Kaiken sen, minkä Luther mainitsee neljännessä rukouksessa kuuluvan
jokapäiväiseen leipään ja tarpeeseen — kaiken sen omisti Roplainin
isäntä, mutta muutapa ei. Hän ei ollut rikas, joksi ihmiset häntä
kutsuivat, ei myöskään saita, kuten he häntä nimittivät. Mutta
huonosta ajasta huolimatta oli hän, viisaasti lisäämällä tulojaan
ja välttäen kaikkia turhia menoja, säästynyt tekemästä velkoja. Ja
tämän johdosta sai hän sekä rikkaan että saidan maineen. Se, että
häntä nimitettiin rikkaaksi, oli hänelle mieleen, eikä hän väittänyt
vastaan, vaikka sellaista hänen kuultensa mainittiin, mutta se että
häntä sanottiin saidaksi, se häntä monta kertaa suututti, ja hänen
teki usein mieli näyttää miten väärässä ihmiset olivat siinä luulossa.
Vakavana miehenä malttoi hän kuitenkin aina mielensä, eikä ryhtynyt
mihinkään, saadakseen ihmiset uskomaan toisin. »Puhukoot vain»,
sanoi hän itsekseen, »kunhan vain tiedän sydämeni vapaaksi näistä
vioista; parempi on kuulla soimauksia rikkaudesta ja saituudesta kuin
tuhlauksesta ja veloista». Velka. Niin se on ruma sana, sana, jota
Roplain ei voinut kärsiä. Velka, se oli sellaisen vieraan nimi, jota
hän on koettanut pitkät vuodet ajaa talostaan ulos tuskalla ja vaivalla.
Sillä hän ei ole aina ollut tuo »rikas» Roplain. Oli aika, jolloin
tuskin kukaan tiesi sellaisesta miehestä mitään kuin Andrew Osch —
kukapa muuten rengeistä mitään välittäisi? — onko sellainen olemassa
vai ei. Vasta silloin, kun hän nai Roplainin isännän tyttären, tahi
oikeammin kun hän appensa kuoltua, otti huostaansa ylt’yleensä
velkautuneen Roplainin talon, mitättömän vuokratalon — vasta silloin
ruvettiin häntä enemmän tarkkaamaan.
Ihmiset vaivasivat silloin päätään ja ihmettelivät, minkä takia Osch
sälytti harteilleen koko suuren velkataakan. »Tyhmyydestä», tuumivat
toiset. »Kun hänkin kerran tahtoo olla isäntänä», tuumivat taas toiset.
Mutta siitä olivat kaikki yksimielisiä, ettei hän vuotta kauempaa
tulisi Roplainin talossa toimeen. Mutta hän pysyi siellä kauemmin.
Kului yksi, jopa kaksikin vuotta, ja Oschin omaisuus ei joutunut
vasaran alle. Kului vielä muutama vuosi ja katso — sen sijaan että
olisi vajonnut, rupesi Roplainin isäntä nousemaan. Viiden lehmän sijaan
seisoi nyt seitsemän navetassa, kolme hevosta hän omisti, ja kartanoon
maksettava vuokravelka oli sulanut puoleen entisestä. Sitäpaitsi
maksoi hän palvelijoilleen palkan täsmällisyydellä, joka oli ollut
aivan vierasta hänen apelleen ja joka sopi esimerkiksi vaikka kylän
rikkaimmalle isännälle. Tästä johtui ettei Oschin tarvinnut koskaan
olla ilman piikaa tai renkiä, kuten hänen edeltäjänsä usein joutuivat
olemaan, vaan hän saattoi vieläpä valita parhaimmat joukosta.
Näin tapahtui, että Roplainin talo tuli yhä enemmän tunnetuksi ja
että Oschia kutsuttiin varakkaaksi, ennenkuin olikaan maksanut kaikki
velkansa, ja kun hänellä ei ollut enään velkaa kutsuttiin häntä
rikkaaksi. Ja koska tavallisesti se joka on rikas, on myös onnellinen,
niin ei ole kummeksuttavaa, jos Roplainiakin pidettiin onnellisena
ja — kadehdittiin. Ja todellakin, Osch ei tuntenut itseään ollenkaan
onnettomaksi kaiken kestetyn vaikean ajan jälkeen, mutta ei hän silti
vieläkään saanut nauttia elämän himmentämätöntä iloa, jotain oli vielä,
joka valmisti hänelle ikäviä hetkiä, syviä huokauksia, ja tämä hänen
huolensa ja murheensa syy oli Andrew, hänen ainoa poikansa. Hänellä
oli kyllä isän etunimi ja piirteet, mutta isän luonnetta hänellä ei
ollut. Kenessä lienee syy, että hänestä oli tullut kevytmielinen ja
irstas — liekö isässä joka taistellen köyhyyttä vastaan ja koettaen
maksaa velkaansa, liian vähän huolehti poikansa kasvatuksesta, tahi
äidissä, joka oli liiaksi hemmoitellut ainoata poikaansa, ja liian
vähän kurittanut, vaiko Andrewissa itsessään, joka ei ottanut kuuleviin
korviinsa isän opetuksia ja äidin ystävällisiä neuvoja — kuka sen
tietää! Oliko ehkä syy isässä, mutta hän ainakin eniten suri tehtyään
tämän surullisen huomion. Vähemmän tahi tuskin ollenkaan äiti suri tätä
seikkaa, äiti, joka, kuten ainoan lapsen äidit tavallisesti, uskoi
Andrewinsa syyttömyyteen ja joka ei antanut Andrewin monien vikojenkaan
sitä itselleen vakuuttaa, vaan löysi aina helposti jokaiselle vialle
anteeksiannon. Ja sanoaksemme totuuden, niin ei Andrew taas ollut niin
huono, ettei hänessä olisi löytänyt monta hyvääkin ominaisuutta, yksi
näistä oli hänen ahkeruutensa. Koulussa ei hän millään erikoisella
innolla pyrkinyt eteenpäin, mutta kotona sitävastoin hän teki työtä,
niin että oli ilo häntä katsella. Kuudentoista vuotiaana kykeni hän
täysin täyttämään yhden miehen paikan ja käsitteli auraa, viikatetta ja
puimakonetta kuin leikkikalua vain. Yhdeksäntoista vuotiaana ei Andrew
ollut sen parempi tai huonompi kuin muutkaan hänen laisensa, jotka,
tuntematta muita päämääriä ja koettamatta pyrkiä parempaan, elävät
miten itse haluavat. Jos hänelle suinkin sattui tilaisuutta, joi hän
itsensä humalaan. Hän piti paljon kapakka- ja sen tapaisista iloista,
kävi joka ilta »seurassa», pelasi korttia, nimittäin rahapeliä, jos
hänellä sattui olemaan rahaa, ja antoi rakkauden liekin mielellään
salassa leimahtaa sydämessään jotakuta tyttöä kohtaan. Pitkään aikaan
ei isä huomannut poikansa huonoja taipumuksia, sillä poika osasi
hyvin salata isältään kaiken sen, minkä vaisto sanoi olevan isälle
vastenmielistä. Ja kuten usein tapahtuu, että vieraat avaavat meidän
silmämme omien asioittemme suhteen, niin tapahtui nytkin Roplainille.
Palattuaan pitemmältä matkalta, poikkesi hän väsyneenä pitäjän
krouviin, levähtämään. Ilta jo hämärsi. Hetken istuttuaan tuvassa,
aikoi hän nousta ja lähteä, kun kaksi nuorta miestä astui sisään,
pyytäen pari pulloa olutta, ja tuntematta häntä, tahi ehkeivät häntä
huomanneetkaan, istuutuivat Oschin lähelle ja alkoivat jutella.
»Mutta sanohan minulle Paul», sanoi toinen, senjälkeen kun olivat
hetken puhuneet jonnin joutavia, ja alensi äänensä kuiskeeksi, »miten
on Dsenin laita? Sinähän asut hänen naapurissaan ja olet varmaan
kuullut, joko hän on terve? Luultavasti ei hän vielä ole?» »Miten lie»,
nauroi puhuteltu hiljaa, »sellainen reikä ei sentään niin helposti
parane, kun se päällepäätteeksi sattuu olemaan räätälin päässä.»
»No, kenen päässä tahansa ei tuollainen reikä niinkään helposti
parane», sanoi edellinen, »se oli todellakin hyvin lyöty! Mutta kyllä
se olikin tarpeen. Dsen rupesi olemaan liian röyhkeä. Ja kuka käski
hänen koko illan liehakoida Marja Leepkahjia, hänhän tietää vallan
hyvin, että tyttö on nuoren Oschin mielitietty.»
»Niin sanoppa muuta», vastasi toinen, »se oli häneltä suuri tyhmyys,
niinkuin tytöistä olisi muka puute. Mutta onhan se toki onni, ettei
kukaan muu, meitä molempia lukuunottamatta, tiedä kuka on syypää,
muuten kävisi Andrewin huonosti. Uskon varmasti, että jos hänen isänsä
saisi sen tietää, niin hän iskisi kaksi samanlaista reikää pojan
päähän. Minä tunnen hänet hyvin, olin hänellä vuoden renkinä.»
»Niin», sanoi edellinen, »ota siitä selko! Koko maailma pitää vanhusta
viisaana, ankarana ja niin säästäväisenä, että hän kääntää kopeekankin
kolmasti kädessään, ennenkuin antaa sen pois — ja poika elää leveästi,
kuin mikäkin! Miten se on mahdollista, Paul?»
Paul nauroi ääneensä, tyhjensi lasinsa ja siveli pehmeitä viiksiään.
»Mitenkäkö mahdollista, Mahrz?» toisti hän: »no on sekin kysymys! Isä
ei tietystikään tiedä mitään. Sinulla ei ole vanhuksia, etkä sentähden
tiedä, miten heitä voi kaikenlaisilla tyhmyyksillä petkuttaa. Etenkin
äitejä! Jumaliste, en voi omaanikaan moittia, mutta Andrewin äiti on
kullan veroinen! Yhdessä pojan kanssa peittävät he isältä kaiken: no
ymmärrätkö nyt?»
Mahrz hymyili ja ravisti päätään.
»Vaikka vain», sanoi hän, »mutta niin paljon rahaa kuin näkee Andrewin
tuhlaavan, niin paljoa hänen isänsä ei koskaan anna hänelle.»
»Mutta jopa sinä olet yksinkertainen», huudahti Paul. »Eikö Andrew
sitten ansaitse mitään? Ja onhan tuollaisen isän pojalla luottoa missä
vain! Äiti antaa minkä voi ja kun ei se riitä — no niin, minkä sille
voi — — —». Ja kumartuen Mahrzin puoleen, jatkoi hän aivan hiljaa:
»Hänen ystävänään tunnen asianlaidan aivan tarkalleen ja tiedän, ettet
kerro tätä edelleen; tällekin kapakan isännälle Andrew on velkaa
kaksikymmentäkolme...»
Hän ei lopettanut lausettaan, vaan hieroi kiivaasti oikean käden
peukaloa nimettömään ja hymyili.
»Todellako?» ihmetteli Mahrz.
Roplain nousi ja jätti krouvin.
Kun isäntä ja emäntä seuraavana päivänä olivat kahden kesken, kertoi
hän vaimolleen, mitä oli kuullut eilen krouvissa.
»Mitä sanot siitä?» kysyi hän totisena ja surullisena.
Emäntä rupesi itkemään.
»Uskotko sinä sitten kaikkea sitä, mitä ihmiset puhuvat?» sanoi hän,
»onko se mahdollista, että meidän Andrewimme voisi tehdä sellaista?
Oi, Jumalani, millaisia pahoja ihmisiä ja kieliä! Mitä pahaa poikamme
onkaan heille tehnyt, kun he näin hänestä juttelevat?»
»Kysykäämme Andrewilta itseltään tätä asiaa», puhui Roplainin isäntä,
avasi ikkunan ja huusi poikaansa, joka pilkkoi pihalla puita.
Hän tuli sisään, kaunis, voimakasrakenteinen nuorukainen, josta
jokainen isä ja äiti voi ylpeillä.
»Oletko tavannut Dsenin viime sunnuntaina seurassa?» kysyi isä.
Andrew katsoi ensin isäänsä ja sitten äitiinsä, joka pyyhki silmiään
esiliinannurkalla, ja vastasi epävarmalla äänellä:
»Olen.»
»No, silloin sinä kai tiedät, kuka häntä on lyönyt päähän?»
Poika koetti kestää isän ankaran, tutkivan katseen vastatessaan:
»Lyönyt päähän? Siitä en tiedä mitään.» Roplainilla nousi veri poskiin.
»Vai et tiedä siitä mitään? No, sitten minä tiedän enemmän kuin sinä;
itse sinä olet tehnyt tuon urotyön», sanoi hän.
»Joka on sinulle sellaista puhunut, hän on valehdellut», vastasi poika
rohkeasti, »sanon sinulle vielä kerran, etten ole lyönyt Dseniä.»
»Sinä valehtelija!» huudahti isä, »etkö häpeä valehdella minulle vasten
kasvojani, pitääkö minun ehkä hakea todistajia?»
»Jos puhut todistajista, niin ovat he vääriä», vastasi Andrew muistaen
ystäviensä koeteltua vaiteliaisuutta.
»Häpeämätön lapsi!» huusi isä vihasta vavisten ja löi Andrewia
poskelle, »onko Paul Puhlit ehken väärä todistaja, sano?»
»Andrew, Andrew, älä kiellä enään, jos olet syypää», pyysi nyt äiti,
asettuen isän ja pojan väliin, välttääkseen uudistuvia lyöntejä. »Älä
suututa isää vielä enemmän. Vastaa äidillesi, joka sinulta kysyy:
oletko lyönyt Dseniä?»
»Olen», vastasi Andrew tuskin kuuluvasti, huulet liidun valkeina.
Äiti vajosi tuolille ja peitti kasvonsa esiliinaan.
»Minkä rakastetun kanssa olet tuona iltana eniten tanssinut?» kyseli
isä edelleen, korostaen erittäin sanaa rakastettu.
»Marija Leepkahjin kanssa.»
Osch naurahti katkerasti.
»Kuulitko, Marija», sanoi hän vaimolleen, »kuulitko ketkä ovat
kunniallisen poikasi tanssitovereita? Kaksi lasta tällä _rakastetulla_
jo on, tahdotko sinä tulla kolmannen isäksi?»
Andrew oli vaiti. Äiti alkoi itkeä nyyhkyttää.
»Kun on niin hienoja naisia seurassaan, niin ei varmaankaan tulla
toimeen niillä vähäisillä rahoilla, joita olet minulta saanut tähän
saakka — miten on menojesi laita — ja velkojesi?»
Andrew kääntyi pois, eikä vastannut.
»Miten on velkojesi laita? Vastaa», uudisti isä.
»Johan sinä sen tiedät, mitä varten enään kysyt?» vastasi poika
hiljaisesti.
»Tahdonpahan kuulla sen omasta suustasi, ehkä minulla tässäkin asiassa
on annettu vääriä tietoja.»
Hetkisen seisoi Andrew mykkänä, kasvot kuumana kuin tulessa, katse
arkana hapuillen lattiaa. Sitten hän, nostamatta katsettaan, astui
äkkiä isänsä luo ja tarttui tämän käteen.
»Isä, rakas isä, anna minulle anteeksi vielä tämän kerran», pyysi hän
itkunsekaisella äänellä, »en itsekään tiedä, miten tuo kaikki tapahtui.
Minun kirottu kevytmielisyyteni on minut saattanut näin pitkälle —
mutta minä lupaan sinulle — toisella kertaa — tulevaisuudessa — ei
koskaan enään velkoja — tulevaisuudessa tahdon olla kunnollinen.»
Kyyneleet vuotivat hänen silmistään, hän heittäytyi vuoteelle ja
nyyhkytti.
»Anna hänelle toki anteeksi», pyysi emäntä. Mutta tätä äidin pyyntöä
ei olisi tarvittu. Katumuksen kyynel on paras vesi, jolla saa vihan
liekin sammumaan. Oschin viha sammui myöskin pian, nähdessään pojan
syvän masennuksen. Hän tuli vuoteen luo, pani kätensä Andrewin olalle
ja sanoi:
»Hyvä on, uskon sinua, poikani! Mutta ole mies ja pidä sanasi.
Tällaisissa tilaisuuksissa annetut lupaukset unohtaa helposti — toivon,
että se ei tule tapahtumaan sinuun nähden. Ja muista sekin, ettemme ole
niin rikkaita, kuin ihmiset sanovat, ja järjestä menosi tulevaisuudessa
todellisen, eikä luulotellun varallisuutemme mukaan.»
Nämä sanat olivat tässä asiassa ensimmäiset ja viimeiset. Kapakkavelka
maksettiin ilman toruja ja isä ja poika olivat taas parhaimmassa
sovussa keskenään. Andrew, liikutettuna isän lempeydestä oli aivan
muuttunut. Hän ei käynyt seurassa enään, ei jäänyt sunnuntaisin
»ystäviensä kanssa juttelemaan» jumalanpalveluksen jälkeen, eikä
käynyt naapurissa »lehtiä lukemassa», vaan oli todellakin muuttunut.
Tällä tavalla kului yli puoli vuotta. Roplainin sydän keventyi päivä
päivältä, silmä säteili ilosta, kun hän katseli poikansa komeata,
terveyttä uhkuvaa vartaloa, katseli poikaansa, joka nyt lupasi tulla
isänsä kaltaiseksi kaikessa. Äiti iloitsi myöskin, ei niinkään paljon
Andrewin parannuksen johdosta, vaan siitä yhteisymmärryksestä, joka nyt
vallitsi isän ja pojan välillä.
* * * * *
Pari renkiä järjesti syksyllä suuremmoisen seuran. Kerrottiin, että
Hirschenhofista kaksi siirtolaista, jotka kuuluivat musikaaliseen
Märzin perheeseen, soittaisivat klarinettia ja lisäksi tulisi iltaa
juhlallistuttamaan kaksi latvialaista, joista toinen soittaisi viulua
ja toinen bassoa. Jo viikkokausia ennen jaettiin kutsut. Andrew
kutsuttiin myös. Ja miksikä ei hänkin lähtisi taas pitkästä aikaa
liikuttelemaan jalkojaan varsinkin noin hyvän tanssimusiikin mukaan!
Hän jutteli äidilleen, että tämä puhuisi isälle hänen seuramatkastaan.
Hän arasteli puhua siitä itse.
»Ei minulla mitään sitä vastaan ole, voit mennä sinne», sanoi isä
Andrewille. «Missäpä nuori mies muuallakaan kuin seurassa voi hakea
hetken huvitusta. Meidän unisessa ympäristössähän ei ole mitään
yhdistystä — paitsi palovakuutusyhdistystä — eikä edes lainakirjastoa,
jossa voisi vapaa-aikansa hyödyllisesti ja miellyttävällä tavalla
viettää! — Mutta älä jää aamuun saakka, vaan tule kotiin jo ennen
puolta yötä — minä odottelen sinua», lisäsi hän päättävästi.
Andrew lupasi.
Hänen vanhat ystävänsä ottivat hänet seurassa peittämättömällä
ilolla vastaan. Paul Puhlit, joka jo aikoja sitten oli ystävälleen
selvittänyt, miten isä oli tullut salaisuuden perille, esitti hänelle
heti puolisen tusinaa vieraita rakastettuja, ja räätäli Dsen —
käsityöläiset ovat seuran innokkaimpia kannattajia, joten niitä ei
puuttunut yhdestäkään tilaisuudesta — solmi hänen kanssaan kaikkien
sääntöjen mukaan rauhan. Soitto oli hyvää, nimittäin kovaäänistä ja
hyvätahtista, muita ominaisuuksiahan hyvä maalaissoitto ei kaipaakaan,
ja ilo oli siis ylimmillään. Puoliyön aikaan se oli saavuttanut
huippunsa. Andrewilla ei ollut ollenkaan halua lähteä kotiin.
Vilvoitellessaan ulkona tanssista kuumentunutta otsaansa, tuumi hän
mitä olisi tehtävä. Rikkoa isälle antamansa lupaus? Ei, sitä hän ei
saanut tehdä. Mutta keskellä tätä riemua ja iloista soittoa, tuntui
isän käsky hänestä kylmältä ja hyödyttömältä. Miksi hän ei saanut jäädä
kunnes seura loppuisi? ... Silloin lähestyi Paul häntä.»
»Mutta pakana, missä elät, missä piileskelet?» huusi hän. »Nyt juuri
alkaa franseesi ja sinun on oltava vastaparinani. Tule — tytönkin olen
sinulle hankkinut, tämän iltaisen helmen, kauniin Mada Ssehtmalin.»
»Minun täytyy mennä kotiin», vastasi Andrew.
»Ohoo, mitä tämä merkitsee?» kysyi Paul hämmästyen. »Ethän vain liene
sairas, mitä?»
»Sairas, — en. En ole sairas.»
»No, mitä sitten? Et suinkaan ole riitaantunut kenenkään kanssa?»
»Olen jo väsynyt», sanoi Andrew.
»Älä puhu joutavia», intti Paul suuttuneena, »mies kuin jättiläinen ja
puhuu väsymyksestä. Naurettavaa. Sano mieluummin totuus, että isäukko
odottaa sinua kotona vitsa kädessä. Eikö ole niin?»
Ellei olisi ollut jo niin pimeä, olisi Paul huomannut, miten hänen
ystävänsä punastui korviaan myöten, nyt kuuli hän vain miten Andrew
naurahti lyhyesti ja vastasi:
»Isäukko vitsa kädessä! Miten minun on käsitettävä tämä? Mitä
sillä tarkoitat?» Ja tarttuen Paulin käteen, kääntyi hän takaisin
tanssitupaan päin, tanssiakseen franseesin kauniin Madan kanssa.
Päivä häämöitti jo, kun Andrew palasi kotiin. Hän oli saattanut
kaunista Madaa hyvän matkaa ja saanut ritaripalveluksestaan palkaksi
kolme tai neljä suudelmaa, jotka tekivät hänet ylen iloiseksi. Kuta
lähemmäksi hän sitten tuli Roplainin aluetta, sitä enemmän hänen
iloinen mielensä masentui, ja astuessaan isännän huoneeseen, oli kuin
kivi olisi laskeutunut sydämelle. Vanhemmat nukkuivat takimmaisessa
huoneessa, ja vaikka Andrew avasi hiljaa oven, oli isä sittenkin
kuullut hänen tulonsa. Hän pisti päänsä ovesta, katsoi hetken
Andrewiin, sulki sitten oven, ja Andrew kuuli miten hän kiivaasti
heittäytyi takaisin sänkyynsä.
Kun Andrew oli nukkunut kyllikseen ja noussut päivällisen aikaan
ylös, tuli isä hänen luokseen kamariin. Tarkastettuaan hetken ääneti
poikaansa, sanoi hän ankaralla äänellä:
»Miksi et tullut ajoissa kotiin? Sinähän lupasit! — Olkoon tämä nyt
viimeinen kerta, kun et totellut käskyäni. Muuten minun on pakko toimia
toisin kanssasi. Muistakin se.»
Sanottuaan tämän, jätti hän Andrewin, joka oli iloinen, että toruminen
loppui näin lyhyeen; hän oli valmistautunut paljon pitempään ja
ankarampaan vastaanottoon! Hän ei kuitenkaan voinut olla tuntematta
jonkinlaista katkeruutta isää kohtaan. Mikä suuri onnettomuus tuo nyt
oli, että hän oli jäänyt määrätyn ajan yli? Isähän tiesi, ettei seuraa
pidetty kapakassa, vaan kunnollisen isännän talossa; ei saanut, eikä
voinut juoda itseään humalaan! Ja sitä paitsi, hän oli jo pitemmän
aikaa elänyt kunnollisesti. Isän olisi täytynyt muistaa se, ennenkuin
hän lausui niin ankaroita sanoja Andrewille! »Minun on muuten pakko
toimia toisin kanssasi»... Mitä hän niillä sanoilla tarkoitti? Eihän
hän vain lopuksikin aikonut ottaa vitsaa käteensä? ...
* * * * *
Seuraavana pyhänä puki Andrew päälleen pyhävaatteet, käydäkseen
tervehtimässä Paulia. Sillä sen, mitä ystävä oli sanonut hänelle vasten
kasvoja, että hän muka tuon verisen tapauksen jälkeen Dsenin kanssa
olisi joutunut isänsä kurituksen alaiseksi, sen oli hän saanut kuulla
myöskin toisilta, enemmän tai vähemmän koristellussa ja hävyttömässä
muodossa, ja koska hän tunsi itsensä loukatuksi sellaisista
viittauksista, tahtoi hän näyttää olevansa yhtä vapaa kuin ennenkin.
»Minne sinä menet?» kysyi isä häneltä; hän oli huomannut että poika
pukeutui aitassa. »Paulin luo,» vastasi Andrew. »Hänelle tulee
Balss-lehti, enkä ole nyt pitkään aikaan lukenut mitään lehteä.»
»Tiedätkö mitä, Andrew», puhui Osch, kulkien pari kertaa aitassa edes
takaisin, »olin jo aikaa sitten aikonut sanoa sinulle tämän. Minua ei
miellytä laisinkaan ystävyytesi Paulin kanssa. Häntä pidetään hyvin
kevytmielisenä ja tiedän, että se on totta. Sentähden olisi parempi,
ettet seurustelisi hänen kanssaan. Mutta ellet tahdo kokonaan hänestä
erota, koska hän on sinun vanha koulutoverisi, niin voihan hän tulla
sinun luoksesi. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Se näyttääkin
muuten paremmalta, että hän käy sinua tervehtimässä, etkä sinä häntä,
sillä olethan sinä talon poika ja hän on vaan yksinkertainen renki.
Mitä sanomalehteen tulee, niin lähden minä ylihuomenna Riikaan ja
tilaan sinulle Balssin, tai minkä muun lehden tahdot, josta sitten
voit kylläksesi lukea. Ilman lehteähän ei tule toimeen. Sitä elää kuin
säkissä.»
Sen yhden katkeran tipan lisäksi, joka jo löytyi Andrewin sydämessä,
tuli nyt toinen, jota ei edes ilo luvatusta lehdestä voinut lieventää.
Nyt isä jo kielsi häntä tapaamasta ystäviäänkin. Mitä kaikkea vielä
seuraisikaan!... Mutta hän totteli ja riisui pyhävaatteet yltään
vastattuaan ensin jotain.
»Mitä minä nyt sitten kotona teen?» puheli hän puoliääneen itsekseen,
ja ripusti vaatteet säilöön.
»Mutta rakkaani, mitä sitten olet muina pyhinä tehnyt», sanoi isä,
»voisithan ottaa kerran virsikirjan tahi raamatun käsiisi — ei se
häpeäksi olisi.»
Poika kääntyi pois, ettei isä huomaisi hänen hymyilyään. Toivoiko
isäukko hänestä vanhaa vaimoa! Tultuaan tupaan alkoi hän pelata
tulitikuilla Aatami-rengin kanssa.
Viikko vieri. Pyhänä ei isä vielä ollut tullut kotiin kaupungista.
Andrew lähti yksin kirkkoon. Jumalanpalveluksen jälkeen tapaa hän
kapakassa Paulin.
»No, miksi annoit minun turhaan odottaa itseäsi viime pyhänä», oli
ensimmäinen kysymys, jonka tämä hänelle teki.
»Mitä tehdä», vastasi Andrew, »kun lintu on häkissä ja häkki kiinni,
miten se silloin pääsisi pois?»
»Vai niin! sinä olet siis todellakin poliisin valvonnan alla, no,
onnittelen!» huudahti Paul. »Mutta mikä nyt oikeastaan on mennyt
isäukkoosi, Andrew?»
»Kysy häneltä itseltään! Hän kohtelee minua, aivan kuin pientä lasta!
En kylläkään aikonut siitä kenellekään puhua, mutta sinulta en ole
salannut ennenkään mitään, ja niin saat tämänkin tietää.»
Ja Andrew valitti ystävälleen suruaan, kertoi hänelle peittelemättä
kaiken, mitä oli tapahtunut hänen ja isänsä välillä.
»Todellakin merkillinen otus, tuo sinun isäukkosi», ihmetteli Paul.
»Tahtooko hän tehdä sinusta munkin? Ja meidän ystävyytemme on hänelle
myöskin vastenmielistä. No, jaa... Mutta hän antaa minulle luvan tulla
tervehtimään sinua. Mihinkähän me teillä oikein ryhtyisimme? Vanhoilla
ihmisillä ovat omat juttunsa ja nuorilla omansa! — Mutta älkäämme näin
kuivin suin istuko, aivan kuin sillit ilman suolavettä. Kukapa tietää,
koska meille taas ilmestyy näin hyvä tilaisuus tyhjentää lasillinen
olutta yhdessä. Ja ilman sinua, usko tai ole uskomatta, ei minulle
maistu mikään puoleksikaan niin hyvälle, kuin sinun seurassasi. Onko
sinulla rahaa?»