»Etkö tänään lähde sukulaisten luo jäähyväisille, äiti?» kysyi isäntä
emännältä, astuessaan tupaan. »Tie on kuivanut eilisestä ja eilisyöstä,
ilma on lämmin. Kukapa tietää, miksikä se huomenna, ylihuomenna
muuttuu.»
Emäntä laski kätensä sukankutimineen alas syliinsä ja katseli ikkunasta
ulos.
»Voisinhan lähteä», sanoi hän sitten ja huokasi. »Sinä siis tänään
tahdot...?»
»Niin», vastasi isäntä.
»Niin, niin», toisti vaimo hitaasti ja hiljaa. »Päivä enemmän tai
vähemmän. Niin ... Mitäpä siitä... minä lähden.»
Hän pani kutimensa vitkastellen koriin pöydälle, leikitteli vielä
puikoilla ajatuksiinsa vaipuneena, nousi sitten päättävästi ja rupesi
pukeutumaan.
He olivat molemmat jo yli keski-iän, mutta siitä huolimatta vielä
kutakuinkin voimissaan. Heillä oli tähän saakka ollut suuri tila
vuokralla, mutta ryhtyivät nyt toimenpiteisiin muuttaakseen
kaupunkilaisiksi. Emännän veli oli kuollut ilman lähempiä perillisiä ja
oli jättänyt sisarelleen pienen mukavan talon kaupungissa perinnöksi.
Aviopari oli päättänyt jättää maaelämän vaivat tämän talon tähden.
Oli huhtikuun alkupuoli, eikä ollut enää pitkältä siihen päivään,
jonka Rodsneekit olivat määränneet huutokauppapäiväksi, ja jolloin he
myisivät pitkinä vuosina kokoomansa kiinteän ja irtaimen omaisuutensa.
Sentähden täytyi kiiruhtaa, niinkauan kuin hevoset vielä olivat
käytettävinä, tekemään välttämättömät matkat.
Sillävälin kun emäntä pukeutui, meni isäntä jälleen ulos, pannakseen
vankkurit kuntoon matkaa varten.
Kun emäntä oli valmis, lähti hän myöskin huoneesta.
Isäntä valjasti juuri pientä, hyvin syötettyä tammaa vankkurien eteen.
Emäntä lähestyi häntä.
»Mutta ole nyt itse mukana siinä toimituksessa, että kaikki kävisi
kunnolleen», sanoi hän.
»Kyllä, kyllä», vastasi mies. »Astu vain vankkureihin ja lähde.»
»Mutta ensin täytyy minun sanoa sille jäähyväiset.»
»Mitä?»
»Luulitko sinä sitten ilman jäähyväisiä...
Ei, ei niin. Sitä en tee. Minun on ensin...» Ja emäntä kulki talliin
päin.
»Odota! Pilaat vaatteesi, jos menet sisään!» huusi isäntä. »Odota, minä
tuon sen ulos.»
Hän talutti pienen ruskean tamman puutarhan aidalle ja sitoi sen siihen
höllästi kiinni.
Sillä aikaa oli emäntä tullut avonaisen tallinoven luo ja katsoi
tuskallisin katsein talliin.
Siellä seisoi vanha keltaisenruskea tamma, ja kolme valakkaa. Kaikki
kolme: hoikka, ylpeä Rusko ja kaksi ripeätä Mustaa olivat vanhan tamman
poikia. Näiden neljän eläimen keskinäisestä sovusta ja rakkaudesta
tiesivät isäntä ja emäntä useita juttuja, joista muutamat tuntuivat
aivan uskomattomilta. Niityllä ne olivat aina olleet eroittamattomat,
ja pojat olivat mustasukkaisina varjelleet emoaan muilta hevosilta.
Ne eivät koskaan suvainneet, että kärryjen eteen valjastettu Rusko
lähestyi vanhusta. Jos isäntä tahtoi, että ne kaikki neljä pysyivät
yhdessä, oli hän vain sitonut vanhuksen köyteen ja kaikki pysyivät
koolla. Kun Mustat kerran olivat potkineet toisiaan, oli vanhus heti
tullut väliin ja eroittanut ne. Ei ollut koskaan tapahtunut, että joku
nuorista olisi koettanut vanhaa purra tai potkia, vaikka Rusko olikin
jo viidentoista vuoden vanha eikä suinkaan mikään lauhkea hevonen.
Isäntä tuli ja talutti vanhan tamman tallista. Hiukan ontuen astui
se kynnyksen yli. Se oli vielä jokseenkin voimakkaan ja hyvin
syötetyn näköinen, eikä mitenkään näyttänyt niin vanhalta kuin se
todellisuudessa oli.
Kun se näki emännän, hirnui se hänelle hiljaa. Tässä äänessä oli jotain
selittämätöntä. Hyvänsuopaa vanhuuden heikkoutta, kiitollisuutta,
kysyvää, — kaikki tämä tuntui tuossa mumisevassa, hiukan vapisevassa
hirnunnassa.
Emäntä seisoi siinä ääneti. Veri nousi hänen poskiinsa ja huulet
nytkähtelivät pari kertaa.
»Pieni rampaseni», mumisi hän sitten, kutsuen sitä keksimällään
vanhalla lempinimeltä ja silitti sen kaulaa. »Vanhus parkani...»
Ja hetken kuluttua silitti hän uudelleen hevosen kaulaa ja toisti
liikutettuna: »Pieni rampaseni... vanhus parkani.»
»No katsohan tuota!» sanoi isäntä puoleksi kiusoitellen, puoleksi
kärsimättömänä. »Ensin aijot lähteä pois kotoa, jotta kaikki tapahtuisi
selkäsi takana, ja nyt... nyt...»
»Lähdenhän kohta... lähdenhän... Mutta onpa omituista. En olisi
uskonut, että eroaminen tuollaisesta eläimestä olisi niin vaikeaa. Etkö
sinä sitten ollenkaan sääli sitä?»
»Jos tahdot, niin myymme sen muiden mukana huutokaupassa, sen voimme
vielä tehdä», ehdotti isäntä.
»Tietysti, tietysti huutokaupassa! Jotta se joutuisi jonkun
juutalaisen, jonkun mustalaisen kuorman eteen ja sortuisi ojaan...
Sellainen olisi siis se armonosoitus, joka on sinulle aina luvattu.
Eikö totta, vanhus?»
Ikäänkuin vastaukseksi, kuului taas hevosen vapiseva, mumiseva
hirnunta, ja kääntäen päänsä emännän puoleen, katsoi se häntä himmeillä
silmillään ja liikutteli pitkää alahuultaan. Se oli niin omituisen
näköistä.
»Aivankuin se tahtoisi itkeä», sanoi vaimo.
»Mene nyt, lähdehän jo!» huudahti isäntä kärsimättömänä.
»Sinulla ei todellakaan näytä olevan aikaa pitää sitä vielä vähän aikaa
pilttuussa», vastasi emäntä hiukan suuttuneena. »Näetkös vanhus, näin
kiittää hän sinua siitä, että olet häntä kaksikymmentä neljä vuotta
kuljettanut edes ja takaisin. Nyt ei hän sallisi minun ottaa sinulta
edes kunnollisia jäähyväisiä.»
»No niin, anna sille suudelma!» sanoi isäntä lyhyesti. »En minä sitä
estä.»
»Sen teenkin. Muistelotko vielä sitä, miten ylpeänä sinä sillä ajoit
isäni luo... silloin... koristetuin luokin? ... Tämän yhden ainoan
muiston tähden on se jo ansainnut suudelman, se kun silloin kantoi
päätään niin korkealla.» Emäntä silitti kädellään hyväillen sen harjaa,
astui askeleen eteenpäin, tarttui molemmin käsin tamman päähän ja
painoi todellakin suudelman pehmeälle, harmaalle turvalle. Sitten
kääntyi hän nopeasti ja kiiruhti puutarha-aidan luo, päästi Ruskon
irti, istuutui vankkureihin ja ajoi pois, painaen päänsä syvälle alas.
Isäntä oli sillä välin aikonut viedä vanhan tamman takaisin talliin,
mutta muutti mieltään, ja kiinnitti sen nyt ulos renkaaseen. Sitten
lähti hän renkien luo, jotka tekivät riihen luona työtä ja käski heidän
ottaa lapiot mukaan ja kaivaa kuopan koivumetsään, vanhan perunakuopan
luo.
»Millaisen kuopan?» kysyi toinen.
»Vanhalle tammalle.»
»Mitä? Tuleeko se... tuleeko se...? Sellainen hevonen niin voimakas
vielä! Siitä maksetaan vielä vaikka keskellä yötä kolmekymmentä ruplaa!
Ei isäntä, se ei käy laatuun!»
»Lähtekää vain ja kaivakaa kuoppa», vastasi isäntä.
»Jumaliste, isäntä...»
»Ole vaiti», kuiskasi toinen rengeistä. »Tässä ei mikään auta. Se on
sama tamma, jolla hän sulhasena on ajanut. Sitä hän ei anna vieraisiin
käsiin.» Ja he lähtivät hakemaan lapioita ja ottivat mukaansa myöskin
tylsän kirveen, siltä varalta, että maa vielä olisi kovin jäässä.
Isäntä lähti tupaan, otti pyssyn, joka riippui seinällä kahden
puunaulan varassa ja ryhtyi sitä lataamaan. Tuon tuostakin antoi hän
kätensä vaipua, ikäänkuin väsyneenä ja katseli ulos pihalle, jossa
tamma kärsivällisenä seisoi renkaassaan. Lopulta olivat molemmat piiput
täynnä.
Hän asetti pyssyn nurkkaan, astui kaapille ja kaatoi itselleen
lasillisen viinaa.
»Äh!»... mumisi hän itsekseen ja kulki tuvassa edestakaisin.
Sitten tuli renki ja ilmoitti, että kuoppa oli valmis.
»Hyvä on.»
Renki poistui, isäntä meni vielä kerran kaapilleen, heitti pyssyn
olalleen ja lähti sitten tuvasta.
»Mene Martin, ota vanhus ja vie se metsään.»
Renki irroitti tamman. Kun hän vei sitä tallin ohi, hirnuivat Rusko ja
molemmat Mustat yhtaikaa äänekkäästi. Vanhus vastasi, tahtoen takaisin
talliin.
»Pois, pois», sanoi isäntä tukahutetusti.
»Se ottaa jäähyväisiä», huomautti Martin ja talutti tammaa porttia
kohti. Isäntä seurasi.
Hitain, rauhallisin askelin liikkui tamma eteenpäin. Se piti päätään
alhaalla ja kosketti silloin tällöin turvallaan lumen liottamaa
viimevuotista ruohoa, ottamatta siitä kuitenkaan ainoatakaan kortta.
Renki kääntyi taaksepäin.
»Miten se tekee tuon. Miten omituista... Aivan kuin se tietäisi, mitä
tulee tapahtumaan.»
Isäntä vaikeni.
»Omituista... Toisen eläimen voit teurastaa... se ei tunnu miltään.
Mutta hevonen! ... Silloin tuntuu niin sydämessä... noin... aivan...
aivan... Etenkin, jos vielä näin voimakas eläin kuin tämä... Silloin
tuntuu se suorastaan murhalta... tuollainen ampuminen. Tahtoisinpa
tietää — jos se osaisi puhua ja siltä kysyisi: »tahdotko vielä elää, ja
tästä lähtien palella, nähdä nälkää ja vetää liian raskaita kuormia?»
— tahtoisinpa tietää, eikö se sittenkin vielä tahtoisi hetken raastaa.
Ihminen, hän ei miettisi! Hän vastaisi, jos hänelle sanottaisiin: »Nyt
tulee hauta. Minä itse...»
»Lopeta jo lörpötyksesi», keskeytti isäntä hänet jotenkin äreällä
äänellä ja katseli kauas eteensä. »Mitä tapahtuu, se tapahtuu.»
Renki ei puhunut enää mitään ja he saapuivat vaieten metsään, jossa
harvassa seisovien koivujen välissä näkyi tuore santakasa. Nojautuneena
lapioonsa, odotti toinen renki siellä. Noin kolme askelta kuopasta
seisoi hoikka koivu. Siihen käski isäntä sitoa tamman. Juhlallinen
vakavuus kuvastui hänen kasvoillaan ja hänen pyssynsä vapisi hiukan,
kun hän viritti hanan ja katsoi, oliko nalli kunnossa.
»Menkää pois», käski isäntä sitten hiljaa, ja rengit vetäytyivät
syrjään. Hän astui itsekin matkan päähän, nosti pyssyn ja tähtäsi
tammaa päähän.
Äkkiä antoi hän pyssyn vaipua, puri alahuultaan ja seisoi hetken siinä
asennossa. Tamma katsoi häneen ja tuli rauhattomaksi. Silloin nosti hän
uudelleen pyssynsä — laukaus pamahti, ja tamma horjahti kaatuen maahan.
Kun savu oli hälvennyt, kiiruhtivat rengit paikalle.
»Hyvin osattu», huudahti Martin. »Kuollut. Erinomaisesti osattu.»
Hitain askelin lähestyi isäntäkin nyt.
Tamman otsa oli murskaantunut, veri virtasi pään alta muodostuen
tummaksi lätäköksi. Hevosen sammunut silmä tuijotti häneen lasimaisesti.
»Vanhukseni», mumisi isäntä tuskin kuuluvasti, »vanhukseni...», sitten
putosi pyssy hänen kädestään ja hän painoi molemmat nyrkkinsä lujasti
silmiään vastaan. Hänen päänsä vapisi, ja rengit kuulivat kuinka hän
nyyhkytti hiljaa.