuspukua ja hän tunsi jälleen, miten hienoa tämä
kallis kangas oli. Mies oli valinnut tämän kankaan, Eeva ei. Samaten
hän oli valinnut pitkän hunnun, joka hulmusi maahan saakka. Ja kuka
tiesi, mitä kaikkea hän vielä olisi ostanut, jos Eeva vain olisi
sallinut. Niin hyvä mies hänellä oli.
Ja Eeva lupasi myös itselleen, tänä juhlallisena hetkenä, olla
vanhukselle yhtä hyvä, ja näyttäytyä tänä lyhyenä koetusaikana, joka
hänellä oli jälellä, niin onnellisena, kuin jos olisi nainut kauneimman
nuorukaisen.
Häveliäästi maahan luoduin silmin poistui hän alttarilta. Mutta kun
urkurin soittama häämarssi kaikui yhä voimakkaammin ja riemusäveleet
tunkeutuivat mahtavana virtana alas, nosti Eeva päänsä katsellen
oikealle ja vasemmalle. Ja siellä näki hän niin paljon ihailua ja
kateutta, ettei hän enään painanut päätään alas. Hymyillen ja posket
polttavina poistui hän kirkosta. Mutta ulkona tuntui hänestä kuin olisi
joku painanut vielä kruunun hänen myrttiseppeleelleen kun hän kuuli
puolikovaa lausutut sanat: »Jumaliste, eipä mieskään ole niin kovin
vanhan näköinen»...
Talossa vastaanotti häävieraiden pitkän jonon kuusi soittoniekkaa,
jotka soittivat myöskin vieraiden istuessa kahvin ja ruuan ääressä.
Rengit kuljettivat oluthaarikoita ja laseja vieraille ja käskivät
vierasta nauttimaan. Pian oli jäykkyys, joka aina vallitsee sellaisessa
juhlatilaisuuksissa, missä osanottajat ovat toisilleen vieraita,
hävinnyt ja iloinen tanssi alkoi.
Sulhanen vei morsiamen, joka hunnussaan muistutti sumussa olevaa
ruusunnuppua, kansakoulunopettajan luo ja sanoi leikillisesti, että
tanssituvassa saisi opettaja olla hänen sijaisensa. He tanssivat,
sitten lähestyi morsianta kirjurin apulainen, sen jälkeen seurasivat
rohkaistuneina muut nuoret miehet, niin että Eeva ehti tuskin
hengähtää välillä. Lopulta astui hänen luokseen solakka nuorukainen,
tummatukkainen, kihara pudonneena hikiselle otsalle. Hän oli Eevan
sukulainen ja oli hän hiljattain lopettanut oppiaikansa ja päässyt
suutariksi. Hän kumarsi äänettömänä ja arkana ojentaen Eevalle molemmat
kätensä. Eeva nousi ja tanssi tuntien samalla, että mies piteli hänen
käsiään lujemmin kuin toiset. Tanssittuaan yhden kierroksen, pysähtyi
Eeva. »Olen väsynyt», sanoi hän.
»Sinä tanssit paljon», vastasi mies selitykseksi ja laski Eevan irti.
»Levähdä. Onhan koko ilta vielä jälellä.» Hän kumarsi kömpelösti ja
lähti pois.
Eeva istuutui ja katsoi hänen jälkeensä. Olipa tuo merkillinen poika,
tuo tuossa... Hän ei ollut koskaan huolinut Eevalta maksua, ei uusista
kengistä eikä paikkauksista.
Sentähden olikin sisar vaatinut, että hänet kutsuttaisiin häihin. Ja
poika oli laitattanut itselleen häiksi uuden, huonosti istuvan puvun.
Jonkun ajan kuluttua tuli suutari takaisin tanssitupaan. Hän katseli
ympärilleen, lähestyi Eevaa uudelleen ja istuutui tyhjälle paikalle
hänen viereensä. Hänen henkensä haisi viinille, kun hän kumartuen Eevan
puoleen sanoi:
»Olen juuri juonut sinun maljasi vanhuksesi kanssa.»
Nuori mies lausui tämän keveästi, tarkoittamatta mitään pahaa, mutta
Eevaan nämä sanat sattuivat kuin ruoskan isku. Hän ei vastannut mitään.
Istuttuaan hetken ääneti, kumartui suutari vielä syvemmälle alas, pani
varovasti lämpimän kätensä Eevan kädelle, etsi hänen katsettaan ja
kysyi pehmeällä, surullisella äänellä: »No, miten on nyt laitasi?»
Eeva liikahti, niin että miehen käsi putosi hänen kädeltään pois. Hän
huomasi pojan äänessä jotain käsittämätöntä, ja hänellä oli jo kova
ja tyly vastaus valmiina. Mutta hilliten äkkiä itsensä, jätti hän sen
sanomatta, hymyili ja vastasi hilpeästi:
»Mitenkö on laitani? Minä voin hyvin — erittäin hyvin! Etkö tahdo
tanssia jälleen?»
He tanssivat, ja nyt kauemmin kuin edellisellä kerralla. Ja
tahtomattaan nojasi nuorukainen lujemmin Eevan rintaan.
»Viimeisen kerran sinun kanssasi!» ajatteli Eeva, kun suutari oli
päästänyt hänet vapaaksi, ja lähti toiseen tupaan.
Hän oli suuttunut. Hän oli ollut niin rauhallinen ja onnellinen, ja
silloin piti tämän pojan tulla kömpelöine käsineen...
Huone, johon hän tuli oli täynnä paperossin ja sikarin savua. Pöydän
ympärillä istui melkein yksinomaan keski-ikäisiä tai aivan vanhoja
miehiä, jutellen ja juoden tai korttia pelaten. Juuri kun Eeva avasi
oven nauroi Lausk täyttä kurkkua. Hän istui nojaten ikkunaan, niin
että Eeva ei voinut nähdä hänen kasvoistaan muuta kuin likaisen
keltaisen ihon, joka oli suuren mustan suun ympäri vetäytynyt hirveihin
ryppyihin. Nopeasti poistui hän taas toisen oven kautta.
Eevassa oli herännyt jotain, jonka hänen täytyi tukahuttaa. Tietämättä
mihin ryhtyä, tuli hän luhdin luo. Vaatteiden säilytys huoneen ovi oli
auki, itse luhti oli tyhjä. Sitä luultavasti tuuletettiin, sillä siitä
oli muodostettu morsiushuone. Valkeaksi pestyllä lattialla peräseinällä
oli uusi, kauniisti kiilloitettu sänky korkeine patjoineen. Tyynyt
oli pistetty uusiin vaaruihin, lakanat olivat samaten uudet ja
jäykät. Sänky oli peitetty Eevan omalla kutomalla peitteellä, joka
muutamia vuosia oli maannut aitassa. Nyt levitettynä sängyn päälle,
huomasi siinä selvästi taitekohdat. Eevan mielestä se oli kuin
maalattua läkkipeltiä. Hänelle muistui eräs kirja mieleen, jonka joku
poika oli tuonut mukanaan kaupungista. Siinä oli kuvattu vanhanajan
eri kidutusvälineitä ja kidutuspenkki... Huulet lujasti yhteen
puristettuina, lähti hän luhdista. Pihalla seisoi hänen sisarensa
Ilse, joka haki Eevaa, sillä kirjuri tahtoi tanssia franseesin
hänen kanssaan. Mutta Eevan kasvot vääristyivät, hän otti sisartaan
vyötäisiltä ja veti hänet kanssaan pihasta pois.
»Mikä sinun on?» kysyi Ilse.
Vastaamatta mitään, kulki Eeva edelleen, valitsi puutarhan läpi
kulkevan polun, jonka molemmin puolin kasvoi omenapuita ja heittäytyi
lopulta puutarhan takana pellolle maahan. Ilse vaipui myöskin istumaan.
»Mikä sinun on?» toisti hän huolestuneena.
»Vaikene, vaikene!» supisi Eeva, painoi molemmin käsin ohimoltaan ja
peitti kasvonsa sisarensa rintaa vasten.
Aurinko oli laskemaisillaan, ilta lämmin ja rauhaisa. Joku pääskynen
liiteli vielä korkealla ilmassa, ja jossain naapurissa huuteli naisääni
sikoja kotiin.
Ilse syleili Eevaa ja alkoi itkeä. Hänen kyyneleensä tippuivat Eevan
hiuksiin ja kaulalle.
Äkkiä puhkesi Eevakin hillittömään itkuun.
»Oi, Ilse, Ilse!» kuiskasi hän yhä uudelleen, »kun olisin sen tiennyt,
kunpa vain olisin tiennyt!»
Näin istuivat he sylitysten, toisiaan hyväillen, kunnes yö sammutti
iltaruskon ja ruisrääkkä viritti niityllä laulunsa yksinäisyydestään.
»Lähtekäämme», sanoi Ilse.
Mutta Eeva ei liikahtanut.
Sillä välin hävisivät vieraat toinen toisensa jälkeen, kömpien hiljaa
latojen heiniin ja olkiin. Morsiusäiti kysyi morsianta ja tahtoi viedä
hänet vuoteeseen. Lopulta kaikui hänen äänensä jo yli koko pihamaan.
»Olisikohan morsian karannut?» huusi hän leikkiä laskien.
Ilse nousi. Raskaasti, puoleksi tajuttomana, seurasi Eeva häntä. Hän ei
vastannut mitään morsiusäidin kysymykseen, missä hän oli piileskellyt,
astui vain ääneti luhtiin, soittajien häntä iloisella marssilla
saattaessa. Luhdissa paloi kynttilä ja Lausk istui odottamassa.
Saattajien vaihdettua vielä pari leikkipuhetta morsiusparin kanssa,
poistuivat he luhdista, morsiusisä sulki oven, soittajat soittivat
vielä kerran ja menivät sitten nukkumaan.
Seuraavana aamuna aamiaisen aikaan herätettiin vastavihityt. Soittajat
soittivat laulun: »Kas kirkas nyt kointähtönen jo koittaapi», ja heti
sen jälkeen seurasi kamala kolina, jonka aikaansaivat nuorukaiset
lyömällä pannuja ja muita keittiöastioita nuijilla. Sitten avasi
morsiusisä luhdin ja morsiuspari astui ulos. Eeva oli niin kalpea,
kuin olisi hän kamppaillut kuoleman kanssa. Hän suuteli Ilseä ja
kuiskasi hänen korvaansa, että tämä hankkisi pian viiniä. Otettuaan
aika kulauksen viiniä, tuli hän jälleen iloiseksi ja oli yhtä hyvällä
tuulella kuin eilenkin. Lausk säteili onnea. Hän laski leikkiä, joi ja
oli niin ketterä, että joku koiranleuka nauroi, että nuori aviomies
vielä lopuksi tanssiikin. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään.
Illalla, kun taas tuli maatamenon aika, ei Eeva enään itkenyt, vaan joi
kaksi lasia viiniä. Ja samaten hän teki kolmantena hääiltana.
Silloin höyrysi pöydällä hapankaali ja sianliha, merkiksi siitä, että
juhlat olivat lopussa. Vieraat tekivät lähtöä. Jokainen väitti, ettei
hän ollut pitkiin aikoihin viettänyt näin iloisia häitä. Ja kaikki
puristivat Lauskin ja Eevan käsiä sekä erosivat siinä vakaumuksessa,
että jättivät hyvin erilaisen kylläkin, mutta kaikesta huolimatta
onnellisen parin.
Ilse jäi vielä pariksi päiväksi Eevan luo auttamaan suuren juhlan
jälkeen ja järjestämään taloa jälleen arkioloja varten. Sitten hänkin
valmisteli lähtöään. Eeva saatteli häntä jonkun matkaa. Hyvästiä
sanoessa antoi nuori emäntä sisarelleen kaikki rahat, jotka vieraat
olivat hänelle lahjoittaneet. Ilse aikoi kiittää, mutta Eeva syleili
häntä ja rupesi itkemään.
»Sisko, sisko!» huudahti hän lopuksi, »miksi et syössyt puukkoa
sydämeeni, kun minä ensi kerran puhuin sinulle Lauskista?»
Itkien lähti Ilse eteenpäin.
Mutta iloisesti laulaen palasi Eeva taloon. Kun hän kerran oli
itselleen luvannut, olla onnellisen näköinen, niin jatkukoon
näytteleminen. Hän kätki surunsa sydämensä pohjaan ja askaroi talossa
iloisella innolla. Väsymättömällä huolella täytti hän vanhuksen
toivomukset ja otti huomioon hänen heikkoutensa. Se ei tuntunut
hänestä raskaalta, sillä hän oli pienestä pitäen tottunut työhön, oli
ahkera ja nopea, eikä Lauskaan ajan pitkään tuntunut hänestä niin
sietämättömältä kuin avioliiton ensi päivinä. Sitä paitsi oli vanha
mies ymmärtäväinen ja hänellä oli hyvä luonne. Kun hän huomasi, miten
häntä pidettiin arvossa, ei hän lainkaan tiennyt, millä hän palkitsisi
»Eevan rakkauden», kuten hän sitä nimitti. Hän osti Eevalle kalliita
liinoja ja kaikenlaista muuta korua, antoipa lopuksi koko omaisuutensa
Eevan käsiin. Mutta Eeva ei koristanut itseään. Hän kyllä näytteli
palvelijoilleen ja ystävilleen, mitä vanhus hänelle lahjoitti,
mutta jätti sitten kaikki makaamaan ja vanhentumaan kaappeihin ja
laatikoihin. Ketä varten itseään koristaisi? Ei suinkaan kaljupäistä
vanhusta varten?
Ystävättäret ja toiset emännät ihailivat häntä vielä enemmän, kun hän
jossain esiintyi vain kattuuniliina päässään. Hehän tiesivät, että
Eeva voisi pukeutua puhtaaseen silkkiin, mutta ei sitä tahtonut. Tämä
yksinkertaisuus, suuresta rikkaudesta huolimatta, kohotti suuresti
Eevan mainetta ihmisten silmissä, sen hän tiesi — ja koetti mainettaan
lisätä.
Näin kului kaksi vuotta.
Tällaisen huolellisen hoidon ja rauhallisen elämän kautta ei Lausk
suinkaan ollut heikontunut, vaan päinvastoin oli hän voimistunut.
Katolta varpuset visertivät Eevan onnea naapuritaloihin. Häntä
kehuttiin esimerkiksi kelpaavaksi talon emännäksi, ja moni köyhä
tyttönen huokasi itsekseen: »Oi olisipa minullakin tuollainen olo, kuin
tuolla siellä Lauskin talossa! Olenko minä häntä huonompi?»
Mutta kukaan ei tiennyt, miten usein Eeva hiljaisina öinä käsiään
väännellen oli epätoivoisena valittanut: »Jumalani! Pelasta minut! Ota
hänet rinnaltani tahi anna _minun_ kuolla!»
Mutta Lausk ei kuollut. Eevakin oli hyvissä voimissa, vaikka ei hänen
poskillaan enää ollut ruusuja, ja hänen suupieliinsä oli muodostunut
kaksi terävää ryppyä.
Kului vielä kaksi vuotta.
Vanha isäntä tunsi itsensä nuoreksi kuin poikanen. Niin hän ainakin
kehuskeli.
Viidentenä aviovuotena tuli Lauskiin tuossa Yrjönpäivän aikana, nuori
renki palvelukseen, nimeltä Jahnis. Hän oli kookas, kaunis mies, leveä
harteinen. Hänellä oli herttaiset siniset silmät ja vaaleat hiukset.
Hän toi mukanaan äitinsä, joka ei enään kyennyt peltotöihin ja joka
elättääkseen itsensä kehräsi, paikkasi tai kutoi.
Alussa ei Eeva paljon huomannut Jahnista. Lausk oli kyllin terve itse
määrätäkseen rengeille työt, eikä Eeva sekaantunut hänen toimiinsa.
Mutta palvelustytöt rupesivat kertomaan hänelle Jahniksesta. Miten hyvä
hän on! Miten hän hoitaa äitiään! Se on vallan ihmeellistä!
Nyt alkoi emäntäkin tarkata Jahnista ja huomasi, että tytöt olivat
oikeassa. Mitä liikuttavimmalla rakkaudella palveli tuo iso mies vanhaa
vaimoa, sieti kärsivällisenä hänen pienet oikkunsa ja laittoi hänelle
vuoteenkin kuntoon, kun vanhus joskus ei jaksanut itse sitä tehdä.
»Sinä varmaan suuresti rakastat vanhaa äitiäsi?» kysäsi Eeva kerran
Jahnikselta.
Mies loi silmänsä alas ja hämmentyi. Hänen yksinkertainen mielensä
käsitti tämän kysymyksen väärin ja piti sitä jonkinlaisena ivana.
Eiväthän miehet tavallisesti ole näin helliä äitejään kohtaan. Ehkä ei
sellainen ollut sopivaa emännänkään mielestä.
»Hän on vanha ja sairaaloinen», vastasi mies, puolustaen itseään.
»Kuka tietää, miten kauan saan hänet pitää luonani.» Ja jatkoi sitten
hetkisen vaiettuaan: »Teidänhän käy kuten minunkin. Teillähän on
myöskin vanhuksenne, jota rakastatte.»
»Aivan niin, aivan niin», vastasi Eeva ja hymyili ystävällisesti.
»Meidän on kummankin pelättävä, että jo tänään tai huomenna eronhetki
lyö.»
Sitten kääntyi hän pois ja puri hampaansa yhteen. Kamalaa vaikka
tarkoituksetta lausuttua ivaa! Tuo mies vertaa äitimuoriaan Eevan
vanhukseen.
Tämän keskustelun jälkeen kantoi Eeva vanhalle vaimolle melkein joka
päivä vadillisen palvelusväen lämmintä ruokaa. Ja keittäessään jotain
erityistä lämmintä ruokaa itselleen ja Lauskille, ei hän koskaan
unohtanut Jahniksen äitiä. Emäntä viipyi mielellään vanhuksen nurkassa
ja kuunteli, kun tämä avomielisesti jutteli pojastaan. Jahnis oli
äitinsä näköinen, ja Eeva näki miehen herttaiset siniset silmät
katsoessa äitiä...
Eevan valtasi levottomuus, ja hän nukkui yönsä huonosti. Hän tuli
vielä kalpeammaksi kuin ennen, niin että isäntä tuli levottomaksi
hänen ulkonäöstään ja kyseli, mikä Eevaa vaivaa. Sanoi, että Eeva
tekee liian paljon työtä, että hänen tulisi toki enemmän luottaa
palvelustyttöihinsä.
Eeva vavahti. Luottaa palvelustyttöihinsä! Vetäytyä työstä pois,
työstä, joka kuitenkin oli ainoa turva kaikenlaisia ajatuksia vastaan!
Hän vastasi, tuntevansa itsensä täysin terveeksi ja teki työtä vielä
enemmän kuin ennen, aamun sarastuksesta myöhään iltaan.
Mutta rauha ei palannut hänen sydämeensä.
Hän kävi useammin kirkossa, mutta rauhaa hän ei tuonut sieltä kotiinsa.
Ja hänen oli yhä vaikeampi kätkeä tuskaansa.
Niin läheni heinäaika.
Jahnis oli sukkela ja huolellinen mies, mutta miten lie sattunut —
hänen kerran kotona terottaessaan viikatetta, leikkasi hän syvän
haavan sormeensa. Veri virtasi kovasti, ja hänen äitinsä, joka oli
läheisyydessä, rupesi huutamaan apua.
Eeva tuli tuvasta, ja kun hän näki Jahniksen vuotavan verta, hän
melkein kivettyi säikähdyksestä. Hän juoksi tupaan takaisin, haki
liinariepuja, otti hiekkasokeria, jota talonpoika mielellään sirottaa
tällaisille haavoille ja juoksi pihan yli Jahniksen luo. Vapisevin
sormin sitoi hän haavan ja rauhoittui sisimmässään vasta sitten kun
mies toistamalla vakuutti, ettei hän juuri nimeksikään tunne tuskia. Ja
ikäänkuin sanojensa vakuudeksi hymyili hän Eevalle ja sanoi iloisella
äänellä: »Kiitän emäntä, minä kiitän!»
Tämän vähäpätöisen tapauksen jälkeisenä yönä, sai Eeva vain vähän
nukutuksi. Hän oli tuntevinaan yhä vielä Jahniksen lämpöisen veren
käsillään. Hän hieroi niitä lakanaan, asetti ne peitteen päälle,
ikäänkuin vilvoitellakseen, kääntyili vuoteessaan ja itki.
Mitä tehdä... mitä tehdä?
Kun aamu vaikeni ja Eeva nousi ylös, oli hän vakavan näköinen,
aivankuin se, joka on tehnyt peruuttamattoman päätöksen. Rauhallisena
aloitti hän päivän työt, mutta ei muuttanut sidettä Jahniksen käteen,
vaan käski apulaistytön tehdä se. Hänen tuli paha olla eilen,
nähdessään verta, selitti hän.
Vähän sen jälkeen, kun Jahniksen sormi oli parantunut, nosti emäntä
suuren melun puolesta leipänaulasta, jota hän sanoi kaipaavansa. Kun
ei leipää paljosta etsimisestäkään huolimatta löytynyt, sanoi Eeva
Lihselle, hyvin löyhäsukaiseksi tunnetulle tytölle, että eiköhän se
leipä liene kadonnut Jahniksen äidin nurkassa. Vielä samana päivänä
tuli Jahnis, kasvot punaisina emännän tupaan ja kysyi oliko emäntä
todella sellaista puhunut, ja pitänyt hänen äitiään varkaana?
»En minä häntä varkaana pidä», vastasi Eeva, »mutta merkillistä on,
missä leipä piilee.» Nämä sanat riittivät. Jahnis sanoutui irti
palveluksestaan ja lähti heti pois, hakeakseen uutta paikkaa.
»Täytyisi lepytellä häntä», sanoi Lausk. »Hän on niin hyvä työmies,
eikä hänen äitinsä varmaankaan ole varastanut tuota leipää.»
»Tietysti ei. Mutta kun mies kerran on tuollainen kiivas — lähteköön
sitten.»
»Jos niin tahdot, sama tuo minulle», vastasi vanhus, eikä puhunut enää
sanaakaan Jahniksen puolesta, kun tämä ajoi vieraalla hevosella pihaan
ja ryhtyi tavaroitaan sijoittamaan vankkureihin.
Maksaessaan tiliä, jonka Eeva teki, pani hän koko vuosipalkan pöydälle.
»Ettemme turhanpäiten joutuisi oikeuteen», huomautti hän.
»Minulla ei siellä ole mitään tekemistä», vastasi Jahnis, luki rahat ja
pani ne takaisin pöydälle. »Ei minulle näin paljon kuulu.»
»Ota vaan. Minun kiivauteni tähden sinä lähdet pois, ja siksi on oikeus
ja kohtuus, että minä kärsin vahingon.»
»Ei, minä en niitä ota», sanoi mies päättävästi.
Eeva laski rahat ja jakoi ne kahtia.
»Vai et — tyydy sitten vain puoleen.» Hänelle kuului vain kolmasosa
ja hän epäröi uudelleen. Lopulta otti hän kuitenkin rahat ja pani ne
mitään sanomatta kukkaroonsa.
Sitten sanoi hän jäähyväiset.
Eeva ojensi hänelle kätensä ja sanoi sydämellisesti: »Jumala sinua
auttakoon, Jahnis!
Jumala sinua auttakoon! Elä onnellisena!» Ja sitten mies lähti äitinsä
kanssa.
Vaikka talossa oli vain nurkka tullut tyhjäksi, tuntui. Eevasta kuin
olisi koko palvelusväki lähtenyt. Sanomaton kaiho valtasi hänet. Ei
mikään häntä miellyttänyt. Työt laajoilla vihreillä niityillä, askareet
sisällä, koko suuri omaisuus, Lauskin hoito — kaikki oli tullut hänelle
vastenmieliseksi. Silloin saapui onneksi Ilse vierailemaan. Hän oli
mennyt naimisiin ja isännöi yhdessä miehensä kanssa Hälftnerin nimellä,
Lauskin toista tilaa, joka oli joutunut Lauskille, ruton kautta
kuolleen vävypoikansa ja tyttärensä kautta. Ilse oli ottanut mukaansa
nelivuotiaan esikoisensa, joka ilollaan vähitellen karkoitti Eevan
alakuloisuuden. Onneton emäntä kiintyi poikaan niin, ettei hän tahtonut
laskea sitä enää luotaan. Mutta pienokainen ei tahtonut millään hintaa
jäädä hänen luokseen ilman äitiään. Niin vei Ilse lapsen pois, ja Eeva
vaipui entiseen alakuloisuuteensa. Hänen sielussaan oli kosketeltu
uutta kieltä, joka koski. Miksi ei hänelläkin ollut tuollaista
pellavapäätä, kuin llsen poikanen? Eikö häntä koskaan ympäröisi iloinen
lapsilauma? ... Ei, ei koskaan, ei koskaan...
Hän kuljeskeli talossa aivan menehtyneen näköisenä. Aikoiko hänen
vanhuksensa elää ijankaikkisesti? Hän oli pettänyt Eevaa... Eeva
muisteli epäselvästi, että hän kosiessaan oli sanonut elävänsä vain
pari vuotta. Jotain sentapaista hän oli puhunut. Ja nyt — miksikä hän
ei kuollut? Täytyisikö Eevan itse kutsua kuolemaa? ... Ja täynnä vihaa,
joka olisi kuolettanut, jos toivolla olisi ollut sellainen voima,
katsoi hän kahdeksankymmenen vuotiasta vanhusta, joka pienin, mutta
varmoin askelin kulki luhdista talliin ja tallista asuinrakennukseen.
Hän oli niin reippaan näköinen, kuin aikoisi viettää vielä sadannetta
syntymäpäiväänsä!
Kamalat ajatukset heräsivät Eevassa. Vanhus täytyi joutua pois
elävien joukosta. Jos hän äkkiä kuolisi, kuka kysyisi kuoleman syytä.
Eikö hänen aikansa ole ollut jo kauan sitten lopussa? Eivätkö he
olleet eläneet yhdessä kaikessa sovussa, paha epäilys ei voisi tulla
kysymykseenkään? Ja jos sellainen tapahtuisikin, eikö hänkin voisi
kuolla? Mitä tällaisesta elämästäkään oli hyötyä?
Näin hänen sieluaan ympäröi yhä synkempi pimeys. Hän rupesi valittamaan
unettomuutta ja päätti lopulta lähteä lääkäriin. Hevonen seisoi jo
valjaissa, kun joku suurella hädällä astui sisään ja ilmoitti Eevalle,
että Ilse on kuolemaisillaan, ja hänen täytyisi heti lähteä jäähyväisiä
sanomaan.
Kuten kova isku veteen, särkee vesikuplat, jotka ovat nousseet
liejuisesta syvyydestä pinnalle, niin karkoitti tämä äkillinen
onnettomuussanoma Eevan kamalat ajatukset. Hän istuutui vankkureihin ja
ajoi sisarensa luo.
Sanantuoja oli oikeassa, Ilse oli kuolemansairas. Mutta hän ei kuollut.
Mitä suurimmalla huolella hoiti Eeva häntä, niin että hän onnellisesti
sivuutti taudin vaarallisen käänteen ja virkosi sitten hitaasti.
Muutaman viikon kuluttua sai hän jo jättää vuoteensa.
Eeva ei muistanut koska hän olisi nukkunut niin makeasti kuin tämän
iloisen tapauksen jälkeen. Kun hän heräsi tunsi hän itsensä niin
kevyeksi ja terveeksi kuin nuorena tyttönä. Hän viipyi vielä jonkun
aikaa siskonsa luona, ja kun hän vihdoin ajoi kotiinsa, tuntui hänestä
kuin olisi hän, muutaman viikon sijasta, ollut useita kuukausia poissa.
Hän kalpasi talouttaan ja ajoi juhlamielin pihaan. Lausk, joka tiesi
hänen tulonsa, oli antanut ripustaa oven yläpuolelle tammiköynnöksen ja
huoneisiin seppeleet. Tämä odottamaton vihreä tervehdys liikutti Eevaa
syvästi, ja sydämellisesti puristi hän vanhuksen kättä. Mutta voi! mitä
tämä kaikki hyödytti — vanhana ja rumana ukko siitä huolimatta pysyi!
Uusin voimin ryhtyi Eeva askaroimaan. Työ, työ oli hänelle turvana
kaikkia pahoja kiusauksia vastaan, sen hän tiesi. Hän teki työtä
kuin palvelija ainakin ja sai tällä tavalla säilytetyksi itsessään
ainakin joksikin aikaa sielunsa tasapainon. Mutta vähitellen levisi
alakuloisuuden harso uudelleen hänen ylitseen... Kenen hyväksi minä
työtä teen? Kenelle minä säästän? Kuka tämän kaiken perii? kysyi hän
itseltään katkerana. Hän oli varma siitä, että Lausk eläisi niin
kauan, ettei hänelle enää jäisi aikaa mennä naimisiin toista kertaa.
Vastenmielisyys sitkeää vanhusta kohtaan heräsi uudelleen.
Väsyneenä itsensä hillitsemiseen ja välinpitämättömänä ihmisten
puheille ei hän peittänyt tunnettaan entisellä huolella. Lausk kuuli
silloin tällöin epäystävällisen sanan. Mutta hän ei siitä pahastunut.
Hän näki, miten Eeva kulki ja ahkeroitsi, ja hän tiesi, että se,
jolla on kädet täynnä työtä, ei ota itselleen aikaa, punnitakseen
jokaista sanaa. Hän huomasi, miten hänen omaisuutensa kasvoi, ja
se tuotti hänelle iloa. Yllin kyllin hänellä oli tavaraa, ei Eevan
olisi tarvinnut sillä tavalla itseään kiusata, mutta vanhat ihmiset
pitävät nyt kertakaikkiaan siitä, että säästetään, ja kun he eivät
itse enää voi, niin on se heidän mieleensä, kun toiset tekevät heidän
toivomustensa mukaan.
Siksi vaikeni myöskin Lausk silloin, kun Eeva ei enää pannut samaa
huolta ruuan valmistukseen kuin ennen. Hänellehän Jumalan kiitos, Vielä
maistui kaikki. Miksi Eeva vaivaisikaan itseään liikaa keittämällä ja
paistamalla.
Mutta aikaa myöden palvelusväkikin huomasi, että ruoka huononi. Syynä
tähän oli se, että Eeva oli tullut saidaksi. Aina säästäen ja koettaen
pitää koossa, oli hän saanut sellaisen tavan, että mitä kuului hänelle,
sen hän pani pois, lukitsi, nosti sivuun, lisäsi ja yhä uudelleen
lisäsi, ilman tarkoitusta, ilman syytä...
Kysymys: kenelle minä säästän, oli vaiennut. Eevan epätoivo oli
kylmennyt. Ei se vaan sokea, sairaalloinen itsekkyys ajoi hänet
sängystä ylös keskiyöllä ja salli hänen lopettaa työt vasta yön
tullessa.
Tähän mennessä oli Lausk täyttänyt kahdeksankymmentäkuusi vuotta. Hänen
ruumiinsa oli kokonaan kuivettunut ja hänen ihonsa oli vihertävään
vivahtavan maan värinen. Mutta, »ei hän sittenkään kuole» sanoivat
ihmiset. Eeva oli muuttunut lihavaksi, kalpeaksi matruunaksi ja oli
sen näköinen, kuin hän ei voisi astua ainoankaan kukkasen ohi sitä
tallaamatta.
Hänen mieluisin työnsä oli kitkeminen, poimiminen, ja taas kitkeminen
ja poimiminen, repiminen ja kasaan kerääminen, se häntä miellytti..
Täten istui hän kerran nuorten punajuurien keskellä puutarhassa.
Kokonainen vuori linnunruohoa, tähtikukkia ja kamomillaa oli hänen
takanaan. Hän kiskoi juuri nuorta koiranputkea maasta ylös, mutta
samalla nousi punajuuri mukana. Pannessaan tätä takaisin maahan, kaivoi
hän vasemmalla kädellään maata ja haavoitti keskisormensa maassa
olevaan lasinpalaan. Kaksi tummaa veripisaraa tippui kämmeneltä alas,
ja nähdessään nämä pisarat, muisti Eeva erään toisen verisen käden ja
kaksi herttaista sinistä silmää katsoivat häneen.
»Kiitän emäntää, minä kiitän...»
Hän vaipui muistoihin.
Kun hän taas alkoi kitkeä, oli hän unohtanut haavansa, eikä
muistanut sitä koko päivänä. Mutta yöllä hän heräsi ja tunsi kipua
haavoittuneessa sormessaan. Seuraavana päivänä oli kipu kovempi,
sormi oli ajettunut ja tumman sininen. Eeva kietoi tuoreita rataman
lehtiä sormen ympäri, mutta kipu ei hellittänyt vaan oli yöllä aivan
sietämätön.
Seuraavana aamuna tahtoi Lausk, että Eeva lähtisi lääkärin luo tahi
että lääkäri haettaisiin sinne. Mutta Eeva vakuutti, joko peläten
maksun suuruutta tai ehkä asia olikin niin, että tuska antoi perään.
Illan tullen ei hän kuitenkaan enää voinut kestää, vaan sanoi,
että olisi tuotava lääkäri. Usean tunnin kuluttua saapui lääkäri.
Tutkittuaan käden huolellisesti muuttui lääkäri vakavan näköiseksi ja
sanoi, että asiat eivät olleet hyvin päin. Lihava, hyvin lannoitettu
maa sisältää paljon mätäneviä aineita ja verelle vaarallisia siemeniä,
jotka helposti voivat myrkyttää veren. Emäntä on saanut tällaisen
myrkytyksen, ikävä kyllä. Käteen oli tullut verenmyrkytys ja käsi
täytyisi ottaa kyynärpäätä myöden poikki. Emännän pitäisi heti tulla
naapurilääkärin sairaalaan, sillä tällaista leikkausta ei hän voisi
tehdä täällä, eikä kotonaankaan.
»Antakaa lääkettä, herra tohtori!» sanoi Eeva. »Kättäni en anna
leikattavaksi.»
Lääkäri selitti vielä kerran, että leikkaus on välttämätön ja
kiireellinen, ja pyysi ettei vaan Jumalan tähden viivyteltäisi matkalle
lähtiessä.
Mutta Eeva pysyi itsepäisenä ensimmäisessä päätöksessään, että kättä
ei saa leikata, ja lääkäri lähti sieltä, luvattuaan lähettää jotain
lievitystä tuskille.
Pari päivää tämän jälkeen, makasi Eeva arkussaan.
Tavattomalla itsensähillitsemisellä oli hän kuollut tuskallisen
kuoleman. Lausk virui kyynelissä.
»Miksi tuli sinun nyt jo kuolla?» vaikeroi hän epätoivoisena. »Enkö
minä olisi voinut kuolla sinun asemastasi! Mitä minä nyt enää teen
täällä yksinäni, mitä teen ilman sinua?... Oi, sinä olit niin hyvä
minua kohtaan, niin hyvä... Sinä rakastit minua paljon enemmän kuin
ensimmäinen vaimoni... Lepää nyt, lepää rauhassa... Minähän seuraan
sinua pian. Minä valmistan sinulle suuret hautajaiset... niin sen minä
teen.»
Ja hän kumartui arkun yli suudellen Eevan mykkää suuta kuivettuneilla
huulillaan.