Hän vaikeni.
Mutta autuaan tunteen tulva ei sallinut mitään järjen rajoituksia,
hänen sielunsa tahtoi olla aivan vapaana ilman kahleita, vapaana
ja lunastettuna hänen tekonsa raskaasta salaisuudesta, josta
teosta rangaistuksen kärsiminen hänestä tällä hetkellä tuntui vain
nautinnolta. Ja sammaltaen tunkeutuivat sanat hänen huuliltaan:
»Ja minä... ja minä... lyökää minua, herra kreivi, lyökää minua.»
»Rauhoittukaahan, Andrikson, rauhoittukaa, rakas Andrikson», sanoi
kreivi ja laski kätensä rauhoittaen hänen olkapäälleen.
»Ei, ei — lyö minua, minä... voi... minä... koira!»
»Mitä?»
He katsoivat toisiaan. Kreivi säpsähti.
»Minä olen... minä olen...»
»Andrikson!» huusi kreivi, mutta tointui pian ja toisti surullisena:
»Andrikson, Andrikson!»