Korkeasta tapulista kuuluvat kuolinkellot, hautausvirsi hautuumaalta,
avatun haudan partaalla joukko surullisia kasvoja, haudassa komea musta
kirstu, kaunis kukkaisseppele kirstulla, mutta kyyneleitä — — — ei — —
—.
Kuka tänään kätketään ikuiseen lepoon?
Rikkaan Raudupin isäntä.
»Meidän elämämme kestää seitsemänkymmentä ajastaikaa tai korkeintaan
kahdeksankymmentä ja jos elo on ollut parhainta, on se ollut työtä ja
vaivaa» — — — niin alkaa pappi juhlallisella äänellä ja pitää noiden
sanojen johdosta liikuttavan puheen. Hän kertoo vainajasta, miten
hänenkin elämänsä oli ollut työtä ja vaivaa, hän kertoo pitkäaikaisesta
sairaudesta, kertoo, miten hän oikealla kristityn kärsivällisyydellä
kaikki kesti. Hän puhuu maallisesta tavarasta, ja että vainajalla sitä
oli yltä kyllin, mutta ettei hänen sydämensä liikoja ollut kiintynyt
siihen, vaan oli halannut sitä tavaraa, jota ei koi syö eikä ruoste
raiskaa, eikä varkaat kaiva ja varasta — — —. Hän puhuu vihdoin
jälkeenjääneestä sairaasta orvosta, lesken murtuneesta sydämestä ja
kääntyy Hänen puoleensa, joka hyljättyjen kyyneleet kuivaa — — —.
Ja leski, murtunein sydämin, peittää kasvonsa valkealla liinalla — —
— peittääkseen sitä, ettei hänellä ollut kyyneleitä, mitä kuivata.
Jälkeenjäänyt sairas orpo istuu haudan reunalla ja katsoo puoleksi
pelästynein, puoleksi uteliain silmin arkkua, ajattelee ja tuumii eikä
voi ymmärtää, mitä varten isä pannaan niin syvälle maahan — — —.
Viimeisen siunauksen sanat häipyivät, pappi jättää haudan.
Neljä miestä tarttuu mukana tuotuihin lapioihin ja lähestyy hautaa.
Eräs heistä kumartui pienen orvon puoleen ja kuiskasi hänelle:
»Pikku Matihs, heitä nyt isälle kolme kourallista santaa ja katso vielä
kerran kirstua, sinä näet hänet nyt viimeisen kerran.»
Lapsi tottelee ja heittää välinpitämättömänä nuo kolme kourallista
santaa. Sitten pistää mies lapionsa maahan, nostaa lapsen ylös, kantaa
hänet hautajaisvieraiden joukosta lähellä olevalle kummulle istumaan.
»Istu tässä, pikku Matihs, sillä aikaa kuin me hautaamme isäsi.»
Lapsi, joka heikkojen jalkojensa vuoksi mielellään kannatutti itseään,
katsoo mieheen ja sanoo:
»Kahrl!»
»Mitä?»
»Jää luokseni.»
»En voi, minulla ei nyt ole aikaa, mutta tulen pian taas luoksesi»,
vastasi mies tahtoen lähteä. Mutta lapsi ei häntä päästä. Silloin
saapuu Raudupin emäntä.
»Lähde vain», sanoi hän, »minä jään lapsen luo.»
Kahrl lähtee ja tarttuu lapioonsa.
Kumea ääni lähtee komeasta kirstusta, kun hiekka putoilee sille.
Seppele hajoaa ja häviää, hauta täyttyy hitaasti, hautajaisvieraat
laulavat. Pikku Matihs alkaa itkeä.
»Missä Kahrl on?» hän kysyy. »Tahdon Kahrlin tänne.»
Äiti tahtoo häntä rauhoittaa, ja antaa makeisia.
»En tahdo makeisia, mene pois, tahdon Kahrlin tänne», sanoo lapsi
uhmaavasti.
Samalla Kahrl tuleekin paikalle.
Pikku Matihs tarttuu hänen käteensä, Kahrlen täytyy istuutua hänen
luokseen. Näin he istuvat suuren sammaltuneen puuristin alla, Raudupin
emäntä, pieni Matihs, Kahrl...
Hauta on peitetty, kumpu muodostunut. Raudupin emäntä menee sen luo
ja koristaa kummun vihreillä köynnöksillä, joissa loistaa punaiset,
hienoista värjätyistä höylän lastuista tehdyt kukat. Sitten jättävät
kaikki haudan ja astuvat kärryjen luo, jotka odottavat hautuumaan
edessä. Täällä tarjoillaan vanhan tavan mukaan viinaa, hautajaisvieraat
juovat ja syövät ohutta valkoista leipää. Raudupin emäntä syö myöskin
ja juo sekä ojentaa omalla kädellään lasin Kahrlille, joka on nostanut
pikku Matihsin vaunuihin.
»Minä ajan sinun kanssasi kotiin», sanoo lapsi, kun hautajaisvieraat
tekevät lähtöä. »Äiti istukoon sinun paikallasi isän vaunuissa.» Hän
puhuu ruumisvaunuista, jotka Kahrl ajoi hautuumaalle.
Mutta emännän kärryissä on tilaa kolmellekin, ja niin ajavat he kaikki
kolme yhdessä. Matkalla nukahtaa lapsi. Raudupin emäntä puhuu. Hän
puhuu vähän liian paljon ja vilkkaasti, mikä ei ole oikein sopivaa
leskelle, jolla on murtunut sydän. Kahrl kuuntelee, vaikenee ja välillä
haukottelee. Kaikki se, mitä emäntä puhuu, on hänelle jo aikoja sitten
tuttua. Hän tietää, että Raudup oli vanha, sairas mies ja että vaimolle
oli raskasta hoitaa häntä; hän tietää, että Raudupin tilat ovat suuret
ja että Raudupin emännälle tulee vaikeaksi hoitaa sitä ilman miehistä
tukea; hän tietää, että hän on vainajan ainoa kummilapsi ja että emäntä
ei vielä ole täyttänyt kolmeakymmentäviittä vuottaan; mutta mitä varten
kuunnella kaikkea tätä uudelleen...?
Silloin vasta, kun emäntä huomauttaa, ettei hänellä ole nyt rahaa
kotona, jos Kahrl nyt heti tahtoisi ne sata ruplaa, jotka kummisetä oli
hänelle testamentissaan määrännyt, vastasi Kahrl:
»Jääköön rahat vielä toistaiseksi sinun haltuusi», sanoi hän, »minä en
niitä vielä tarvitse. Jos minä niitä tänä vuonna tarvitsen, tapahtuu se
siinä Martinpäivän aikoina.»
Raudupin emäntä nyökäytti päätään.
»Mutta käy nyt edelleen yhtä usein meillä kuin tähänkin asti. Käy
sairaan kummisi asemesta tervehtimässä hänen poikaansa. Kuten näet on
hän mieltynyt sinuun.»
»Niin on. Voin ehkä joskus sunnuntaisin päästä tänne...»
He saapuivat Raudupin pihalle.
Renki ottaa vastaan hevosen. Kahrl auttaa emäntää alas kärryistä ja
kantaa pienen Matihsin tupaan. Tuvassa on hyvin kuuma ja ilmassa tuntuu
hakatun kuusenoksan tuoksu.
Pöydälle, joka ulettuu koko väentuvan seinän pituuden, on asetettu
kaksi kulhoa keitettyjä vihreitä herneitä, jotka kuvaavat kyyneleitä
latvialaisissa hautajaisissa. Kaksi piikatyttöä kantaa nyt »kyyneleet»
pois ja ryhtyy illallispöytää kattamaan. Tupa tulee täyteen väkeä.
Muutamilla on kuusenoksia, jotka he ovat tuoneet mukanaan hautuumaalta.
»Älkää kuolko, älkää kuolko, kirkkomaalla ei ole enään tilaa», sanotaan
nuorille; »kuolkaa pois, kuolkaa pois, vielä on kirkkomaalla tilaa»,
sanotaan vanhoille, jotka eivät ole olleet hautuumaalla, ja lyödään
heitä oksilla. Lyöjät ja lyödyt nauravat.
Sitten istuutuvat vieraat pöytään, ruveten syömään ja juomaan. Pöydällä
on aina neljälle hengelle yhteensä pullo väkevää viinaa. Viina
pulloissa voittaa, vieraiden puhe käy äänekkäämmäksi ja vilkkaammaksi,
silloin tällöin nauraa joku, niin että tuvan seinät tärisevät.
Raudupin emäntä istuu myös pöydässä — häntä vastapäätä istuu Kahrl.
Mistä lie johtunut, että miehen posket punoittivat, siitäkö,
että huoneessa oli niin kuuma, vai liekö ollut ryypyn syy — — —
yhdentekevää; ne aivan hehkuivat, ja hän oli hyvin komea.
Raudupin emännän on myös painostavan kuuma...
Tulee pimeä, ennenkuin kaikki vieraat ovat syöneet. Tulet sytytetään
katosta riippuvaan, vihreillä köynnöksillä kiedottuun monihaaraiseen
puukruunuun. Ulkona pihalla välkkyy hopeahohteisena kuu. Tuvassa juo
vanhempi väki olutta ja grogia sekä pelaa korttia, pihalla kävelee
nuoriso, laskee leikkiä, nauraa — — —.
Muutama pari alottaa tanssin — — — ilman soittoa — — —.
»Se on oikein, tuo on viisasta!» huudahtaa eräs vanhus, joka on tullut
tuvasta, ja jonka ääni joko juomisesta tai äänekkäästä puheesta on
tullut käheäksi.
»Tanssikaa lapset! Tanssikaa! Minun hautajaisissani on myöskin
tanssittava! Mitä varten, helkkarissa, tulisi itkeä; se joka on
kuollut, hän on kuollut — — — Kun vaan kunniallisesti ja kunnialla on
haudattu — — — Vanha Raudup oli kunnon mies — — — jumaliste kunnon mies
— — — ja hän sanoi samaa, hän sanoi: jos tahtovat, niin viettäkööt
hautajaisiani yhtä iloisesti kuin häitä!»
Muutamat nuorukaiset lähestyvät vanhusta ja kysyvät häneltä, onko
vainaja todellakin sellaista puhunut?
»Tietysti hän on niin sanonut!» huutaa vanhus, »enhän toki rupea häntä
hänen omissa hautajaisissaan panettelemaan.»
»No, sittenhän voimme rauhassa jatkaa tanssimista. Vahinko ettei ole
ketään pelimannia saapuvilla — — —. Eiköhän jollain talon rengeistä ole
viulua tai hanuria?»
Eräällä heistä on hanuri. Hänen täytyy tuoda se esiin ja ruveta
soittamaan. Pojat ja tytöt tanssivat. Yhä useampi pari pyörähtelee
pihalla.
Kahrl tanssii myös. Puutarhan porttiin nojautuneena, katsoo Raudupin
emäntä, miten hyvin hän tanssii ja kuinka mielellään tytöt hänen
käsivarrellaan lentävät pihan poikki. Hän lähestyy hiukan tanssijoita.
Silloin huutaa joku Kahrlia. Pikku Matihs on herännyt ja kaipaa
häntä. Kahrl jättää tanssitoverinsa ja menee isännän makuusuojaan.
Pöydällä palaa talikynttilä, Raudupin sängyssä makaa kaksi vanhaa
vaimoa sikeässä unessa, emännän sängyssä istuu pikku Matihs ja itkee.
Puheensorina viereisestä tuvasta ja hanurin säveleet pihalta ovat
herättäneet hänet ja vaivaavat hänen heikkoja hermojaan.
Kahrl istuutuu sängylle ja rauhoittaa lasta. Pienokainen ei kuitenkaan
tahdo enää nukkua eikä Kahrl voi palata tanssipaikalle.
Hetken kuluttua astuu emäntä tupaan.
»Etkö jo pane maata ja nuku», toruu hän. Pikku Matihs ei kuitenkaan
häntä tottele, katsoo vain Kahrliin suurilla silmillään ja painautuu
yhä lähemmäksi tämän rintaa.
Raudupin emäntä menee kaapille. Tässä kaapissa on viiniä, tummaa,
punaista, makeata unkarin viiniä, jota lääkäri on määrännyt pikku
Matihsille. Kaapissa on myöskin lääkepullo, josta Raudup otti pari
pisaraa, kun uni pakeni. Emäntä ravistaa pulloa: mitätön pisara on
vielä tallella. Hän ravistaa sen viinilasiin, täyttää lasin puolilleen
viiniä ja ojentaa sen pienokaiselle juotavaksi.
Lapsi juo mielellään voimakasta, makeata viiniä. Eikä hän nytkään torju
sitä luotaan, juo — ja on kymmenen minuutin perästä sikeässä unessa.
Kahrl antaa lapsen hiljaa vaipua vuoteelle, peittää hänet kevyellä
peitteellä ja aikoo lähteä. Mutta emännän ruvetessa puhumaan hän
pysähtyy.
»Kas tässä, maistapa sinäkin kerran tätä viiniä», sanoo hän ja kaataa
lasin reunoja myöten täyteen. »Juo!»
Kahrl ei anna itseään kahdesti pyytää. Hän tyhjentää lasin parilla
siemauksella.
»Sepä vasta maistui!» huudahti hän ja antoi emännälle lasin takaisin.
»Maistuiko? No, sitten vielä lasillinen. Kaksinkertainen ei repeä.»
Poika juo, kiittää ja poistuu huoneesta. Raudupin emäntä kaataa myös
itselleen lasillisen ja sulkee sitten kaapin.
Hän lähtee ulos ja asettuu jälleen puutarhaportille.
Hanuri soi lakkaamatta ja piha on täynnä tanssivia. — Jopa jokunen
vanhempikin pari pyörähtelee...
Mutta kukaan ei vikkelämmin kuin Kahrl, hän aivan lentää — — —. Äkkiä
hän astuu emännän luo:
»Etkö sinäkin tahdo tanssia?» kysyy hän puoleksi leikillään. Hänen
silmänsä palavat kuten tulinen viini, jota hän juuri on juonut.
»Koettakaamme», vastasi emäntä.
»Kuinka?»
Hämmästyneenä katsahti Kahrl häneen hetkisen, heitti sitten nauraen
päänsä taaksepäin ja vie hänet pihan keskelle.
Raudupin emäntä tanssii Kahrlin kanssa — ja tuoreelle hautakummulle
kutoo kuu hopeahuntuaan.
Suuret, kovin suuret ovat Raudupin maat, vaikeaksi, perin vaikeaksi
käy Raudupin emännälle niiden hoitaminen ilman isäntää. Kun hän menee
pellolle tarkastamaan, mitä rengit tekevät, laiskottelevat piiat
kotona, ja jos hän tekee piikojen kanssa kotona työtä, laiskottelevat
rengit ulkona. Ja kunpa he vain laiskottelisivat! Mutta ne
ymmärtämättömät kylvävät pellavaa ohrapeltoon ja ohraa pellavapeltoon,
ja tattarit sinne, minne perunat olisi istutettava, ja pilaavat siten
vainajan niin ankarasti noudattaman järjestyksen ja vuoroviljelyksen.
Mutta kun tämä ei ole emännän mielestä aivan oikein ja hän lausuu
jonkun moitteen sanan, saa hän vastaukseksi: »Isäntä teki myös näin,
isäntä tahtoi tämän ja tuon aivan tällä tavalla tehdyksi.» Ja Raudupin
emäntä, joka ei ennen ole juuri nimeksikään välittänyt peltotöistä,
vaikenee ja uskoo — — —.
Kellarissa seisoo astia astian vieressä, voita täynnä. Kuka lähtee
kaupunkiin? Raudupin emäntä kyllä tuntee tien Riikaan, hän kävi siellä
kerran miehensä kanssa, mutta sillä aikaa, kun he olivat matkalla, oli
varsa kuollut kotona. Häntä ei haluta toista kertaa olla niin kauan
kotoa poissa. Silloin tällöin kyllä joku rengeistä kulkee Riikaan
kuorman kanssa, mutta emännän mielestä hän tuo aina pari ruplaa
vähemmän kotiin, kuin Raudupin isäntä itse olisi tuonut.
Emäntä valittaa huoliaan holhoojilleen. Holhoojat nauravat: »Ota
itsellesi mies», sanoi heistä toinen.
»Niin todellakin, ota itsellesi mies», vakuutti toinenkin. »Näin suuri
talous ei tule isännättä toimeen.»
Raudupin emäntä punastui.
»Pitäisikö minun kosia itselleni miestä nyt jo, vaikka ei vielä ruoho
kasva vainajan hautakummulla?»
Mutta kovin, kovin suuri on Raudupin talous, vaikeaa, kerrassaan
vaikeaa on Raudupin emännän sitä isännättä hoitaa. Palvelusväki tulee
päivä päivältä rohkeammaksi ja tottelemattomammaksi; emännän täytyy
kutsua holhoojat uudestaan luokseen ja pyytää heiltä neuvoa.
»Johan minä viimein sanoin, ota itsellesi mies», sanoi toinen.
»Ja minä sanoin, ettei näin suuri talous tule isännättä toimeen»,
huomautti toinen.
Emäntä punastui taas kovasti.
»No, jos te minua siihen neuvotte — — — voinhan mennä naimisiin — — —.
Mutta kukapa suostuisi ottamaan tällaista vanhaa leskeä?»
Holhoojat nauroivat.
»No, kuulkaapas tuota — vanhaa leskeä! Me itse, holhoojasi, ottaisimme
sinut, jos vaan voisimme.»
Mutta holhoojat eivät voi. He ovat jo kauan sitten huomanneet, että
ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla ja ovat hakeneet sekä löytäneet
toverinsa. Mutta he esittävät Raudupin emännälle toisia miehiä, joista
hän voi valita: Mahrz Mizpap, Spriz Schlakan, Peeter Tschutschakok,
Andsch Schwaukst, Krustia Kwehpin ja Brenz Besben — kumpikin kolme,
yhteensä kokonaista puoli tusinaa, sillä niistä, jotka Raudupin emännän
kanssa tahtovat jakaa ilot ja surut ja ihanan elämän Raudupin talossa,
niistä ei ole puutetta.
Mutta emännälle ei kelpaa kukaan tästä puolesta tusinasta. Kaksi
ensimmäistä juovat itsensä liian usein humalaan, kaksi seuraavaa
pitävät kortin peluusta ja ovat inhottavia, Kwehpin on rikas tyhmyri ja
Brenz Besbeniä ei pikku Matihs voi sietää.
»Sillä en tarvitse yksinomaan miestä itselleni, vaan myöskin lapselleni
isän.»
»Aivan oikein», vakuuttivat holhoojat. »Mutta mistä keksiä sellainen,
joka miellyttää sinua, eikä ole lapsellesi vastenmielinen?»
Sitten saapuu Kahrl taloon. Hän tulee melkein joka toinen sunnuntai,
mutta ei ole vielä kummisetänsä kuoleman jälkeen käynyt emännän
huoneessa. Hän leikkii pikku Matihsen kanssa väentuvassa, ulkona
pihalla, jos jossain, mutta emännän huoneeseen hän ei mene. Mutta
tänään, kun hän kuuli, että emännällä on vieraita, ei hän jäänyt isoon
tupaan, vaan meni sisähuoneisiin.
Riemuiten ontuu pikku Matihs häntä vastaan, riiputtaa itseään hänen
kaulassaan ja painaa poskensa Kahrlin poskea vastaan. Kahrl rauhoittaa
lasta, tervehtää emäntää ja emännän holhoojia. Sitten hän istuutuu,
ottaa lapsen polvelleen, keskustelee holhoojien kanssa ja rakentaa
pienokaiselle korttitaloja.
Hetken kuluttua nousevat holhoojat, mennäkseen Raudup-alueen peltoja
tarkastamaan. Pikku Matihs tahtoo päästä mukaan, hän tahtoo nimittäin,
että Kahrl kantaa häntä. Äiti toruu lasta sellaisesta pyynnöstä, mutta
Kahrl nousee ja lähtee lapsi käsivarrellaan holhoojien kanssa.
Raudup-alueen pellot ovat hyvässä kunnossa, vaikkei siementä olekaan
kylvetty oikeihin peltoihin, Raudupin emäntä saa toivoa hyvää satoa.
Pellot ovat laajat, Karhiin voimakas käsivarsi väsyy kantaessaan pikku
Matihsia niitä pitkin — — —.
Vihdoin he palaavat takaisin taloon, josta hyvän ruuan haju tulee heitä
vastaan. Kun pikku Matihs on kylläinen, tulee hän uniseksi ja menee
vuoteeseen, Kahrl odottaa, kunnes lapsi on nukahtanut ja sanoo sitten
jäähyväiset. Holhoojat jäävät vielä. He puhuvat Kahrlista ja innostuvat
häntä ylistämään. Raudupin emäntä kuuntelee.
Lopulta huudahtaa toinen heistä:
»Tiedätkös mitä, emäntä? Naipa tuo Kahrl: hänestä saat pulskan
miehen!... Mitäpä siitä, jos hän nyt on Gailitilla vain renkinä eikä
isäntänä ja vaikka hän on sinua nuorempi! Sellaisille seikoille en pane
mitään arvoa.»
»Ja miten pikku Matihs häntä rakastaa ja hänkin näyttää pitävän
pienokaisesta», sanoi toinen. »Minä en sinun sijassasi ottaisi ketään
muuta kuin Kahrlin.»
Emäntä punastui hiusmartoaan myöten.
»Mahtaiskohan Kahrl minusta huolia?» sanoi hän. »Niin kaunis mies — — —
suostuisikohan hän naimaan lesken — — — voisi valita tytön — — — vaikka
kuinka komean.»
Holhooja nauraa.
»Kaikkein komeimman kyllä, mutta ei ketään niin rikasta kuin sinä.
Äsken juuri kun tarkastelimme peltoja, sanoi hän, että Raudupin talo on
vallan kuin herraskartano — — — Ja hänkö kieltäytyisi rupeamasta tähän
kartanoon isännäksi? Synti olisi luulla häntä niin tyhmäksi.»
»No niin, mietinpä sitten, mitä tehdä», sanoi emäntä.
»Tuumi, tuumi ja toimi sitten viisaasti.»
* * * * *
Raudupin emäntä on tuuminut.
Eräänä päivänä hakee hän vaateaitasta suuren nyytin pyhävaatteita ja
rupeaa pukeutumaan ja siistimään itseään.
»Mihin lähdet?» kysyi pikku Matihs, joka istuu lattialla uuninnurkassa.
ja ompelee tilkuista tehdylle nukelleen hametta.
Äiti katselee peiliin, näkee suurta vaivaa saadakseen hiuksensa
kauniisti jakautumaan, eikä vastaa lapselle mitään.
»Mihinkä sinä lähdet, äitiseni?» toistaa lapsi hetken kuluttua, laskien
kalpeat, laihat kätensä syliinsä.
Emännällä ei taaskaan ole aikaa vastata. Hän katselee itseään peiliin
ja koettaa, mikä silkkiliinoista parhaiten sopii päähän keltainen vaiko
valkoinen? Ruskea vaaleanpunaisilla vaiko harmaa punaisilla kukilla?
»Äiti kultani, sanohan toki, minne aijot lähteä?» pyytää poika, antaa
neulomuksensa jäädä uuninnurkkaan ja ryömii huoneen keskustaa kohti.
»Älä tule jalkoihini», huutaa äiti, sitoen harmaan, punaisilla kukilla
koristetun liinan päähänsä. »Jää vain sinne uunin luo. — — — Minnekö
lähden? Vieraisille minä lähden ja jos olet kiltti kotona, niin tuon
sinulle jotain mukanani palkaksi.»
»Miten liinasi kahisee, äiti! Anna minun koettaa, kuinka se on pehmeä.»
»Myöhemmin, sormesi eivät nyt ole puhtaat», vastaa äiti ja jatkaa
itsensä koristamista.
Pikku Matihs istuutuu jälleen uunin luo ja jatkaa neulomistaan.
Neulominen ei kylläkään ole mikään poikain tehtävä, mutta mitäpä
tuollaiselle rammalle muutakaan antaisi ajan kuluksi? Veistä hänelle
ei voi antaa, hän voisi kaatua ja vahingoittaa itseään, hänhän on niin
heikko jaloistaan.
»Nyt olet kaunis», sanoo lapsi, katsoen emäntään, joka lopultakin on
valmiiksi pukeutunut.
»Olenko?» huudahtaa emäntä, ja katsahtaa vielä kerran peiliin. Hän
naurahtaa tyytyväisenä.
Mennessään ovelle, kumartuu hän lapsen puoleen ja antaa tämän koettaa
päällinänsä nurkkaa.
Lapsi koskettaa hennoilla sormillaan liinaa, katsoo äitiään suurilla
sinisillä silmillään ja kysyy:
»Mitä sinä tuot minulle, äiti?»
»Saammepahan nähdä, lapseni», vastaa äiti.
»Jotain kaunista?»
»Tietysti jotain kaunista.»
Hieno puna kavahtaa emännän poskille, hän poistuu huoneesta, nousee
oven edessä odottaviin kärryihin ja ajaa pois.
Tie, jota pitkin hän ajaa, vie Gailitin tilalle.
Gailitissa puhdistetaan juuri savupiippua, kun Raudupin emäntä saapuu.
Katolla kumartuu pitkä, jäntevä mies ylös ja alas, silloin tällöin
huutaen jonkun määräyksen piippuun.
Raudupin emäntä tuntee nuohoojan äänestä — se on Kahrl. Hän astuu alas
kärryiltä ja sitoo hevosen. Outo, hänelle tähän saakka tuntematon
levottomuus vaivaa häntä.
Hän astuu taloon, menee isännän kamariin.
Puoli tuntia — ehkäpä enemmänkin — kuluu, Gailitin emäntä astuu
tuvasta, lähestyy Kahrlia, joka on tuhkaa ulos kantamassa väentuvasta
ja sanoo, että tuhankanto voi jäädä toiseen kertaan, hänen tulisi
laittaa itsensä kuntoon ja siistiksi, ja saapua sitten toiseen
kamariin, Raudupin emännällä olisi hänen kanssaan puhumista.
»Sen mitä Raudupin emännällä on sanomista, voin kuulla tällaisenakin»,
vastaa Kahrl nauraen.
»Ihminen!» huudahti Gailitin emäntä hiljaa ja lyö miestä kevyesti
olalle. »Mene äkkiä peseytymään! Etkö sitten ollenkaan aavista, mitä
varten Raudupin emäntä on saapunut tänne. Hän tahtoo naida sinut!»
»Ohoo!» huudahti renki ja avasi silmänsä selkoselälleen. »Vai naida
minut? — —- — Sano hänelle etten ole kotona. Minä en tule teidän
kamariinne.»
Gailitin emäntä ravisti päätään.
»Älä nyt siinä — — — enhän voi sanoa hänelle, ettet ole kotona, hän
näki sinut katolla ja tunsi sinut... Mutta miksikä et tahdo mennä
sisälle? Hävettääkö sinua? Mene nyt vain rohkeasti sisään, minä jätän
teidät kahdenkesken.»
»Mutta minä en ensinkään tahdo tavata Raudupin emäntää», vastasi Kahrl.
»Miksi et tahdo? Kahrl, ethän vain ole niin tyhmä, että — — —.»
»En aio häntä ottaa», keskeytti Kahrl emännän puheen. »Jumaliste, en
nai häntä, tehköön sitten mitä tahtoo. Ole hyvä ja sano hänelle, että
olin kotona, mutta olen juuri lähtenyt pois.»
»Mene nyt, äläkä puhu joutavia. Tee miten haluat, mutta sinun täytyy
puhutella Raudupin emäntää. Ellei hän tapaa sinua tänään, tulee hän
toisen kerran. Muuten — ei hän sinua heti vie mukanaan.»
»No, samapa tuo. Menen sitten hänen luokseen», sanoi Kahrl melkein
uhmaten. »Mutta tällaisena kuin tässä seison, pesemättömänä, jotta
Raudupin emäntä pelästyy jo ulkonäköänikin ja kiiruhtaa pois.»
Mutta se tunne, joka emännän kasvoilla kuvastuu, on aivan toinen kuin
pelon tunne hänen nähdessään Kahrlin astuvan luokseen. Tuolla ovella
seisoo pitkä, voimakas mies, mustana kuin itse piru, ja kuitenkin — tai
ehkäpä juuri sentähden — kauniina kuin enkeli. — Heikko vavistus kulkee
pitkin hänen ruumistaan.
Kahrl hymyilee, puolittain häveten, puolittain uhmaten, selvittää
kurkkuaan ja sanoo: »Hyvää päivää.»
»Hyvää päivää!» vastaa Raudupin emäntä. Hänestä tuntuu äkkiä kuin olisi
hänelle tarttunut pala kurkkuun.
Hetken vaitiolo. Kahrl istuutuu takkakivelle.
»Kenenkä meistä on alotettava keskustelu?» kysyy hän vihdoin. »Minun
ehkä on kysyttävä mitä Raudup-äiti minusta tahtoo?»
Raudup-äiti! ... Kuumana nousee veri emännän kasvoille. Tähän asti
Kahrl ei vielä koskaan ole häntä nimittänyt Raudup-äidiksi, vaan
emännäksi. Minkätähden hän teki sen nyt? Emäntä tointuu jälleen.
Kuta vähemmän sanoja tässä asiassa käyttää, sitä parempi. Ja hän vastaa:
»Mitäpä minä sinulta tahtoisin... Ehkä olet jo huomannut mitä
sinusta tahdon... Minua säälittää, että sinua kiusataan täällä uunin
puhdistajana. Tahtoisin mielelläni tehdä sinusta isännän.»
»Tuo on hyvin hyvä tarkoitus Raudup-äidillä», vastaa Kahrl ja luo
silmänsä alas katsellen nokisia käsiään. »Mutta en oikein tiedä.
Minulla taitaisi olla vaikeampi olo isäntänä kuin uunin puhdistajana.
Savupiippua puhdistamaan kykenen, mutta isännöimään en.»
»No, jos minä olen tehnyt sinusta isännän, pidän minä siitäkin huolen,
että sinä ymmärrät isännöidä. Uskon, että tulet olemaan tyytyväinen
siihen, että minä itse sinua opetan.»
Että heidän keskustelunsa saisi tällaisen luonteen, tiesi Kahrl
jo edeltäkäsin, mutta kun hänen nyt tuli antaa päättävä vastaus,
kainosteli hän kuitenkin ja epäröi.
»No, mitä tästä tuumit?» kysyy häneltä naimahaluinen leski ja hymyilee
suloisesti.
Koska hän nyt välttämättä tahtoo sitovan vastauksen, niin tahdon sen
hänelle antaa, ajattelee Kahrl ja sanoo: »Ellen ole väärin ymmärtänyt,
tahtoo Raudup-äiti, että minä — — — että me menisimme naimisiin...
Raudup-äiti, siitä ei tule mitään.»
Raudupin emäntä luulee kuulleensa väärin.
»Kuinka? — — Siitä ei tule mitään?» toisti hän. »Miksikä ei?»
»No, emmehän me sovi yhteen. Sinä, rikas emäntä, minä köyhä renki — — —
ajattele, mitä maailma naimisestamme tulisi sanomaan.»
Raudupin emäntää nauratti.
»Maailma! Mitä minä maailmasta välitän! Puhukoon se mitä haluaa, emmekö
me saisi tehdä, mikä meitä haluttaa? Joka välittää ihmisten juoruista,
hän ei pääse pitkälle.»
»Olkoon niinkin, mutta sittenkin — — —. Raudup-äiti... en voi tulla
Raudupin isännäksi», lausui Kahrl.
Emäntä nousee.
Mitä tuo mies puhuukaan? Laskeeko hän leikkiä vai onko hän vakavissaan?
Ei, vakavissaan hän ei puhu, Raudupin emännälle johtuu mieleen, mitä
holhooja oli sanonut, että olisi synti pitää Kahrlia niin tyhmänä, ja
hän lähestyy Kahrlia, aikoen istuutua hänen viereensä.
»Älä nyt puhu joutavia», sanoo hän, »älä tee niin paljon verukkeita.»
»Enhän minä mitään verukkeita», sanoo renki ja siirtyy äkkiä hyvän
matkan päähän. »Älä tule liian lähelle minua, mustaat pukusi.»
Mutta emäntä ei kuuntele häntä, vaan istuutuu takkakivelle Kahrlin
viereen.
»No niin, miksi sitten epäröit, etkä sano suoraan, jotta tahdot tulla
Raudupin isännäksi?»
»Mutta sanoinhan jo suoraan, etten tahdo siksi tulla.»
»Puhutko vakavasti?»
»Aivan vakavasti, tietysti, Raudup-äiti.»
Raudupin emäntä vuoroin punastuu, vuoroin kalpenee, katsoo silmät
suurina komeata miestä, joka on luonut silmänsä alas — — —. Kahrl ei
siis hänestä todellakaan välitä — — — yksinkertainen renki hylkää
rikkaan Raudupin emännän käden. Häpeä ja katumus vahaavat hänet äkkiä,
vaivoin saa hän hillityksi äänensä vapisemasta sanoessaan:
»Sinä kai pidät minua itsellesi liian vanhana?»
»Liian vanhanako? Mitä vielä, tulenhan minäkin kerran vanhaksi.»
»No, liian rumana sitten?»
»En sitäkään. Minun mielestäni et ole ollenkaan hullumpi.»
»Mutta miks’et sitten minusta huoli? Joku syyhän sinulla täytyy olla,
minkätähden et tahdo tulla Raudupin isännäksi?»
»Totta puhuen, löytyy todellakin yksi este, jonka tähden en voi sinua
ottaa», vastaa Kahrl ja hymyilee. »Ellei sitä olisi — — —.»
»Mikä se este on?» kysyy Raudupin emäntä väliin. »Onko sinulla jo
toinen morsian?»
Kahrl tuntee miten hän tämän kysymyksen johdosta punastuu — — — olipa
hyvä, ettei hän ole itseään pessyt. Hän tekee kieltävän liikkeen
kädellään.
»Toinen morsianko?!»
»No, mikä muu sitten voisi olla esteenä? Voithan sen minulle sanoa,
Kahrl... totta tosiaan.»
Kahrl nousee. Mitä hän vastaisi tuolle tunkeilevalle naiselle, ettei
häntä loukkaisi? Hämillään pistää hän nokisen kätensä taskuun. Siellä
hänen sormensa sattuvat pieneen pyöreään kiveen, jonka pikku Matihs
on hänelle leikillään antanut viime pyhänä ja jonka hän on unohtanut
taskuunsa. Hänelle juolahti eräs tuuma mieleen.
»No, jos nyt niin mielelläsi tahdot syyn kuulla», sanoi hän ja
kääntyy oveen päin, niin voinhan sen sinulle sanoa: »minä en voi olla
isäpuolena.» Hän aikoo lähteä.
Mutta Raudupin emäntä tarttuu häntä käteen, eikä päästä menemään.
»Miten on mahdollista, että lapsi olisi sinun kieltoosi syynä?»
huudahtaa hän. »Poikahan rakastaa sinua ja sinä häntä. Minkä tähden et
voisi olla hänelle isänä? Älä nyt joutavia, tuo ei ole todellinen syy,
en laske sinua kamarista, ennenkuin olet sanonut minulle todellisen
syyn.»
Onpa tuosta nyt vaivaa, ajatteli Kahrl, kiukun noustessa.
Nyt hän tahtoo tietää salaisuuteni — — —. Mutta sitä hän ei saa — —
—. Nyt sanon hänelle sellaisen syyn, joka varmasti riittää. Ja ääneen
sanoo hän:
»Oikea syy on siinä, että talo, jonka isännäksi lupaat minut tehdä, ei
ole sinun talosi vaan pikku Matihsin...»
Raudupin emäntä päästää Kahrlin käden irti.
Varmoin askelin jättää tämä huoneen.
* * * * *
Raudupin emäntä palaa jälleen kotiinsa.
Sanomatta sanaakaan jättää hän hevosensa tielle kiiruhtavalle rengille
ja menee kamariinsa. Masentuneena istuutuu hän tuolille. Oi, mikä
häpeä! Mies, jolle Jumala ei ole antanut muuta kuin vähän punaa
poskille ja jokseenkin komean vartalon, hylkää rikkaan Raudupin
emännän! Niin, rikas — — — vaikka talo kuuluukin lapselle, on hänen
osansa siitä huolimatta vielä niin suuri, että häntä hyvällä syyllä voi
kutsua paikkakunnan rikkaimmaksi naiseksi. Tämän mies kyllä tietää, ja
sittenkin hän hylkää hänet. Mies himoitsee vielä suurempaa rikkautta —
— — tyhmyri, mistä hän enemmän löytäisi kuin Raudupin emännällä on...
Komea olet kyllä miekkonen, mutta tuskinpa vaan kartanoiden tyttäret
sinusta huolisivat...!
Emännän katse harhailee huoneessa. Missä lapsi? Nukke yksin makaa uunin
luona lattialla, pienokainen itse on poissa. Omituinen ajatus juolahtaa
emännän mieleen: olisikohan pikku Matihsille tapahtunut onnettomuus,
sillä aikaa kun hän oli poissa kotoa?
Hän menee toiseen huoneeseen ja hakee lasta vuoteesta. Siellä makaa
lapsi huivilla peitettynä ja nukkuu. Pienet kasvot ovat käännetyt
valoon päin ja emäntä huomaa miten kapeat ja kalpeat ne ovat. Mutta
tällä kertaa tämä näky ei häntä liikuta, kuten se ennen on tehnyt,
päinvastoin tämä näky lisää yhä enemmän katkeruutta hänen sydämessään.
Hän kääntyy poispäin lapsestaan, ottaa silkkihuivin päästään ja asettaa
sen kaappiin.
Kaapin ovi narahtaa ja pikku Matihs herää. Hän nousee istumaan
sängyssä, hieroo silmiä kädellään ja sanoo:
»Joko olet kotona, äitiseni? Katso miten kiltti olen ollut, minä
nukuin.»
»Näen sen», vastasi äiti lyhyeen ja aikoo sulkea kaapin oven.
»Oletko tuonut tuliaisia minulle?» kysyy lapsi.
Emäntä avaa laatikon, joka on kaapin alimmaisen hyllyn alla ja ottaa
siitä sokerin palasen.
»Kas tässä», sanoi hän ja heittää paikaltaan sokerin palan lapsen
syliin. Sitten hän sulkee kaapin ja menee toiseen kamariin muuttamaan
pukua.
Seuraavana yönä kiusaavat rumat mielikuvat Raudupin emäntää. Lopulta ne
muuttuvat omituiseksi uneksi. Raudupin emäntä seisoo kamarissaan, jonka
lattialla on kuusenhavuja ja seinillä kuusenoksia. Keskellä kamaria on
pieni valkea kirstu, kirstussa lepää kapeakasvoinen, kalpea lapsi —
pikku Matihs. Mutta ikkunan ääressä — samalla paikalla kuin silloinkin,
jolloin hän oli holhoojien kanssa emännän vieraana — istuu Kahrl, on
niin kaunis, niin komean ja miehekkään näköinen ja hymyilee, viittaa
emäntää kädellään —. Ilosta huudahtaen syöksyy hän Kahrlin syliin,
syleilee komeata miestä ja suutelee punaisia huulia himokkaasti...
Silloin alkaa lapsi arkussa valittaa ja itkeä, Kahrl pelästyy — työntää
emännän luotaan. Hän kaatuu — kaatuu lapsen arkulle ja herää.
Pikku Matihs itkee ja huutaa äitiään.
»Mikä on hätänä?» kysyi äiti vihaisena.
Onko lapsi nyt esteenä, ettei hän edes unissaan saa omistaa Kahrlia.
»Mitä tahdot?» »Juotavaa!» pyytää pienokainen kuivin suin.
»Saat huomenna» vastaa äiti. »Nuku nyt, äläkä enään huuda.»
Pikku Matihs vaikenee.
Vielä myöhemminkin hän silloin tällöin valittelee unissaan. Mutta äiti
ei sitä kuule, hän uneksii edelleen.
Kiusaaja näyttää hänelle viekoittelevia tulevaisuuden kuvia.
* * * * *
Neljä viikkoa on kulunut. Raudupin talossa ei näinä neljänä viikkona
ole tapahtunut mitään erikoista, emännän suhde pikku Matihseen on vain
muuttunut aivan toiseksi.
Äiti on tullut ystävällisemmäksi lapselleen.
Ennen sattui, että hän joskus torui lastaan sangen ankarasti tai sanoi
muuten pahasti, mutta nyt pikku Matihs ei enään kuule emännän suusta
sellaista; ennen kielsi hän poikaa tekemästä sitä tai tätä, mutta
nyt saa poika tehdä mitä itse haluaa. Hän saa leikkiä tulen kanssa
aivan kuin kukkien kanssa: hän saa tuntikaudet istua kaivon reunalla
ja heitellä puupaloja veteen, tahi leikkiä muuten vedellä; hän saa
heikoilla jaloillaan kiipeillä kaikilla tikapuilla pihassa; saa ryömiä
talon takana olevaan hiekkakuoppaan, joka jo kerran on vierinyt ja
täyttynyt, kaivaa siellä nukelleen kodin —. Raudupin emäntä antaa tämän
kaiken rauhassa tapahtua.
»Eihän sitä tuollaiselta lapsiraukalta voi kaikkea kieltää», tapasi
hän sanoa, kun ihmiset huomauttivat, että hän antaa lapsen olla liian
paljon omin valloin. »Onhan sääli kieltää ramparaukalta kaikki, mikä
sitä edes vähän tässä elämässä huvittaa. Olen kyllin kauan kohdellut
häntä tarpeettoman ankarasti, eläköön nyt hiukan oman mielensä mukaan.
Minä en ole levoton hänestä, tuollaiset rammat ottaa Jumala erikoisesti
hoivaansa.»
Ja todellakin. Näyttipä melkein siltä, että Jumala oli ottanut
pikku Matihsin erikoiseen huomioonsa. Hän tekee kaikkea mikä hänen
lapsenmieleensä kulloinkin juolahtaa, eikä hänelle sittenkään tapahdu
pienintäkään onnettomuutta. Niin, tuntuupa melkein siltä kuin tämä
riippumaton vapaus, jossa lapsi elää, edistäisi hänen terveyttään.
Hänen poskensa sairaloinen kalpeus häviää, jopa niillä joskus väreilee
hieno punakin.
Kun emäntä huomaa että lapsen voimat vahvenevat, ostaa hän eräänä
päivänä hänelle juutalaiselta veitsen.
Täytyyhän pojalle kerran antaa veitsi käteen, muutenhan hänestä tulee
täydellinen ompelija... kyllin vanha hän on siihen. Ja jos lapsi
vaatii, että veitsi on teroitettava, antaa äiti teroittaa sen oikein
teräväksi — — —
Täten on pikku Matihsillä yksi lelu lisää. Raudupin emäntä on hyvä
äiti. Sitä ei voi kieltää. Ja kuitenkin käy äiti pojalle päivä päivältä
vastenmielisemmäksi. Poika pelkää äitiään. Hän on ehkä huomannut
jonkun niistä ilkeistä katseista, joilla äiti häntä väliin salaisesti
katselee, ehkäpä ei. Hän ehkä vain vaistomaisesti tuntee, mitä kamalaa
tekoa äiti tuumii ja mitkä luonnottomat ajatukset hänen aivoissaan
kierii... ajatukset niin pimeät, kuin jos ne olisivat syntyneet itse
helvetissä.
— — — Tämänkö ramman takia pitäisi minun kadottaa onneni? Näin puhelee
Raudupin emäntä itsekseen. Enkö ole kyllin kauan istunut jo mieheni
sairasvuoteen ääressä ja hoitanut häntä? Tuleeko minun koko elämäni
olla sairaanhoitajana? Ei, sitä en tahdo. Minkätähden sen tekisin.
Olenko minä pahempi kuin toiset naiset? Muut elävät lakkaamatta onnessa
ja ilossa, enkä minä muka ennen vanhuuden päiviänikään saisi onnea
ja iloa, en saisi rakastaa. Ensimmäistä miestäni en voinut rakastaa.
Kahrlia rakastaisin... Oi, rakastan häntä sanomattomasti! Miten kaunis
hän on! Miten kookas, miten voimakas, miten terve hän on. Miten hänen
huulensa ovat punaiset, ja nämä huulet suutelisivat minua, ellei
minulla olisi lasta — — —. Oi, mikä onnettomuus! Miksi ei tuo lapsi
kuole? Hänhän on ristinä ja taakkana sekä itselleen että minulle.
Miksei kuolema ota minulta tätä ristiä!... Minä ravistan sen vielä
päältäni. En voi elää enää ilman Kahrlia... Ellei lapsi pian kuole voi
vielä tapahtua onnettomuus ... Tietysti, eihän se voi olla syntiä? Ei
niinkään ramman maailmassa pitäisi saada elää. Kenelle siitä on hyötyä?
Kenellä on siitä hyötyä jos pikku Matihs elää? Ei kenelläkään, ei
ainoallakaan. Mutta jos hän kuolee, tekee hän minut onnelliseksi, ja
sen vuoksi pitäisi hänen kuolla. Minä kuolisin myös mielelläni hänen
tähtensä, jos tekisin hänet kuolemani kautta terveeksi ja onnelliseksi,
mutta sitä en voi. Minun kuolemani ei häntä auta, mutta hänen
kuolemansa minua kyllä...
Tällaiset ajatukset ovat saaneet Raudupin emännän ajatukset sekaisin
ja ne tulevat yhä pakottavammiksi ja uhkaavammiksi. Kaiken päivää on
hänellä vain mielessään kaunis Kahrl, yöllä uneksii hän yhä hänestä.
Kirkossa ei hän kuule saarnaa, eikä hän rukoile Jumalaa, katselee vain
Kahrlia. Vastustamaton mustasukkaisuus valtaa hänet, jos hän huomaa
Kahrlen ystävällisessä keskustelussa jonkun nuoren tytön kanssa, eikä
hän tiedä miten olla, kun Kahrl häntä tervehtää ja puhuttelee. Omatunto
varoittaa häntä kyllä: »Sinä lähestyt kuilua, joka sinut nielaisee,
ellet karkeita pahoja ajatuksiasi! Lapsesi on rampa, sitä enemmän
sinun tulee sitä rakastaa. Niitä kipuja, jotka häntä vaivaavat, koeta
sinä niitä äidillisellä rakkaudellasi lieventää... Ja oletko muuten
varma, että viettäisit onnellista elämää Kahrlin kanssa? Eikö teko,
jota tuumit, nostaisi Jumalan vihan teidän ylitsenne? Eikö siitä tulisi
sydämeesi ikuinen painajainen? Heitä ne ajatukset, heitä luotasi nuo
kamalat aikeet, jotka vievät sinut varmaan perikatoon.»
Raudupin emäntä ei kuuntele mitä hänen hyvä henkensä kuiskaa. Hänen
päätöksensä vapautua vihatusta lapsesta, tulee yhä varmemmaksi. — Niin
lähestyy onnettomuus päivä päivältä.
* * * * *
Kuuma elokuun päivä. Raudupin väki leikkaa ohraa talosta kaukana
olevalla pellolla, emäntä on yksin kotona. Hän on valmistanut
juustomaitoa ja pesee keittiön edessä maitoastioita. Emännän kasvot
ovat hehkuvan kuumat, hän keskeyttää työnsä vähän väliä, pyyhkii
otsaansa ja tuijottaa avaruuteen.
Miten hiljaista on ympärillä, kun hän keskeyttää työnsä. Yksinpä
pääskysetkin näyttävät lentäneen väen mukana pellolle, sillä vain
harvoin visertelee joku niistä tai kiitää vinhassa lennossa emännän
ohi. Pikku Matihsiakaan ei näy, eikä kuulu lähistöllä. Emäntä jatkaa
rauhassa työtään. Ellei leikkuuväki ole ottanut lasta mukaansa, leikkii
se jossain lähistöllä.
Emäntä ottaa kantopuun, noutaakseen kaivosta vettä astiain huuhtomista
varten. Kaivo ei ole kovinkaan kaukana asuinrakennuksesta, saunan
vieressä. Puolitiessä, tallin luona, josta jo näkyy kaivolle, huomaa
emäntä, että pikku Matihs askartelee kaivon kannella, joka ulettuu
kaivon yli ja koettaa haravalla onkia jotain vedestä ylös. Se on
luultavasti jotain raskasta. Miten hän yrittääkään! Hän sai sen jo
kerran onnellisesti ylös. Se on pieni kivinen kanuunan kuula, jonka
Kahrl kerran oli löytänyt kyntäessään ja jolla lapsi hyvin mielellään
leikki. Hän tarttuu kiveen, tahtoen nostaa sen kannelle, mutta liukas
kuula luiskahtaa hänen käsistään, poika kurkottaa tavoittaakseen sitä —
vesi kaivossa räiskähtää, heikko pelästyksen huuto kuuluu ja häipyy.
Emäntä jää aivan kivettyneenä hetkeksi seisomaan. Pikku Matihs on
hävinnyt kaivon kannelta. Kansi uiskentelee vedessä. Lapsi on pudonnut
kaivoon.
»Joudu, kiiruhda lastasi pelastamaan!» huutaa emännälle hänen hyvä
henkensä.
Ja hän juoksee — juoksee niin että kantopuunhaat heltiävät, saapuu
kaivolle ja näkee miten pojan pää taas nousee pinnalle ja miten hänen
kätensä kuoleman tuskassa tarttuvat kanteen.
»Äiti!» sopertaa lapsi tuskin kuuluvasti, sillä vesi tunkeutuu hänen
suuhunsa ja vetää hänet alas. Hän tarttuu pienillä sormillaan kanteen,
heikot jalat räpyttelevät ja koettavat etsiä tukea kaivon reunasta.
Ja uudelleen kuuluu pari käsittämätöntä, korisevaa ääntä.
Silloin katsahtaa Raudupin emäntä pikaisesti ympärilleen.
Tuleeko tuolla tiellä joku laaksosta päin, tahi tuolta metsän reunasta?
Ei, ei kukaan... Kamala tuli syttyy emännän silmissä. Hän kiskoo
kantopuun olaitaan alas, kohottaa sen ilmaan — ei, hän antaa sen
jälleen vaipua, tapahtukoon Jumalan tahto.
Raudupin emäntä ajattelee Jumalaa ja samassa silmänräpäyksessä vaipuu
pikku Matihs kaivoon. Pääskynen sukeltautuu esiin taivaan sinestä,
räpyttelee siipiään aivan emännän pään päällä, kuuluu äänekäs
kvirikviri ja lintu häviää.
Tuolla hän nyt makaa kaivon syvyydessä, ei enään elä eikä hengitä.
Tuolla hän nyt makaa niinkuin olet hänen jo kauan sitten toivonut
makaavan, kylmänä ja äänettömänä... Miksi et iloitse siitä emäntä,
miksi et naura ja riemuitse — miksi olet noin kalpea? Sinä vapiset —
voimakas nainen, joko sinut valtaa suloinen tunne siitä, että ihana
Kahrl vihdoinkin tulee omaksesi? Älä nyt ajattele Kahrlea, vaan
ajattele miten sinun on ihmisille ilmoitettava lapsesi kuolema...
Juokse pellolle, hajota hiuksesi, että väkesi näkee sen jo kaukaa
liehuvan, ja ovat valmiit vastaanottamaan järkyttävää uutista, kerro,
että pikku Matihs on pudonnut kaivoon ja uponnut, sillä aikaa kuin sinä
askartelit kotona, vääntele käsiäsi, vaikeroi ja itke, jos voit...
Mutta joudu, joudu, onneton äiti, ellet tahdo, että joku toinen ehtisi
ennen ja levittää uutisen vieläpä luultavasti toisella tavalla kuin
sinä tahtoisit tehdä. Etkö näe tuolla saunan nurkalla jonkun liikkuvan?
Niin, nyt näet hänet, älä pelästy, sehän on vaan Jankel Goldbaum,
joka siellä hakee paria luunpalaa. Sokea ja mykkä juutalainen, jos
sulkee hänen suunsa kulta-avaimella ja kaataa silmiin hopeaa... Hän
lähestyy sinua hitaasti, näyttää sinulle keltaiset hampaansa ja kysyy
minkä tähden olet antanut lapsen hukkua? — — — Raudupin emäntä,
Raudupin emäntä, eikö sinulla ole kultaa ja hopeata kädessäsi? Ei
ole, ainoastaan kantopuu. Tahdotko sen avulla tehdä hänet sokeaksi
ja mykäksi, ehkä kuuroksikin? Kas niin, voimakas nainen, sinähän
osaat käsitellä tätä kantopuuta, kulta ja hopea jäävät itsellesi ja
Kahrlille. — — — Mitä, eikö vanha mies tyydy siihen? ... Hän pakenee,
hän huutaa? Älä anna hänen huutaa, emäntä, viisas nainen, vie hänet
kamariisi ja avaa hänelle kaappisi... Noin paljon? Täytyykö sinun
miesvainajasi rahoja hellittää noin paljon? Älä vääntele kasvojasi
tuolla tavalla, kuta enemmän annat, sitä mykempi ja sokeampi hän tulee
olemaan, eikä hän sinulle voi koskaan olla kyllin mykkä ja sokea. Kas
noin — nyt hän taas lähtee ja sinä voit vapaammin hengittää, hän menee
ystävänäsi, sydämesi ja rahapussisi ovat paljon keventyneet! ... Ja
nyt, juokse pellolle, hajota hiuksesi, että väkesi jo kaukaa näkee sen
hulmuavan ja on valmistunut vastaanottamaan järkyttävää uutista, kerro
että pikku Matihs on pudonnut kaivoon ja hukkunut, sillä aikaa kun sinä
askartelit kotona, vääntele käsiäsi, vaikeroi ja itke — itke, jos voit
niin tehdä...
* * * * *
Raudupin emännän kamarissa on kuusen hakoja lattialla ja kuusen oksia
seinillä, keskellä seisoo pieni valkea kirstu ja kirstussa lapsi,
kapeaposkinen, kalpeakasvoinen. Tähän saakka on emännän uni toteutunut.
Mutta Kahrl ei istu ikkunan ääressä ja viittaa kädellään — Kahrl on
lähtenyt kaupunkiin isäntänsä kanssa ja ostaa siellä lemmikilleen,
jolle samalla hetkellä veisataan kuolinvirttä, pahvista tehdyn hevosen.
Kotomatkalla vasta kuulee hän onnettomuudesta. Hän ei tahdo sitä uskoa
ja kiiruhtaa Raudupiin, kuullakseen asian emännän omasta suusta.
Kuultuaan kaiken, ei tämä, tavallisissa oloissa jokseenkin karski mies,
voi pidättää kyyneleitään. Raudupin emäntä itkee myös. Hän on samalla
niin äärettömän surkean ja masentuneen näköinen, ettei Kahrl voi
hillitä itseään, vaan istuutuu hänen viereensä, tarttuu hänen käteensä
ja lohduttaa häntä...
Kaksi kuukautta kuluu, heidän näkemättä toisiaan, kaksi kuukautta,
jotka Raudupin emäntä on pyhittänyt pikku Matihsille ja suremiseen.
Tällä ajalla on lohduttomasta äidistä vähitellen tullut elämänhaluinen
leski, josta ei huomaa, millaisen raskaan, korvaamattoman surun hän
vastikään on läpikäynyt. Eräänä päivänä, jolloin hän taas seisoo peilin
ääressä, sitoen päähänsä harmaata silkkiliinaa, jossa on punaiset
kukat, hän huomaa kaksi uutta ryppyä otsallaan. Hän vetää liinan
syvemmälle kasvoilleen, pukeutuu ja ajaa Gailitiin.
Tällä kertaa Kahrl ei seiso katonharjalla, ja Raudupin emännän mennessä
sisälle, tulee vanha köyryinen vaimo häntä vastaan. »Olisitpa voinut
viivyttää hetken tulemistasi», ajatteli emäntä, sillä hän muistaa,
että matka tai kyläily epäonnistuu, jos ensimmäinen vastaantulija on
vaimoihminen.
Ja hänen matkansa on todellakin turha. Kahrl ei ole kotona.
Kysymykseensä, missä hän on, vastaa Gailitin emäntä: »Hän lähti tänä
aamuna käräjätalolle. Kirjurin kaivo on luhistunut ja se täytyy
puhdistaa.»
»Vai niin», sanoi Raudupin emäntä purren huultaan, eikä puhu enään
Kahrlista. Hetken kuluttua lähtee hän sieltä.
Parin päivän kuluttua ovat sen kunnan jokavuotiset syysmarkkinat.
Raudupin emäntä toivoo tapaavansa Kahrlin markkinoilla, saadakseen
asiansa selväksi.
Markkinat ovat laajalla alueella ja Raudupin emäntä hakee Kahrlea
turhaan pitkän aikaa. Lopulta hän hänet löytää.
Kahrl seisoo maantien toisella puolen, torin päässä, mäntymetsän
reunassa, ja juttelee erään miehen kanssa. Kun emäntä lähestyy heitä,
poistuu vieras mies ja Raudupin emännän toivo jäädä kahden Kahrlin
kanssa on täyttynyt.
»Kylläpä olen saanut sinua hakea», sanoi hän, ojentaen Kahrlelle
kätensä. »Näyttää siltä kuin olisit juuri vastikään saapunut.»
»Eipä» vastaa Kahrl, »en suinkaan vastikään. Voisinko minä olla näin
humalassa, jos vasta äsken olisin tullut? ...»
Hän nauraa äänekkäästi, hän on todellakin maistanut. Hänen punakat
poskensa ovat vielä helakammat kuin tavallisesti, hänen iloiset
silmänsä säkenöivät elämän halua, hänen liikkeensä ovat niin vapaat,
niin varmat, niin pehmeät, ettei Raudupin emäntä enään voi irroittaa
katsettaan hänestä ja hänestä tuntuu, ettei Kahrl vielä koskaan ole
ollut niin ihana kuin tällä hetkellä.
»Humalassa?» sanoi hän ja löi Kahrlea kevyesti kädelle. »Sinä
leikinlaskija.»
»Tietysti. Olenhan ollut jo aamusta varhain täällä, olin tuonut lehmän
markkinoille, myin sen, join margritschia... Olen nähnyt sinutkin
ainakin kymmenen kertaa.»
»Etkä tullut luokseni?»
»Mistä minä tiesin, että tahdoit tavata minua.»
»Etkö tiennyt? Eikö emäntäsi ole kertonut sinulle, että kävin teillä?»
»Sen hän kertoi. Mutta luulin — — —.»
Kahrl ei lausunut loppuun, mitä hän oli luullut, vaan poistaa muutaman
kuivan heinänkorren hihaltaan välinpitämättömän näköisenä.
»Mitä sinä luulit?»
»No luulin, että asia on päättynyt.»
»Päättynyt? ... Kahrl, älä puhu noin!» huudahtaa Raudupin emäntä,
joka ei enään jaksa hillitä itseään. »Jospa tietäisit, kuinka minä
sinua rakastan. En voi sitä oikein sanoakaan!... Rakas Kahrl, tule
Raudupiin, tule Raudupin isännäksi! Sano mikä sinulla on hätänä, kun
olet tullut Raudupiin? Tulet olemaan rikas ja kunnioitettu, elät kuin
herra! Jumaliste, tulen pitämään ja palvelemaan sinua herranani, enkä
miehenäni, tulen pitämään sinua — en tiedä miten — minä tulen...»
Emäntä vaikenee, hän ei löydä sanoja. Hänen povensa nousee ja laskee
suuren kiihtymyksen tähden, hänen olisi ollut helppo kuolla Kahrlin
tähden — — —.
»Nyt et saa vastustaa enään», jatkaa hän hetken kuluttua liehakoiden,
»nyt et voi mainita enään mitään estettä, joka olisi avioliittomme
tiellä, nyt sinun täytyy, niin nyt täytyy sinun tulla isännäksi
Raudupiin.» »Todellako?» kysyy Kahrl leikillisen ivallisesti ja
katsoo lakkaamatta tielle odottaen, että joku tulisi kuulemaan heidän
keskusteluansa. »Kukapa tietää, vaikka voisinkin sinulle mainita jonkun
esteen. Ehkäpä voinkin?»
»Älä nyt joutavia, älä nyt enään vastusta... Silloin kun olin luonasi,
mainitsit yhden ainoan esteen, ja tämä este on nyt poissa.»
»On poissa? Mistä esteestä sinä sitten puhut?» kysyi Kahrl, joka
jo melkein oli unohtanut, millä hän silloin oli perustellut
vastustamisensa.
»Niin, puhun pikku Matihsesta — hänhän oli esteenä...»
»Pikku Matihs? Mitä, Raudup-äiti, ethän toki ajattele että minä tuon
lapsiraukan takia kieltäydyin tulemasta Raudupin isännäksi?»
»Mutta niinhän sinä sanoit», huudahtaa emäntä ja kalpenee.
»Niin, nyt muistan, että sanoin niin. Mutta minä sanoin sen vain sillä,
kun sinä minua niin ankarasti vaadit ilmaisemaan syytä kieltooni.
Oikeata syytä en voinut enkä tahtonut sinulle sanoa, mutta pikku Matihs
ei suinkaan ollut minään esteenä, pikku Matihs, joka oli minulle yhtä
rakas kuin pieni veli.»
Miehen ääni vapisee hiukan, hän vaikenee.
»Pikku Matihs ei ollut esteenä», toistaa Raudupin emäntä soinnuttomalla
äänellä. »Hän ei ollut esteenä, mikä oli, mikä on siis oikea syy
kieltoosi?»
»Nyt kai voin sen sinulle sanoa», jatkoi Kahrl. »En voi naida sinua
sen tähden, että minulla jo on morsian. Marija Kahrklen nai minut
taloonsa. Me olemme jo viime kesästä saakka kihloissa. Mutta tähän
asti piti asian pysyä salassa, koska vanhus ei minusta huolinut,
mutta sen jälkeen kun perin kummisedältäni ne sata ruplaa, on hän
muuttunut toisenlaiseksi minua kohtaan, ja viime sunnuntaina antoi hän
myöntymyksensä. Ja sen tähden voin nyt vapaasti puhua onnestani. Martin
päiviksi voit hankkia minulle nuo sata ruplaa, Martin päivänä ovat
häämme.»
Kahrl aikoo mennä.
»Jää, älä mene!» huutaa emäntä tukahutetulla äänellä, tarttuu lujasti
Kahrlia käteen, eikä päästä häntä. »Kahrl onko se täyttä totta: — sinä
hylkäät minut, otat toisen... Marija Kahrklenin... Kahrl, silloin
täytyy minun kuolla.»
»Älä ole hullu, Raudup-äiti, päästä minut», sanoi komea mies äkäisenä
ja koettaa irroittaa kätensä emännän kädestä. »Katso, ihmiset tuolla
alkavat meitä tarkastaa.»
»Katsokoot, jos se heitä haluttaa, mitä se minua liikuttaa», sanoo
Raudupin emäntä hillittömänä. »Katsokoot vain meitä, minä en päästä
sinua vapaaksi, ennenkuin olet minulle luvannut...»
»Hullu nainen», keskeyttää hänet Kahrl vihaisena ja kiskoo hänet pari
askelta mukanaan. »Mitä tahdot minusta? Mene pois piru, en voi myydä
itseäni sinulle! Mutta jos tahdot niin tule mukaan, minä ostan sinulle
puoli tusinaa toisia minun tilalleni.»
Silmänräpäyksen ajan seisoo Raudupin emäntä Kahrlin edessä ikäänkuin
kovan iskun huumaamana — suu auki, himmein, tuijottavin silmin. Mutta
silmänräpäyksen ainoastaan. Sitten hän tointuu jälleen. Hän puristaa
Kahrlin käden kuin ruuviin ja vetää hänet metsään sellaisella voimalla,
että mies turhaan taistelee vastaan.
»Mitä sinä sanoitkaan?» sähisee hän ja silmänsä säkenöivät aivan
vihreinä, »mitä sinä minulle sanoit? Onko sinulla oikeutta puhua
minulle tuolla tavalla? Tiedätkö, että voisin tappaa sinut kuin koiran
— sinä ilkiö... Miksi sinä petit minua? Miksi et sanonut minulle heti,
että sinulla on toinen morsian? Miksi puhuit pojasta, kun sinun olisi
pitänyt puhua Marijastasi? Kahrklen, hän on siis tuo valittu, jonka
edestä minun on väistyttävä — tuo kerjäläinen, joka ei omista edes
kymmenettä osaa siitä, mitä minä omakseni kutsun. Ja sittenkin tahdot
ottaa hänet, ja sittenkin hän on sinulle rakkaampi kuin minä! ...
Millä taikaruualla hän sinua on ruokkinut, minkä noitajuoman sinulle
juottanut... Mitä hän on edestäsi tehnyt? Ei hän ole sinulle edes
oljenkortta maasta nostanut, ja sittenkin hän on sinulle rakkaampi kuin
minä, kuin minä — — — joka olen — — — tiedätkö mitä minä olen tähtesi
tehnyt?»
Tätä sanoessaan ravistaa emäntä mielipuolen tavoin kauhistuneen miehen
kättä.
»Tiedätkö, mitä olen tähtesi tehnyt? ... Sinä uskot, että poika kuoli,
Jumalan hänelle määräämän kuoleman? ... Niin, kalpene vain — — kalpene
vahan valkeaksi, pikku Matihs ei kuollut luonnollista kuolemaa. Sinun
tähtesi annoin hänen hukkua kaivoon. Minä olisin voinut pelastaa hänet,
mutta sinä olit minulle rakkaampi kuin lapseni, ja sentähden annoin
hänen hukkua. Voi, voi! Ja nyt sinä siitä huolimatta otat toisen! Ota
Marijasi, ota hänet! Mutta tämän sanon sinulle: kielesi kuivukoon
kirotun valheesi tähden ja lapsen henki kiusatkoon sinua yötä päivää ja
tuottakoon teille molemmille onnettomuutta, aina hautaan asti.»
Viimeisiä sanoja lausuessa, päästi emäntä Kahrlen käden irti, iski
nyrkkinsä hänen rintaansa, niin että mies horjahti, ja katosi sitten
metsään.
Kuin huumaantuneena katsoo mies hetkisen poistuvan jälkeen ja
kääntyy sitten maantielle. Tiellä kulkee ihmisvirta edes takaisin.
Hevosmarkkinaväkeä tulee ja menee, iloiset parit käyskentelevät
ilakoiden ja leikkiä laskien. Itse markkinapaikalla tunkeilevat sekä
suuret että pienet myymäkojujen luona, raha helisee, ostajat ja myyjät
nauravat, lapset piipittävät pieniä savesta tehtyjä ankkoja, siellä
täällä joku pari riitelee. Ravintolassa kilisevät lasit ja pullot,
nuoret miehet kostuttavat kurkkuaan vaahtoavalla oluella ja vanhat isät
tekevät samoin. Kärryissä istuvat nuoret tytöt, syövät piparkakkuja
ja rinkilöitä juoruten poissaolevista. Vaimojen ja vanhojen äitien
kielet liikkuvat yhtä nopeaan kuin nuortenkin. Kaikki käy aivan samalla
tavalla kuin edellisenä, sitä edellisenä ja sitäkin edellisenä vuonna
tässä samassa paikassa...
Silloin vanhat vaimot äkkiä vaikenevat ja kuuntelevat. Mikä ilkeä
humu tuolla syntyy? ... Ja nuoret tytöt pistävät puoliksi haukatut
piparikakut ja rinkilät taskuunsa, nousevat seisomaan kärryissään ja
katselevat ympärilleen: mitä ihmiset tuonne tielle kokoontuvat? Vanhat
isännät ja nuoret miehet jättävät ravintolan, viiden minuutin perästä
kulkeutuu koko markkinaväki maantielle uteliaisuudestaan.
»Mitä on tapahtunut?» kysyy toinen toiseltaan ja ihmisjoukon keskeltä
kuuluu vastaus:
»Onnettomuus.»
»Millainen onnettomuus?»
»Nainen.»
»Mitä on naiselle tapahtunut?»
»Hän on joutunut kuorman alle.»
»Kuka hän on?»
Tällä kertaa viipyy vastaus hiukan. Mutta sitten tulee vastaus.
»Raudupin emäntä.»
Niin Raudupin emäntä. Suuren ihmisjoukon keskellä makaa hän
liikkumattomana maantiellä. Hänen musertunut päänsä lepää
markkinavahdin sylissä, ja tämä valelee sitä vedellä. Kukaan ei voi
sanoa, miten onnettomuus tapahtui? Toiset kertovat, että syy oli
hänessä itsessään; toiset taas, että syy oli ajajan... Oli muodostunut
sankka tomupilvi, kun mies oli ajanut kaksivaljakollansa kuormaa
markkinoilta pois, Raudupin emäntä oli juuri sillä hetkellä juossut
maantien yli — ja kun pöly oli hälventynyt, oli emäntä maannut
maantiellä murskaantunein päin...
* * * * *
Korkeasta tapulista kuuluu kuolinkellot, hautausvirsi kirkkomaalta,
avonaisessa haudassa komea musta kirstu, kaunis kukkaseppele kirstulla
ja haudan ja kirstun ympärillä joukko hymyileviä perijöitä...
Kuka tänään haudataan?
Raudupin emäntä!
Mutta Martin päivänä viettävät Kahrl ja Marija häitään. Häät ovat
komeat, paljon vieraita saapuvilla, morsian on herttainen ja kaunis.
Mutta sittenkään ei Kahrl voi päästä oikealle häätuulelle, sillä hänen
sydäntään painaa vuoren tavoin Raudupin emännän kirous. Hän ei tunne
itseään syylliseksi, mutta hän ei kuitenkaan voi olla yhtä iloinen kuin
toiset. Onnettoman lapsen siniset silmät eivät tahdo poistua mielestä.
»Ollaanko surumielisiä?» kysyy kaunis morsian, ja kiertää kätensä hänen
kaulalleen. »Koettakaamme huvittaa itseämme tanssilla.»
Kahrl tanssii.
Mutta ei hän tanssinkaan jälkeen tule iloisemmaksi...
Häät ovat ohi.
Arkioloissa nuori aviomies oppii tuntemaan vaimonsa hyvät ja heikot
puolet, nuori aviovaimo taas miehensä hyvät ja huonot ominaisuudet.
He eivät ole pettyneet. He ovat toisiinsa ja kohtaloonsa tyytyväisiä.
Maallista tavaraa heillä on kylliksi... Ja kuitenkaan Kahrl ei voi
jättää huokailemistaan eikä hän ole niin onnellinen kuin pitäisi.
»Mikä sinua vaivaa?» kysyy hänen vaimonsa.
Mutta Kahrl ei kerro, mikä hänen sydäntään ahdistaa.
»Mikä sinun on?» kysyy nuori aviovaimo yhä useammin, luullen että Kahrl
ei ole onnellinen hänen kanssaan ja itkee.
Silloin kertoo Kahrl hänelle kaikki.
Nuori vaimo on kovin järkytetty, tumman varjon lailla laskeutuu
Raudupin emännän kirous hänen aurinkoiseen mieleensä. Tuottaako lapsen
henki hänelle todellakin onnettomuutta? Ehkäpä noina vaikeina hetkinä,
jotka pian lähestyvät. Hänen sydämensä pelkää, ja lapsen siniset
silmät, joita hän ei ole koskaan nähnyt, kiusaavat myöskin häntä.
Mutta kaikki käy onnellisesti. Ja Kahrlin pitäessä pientä punakkaa
poikaansa käsivarsillaan, katselee se häntä suurilla sinisillä
silmillä, joista isälle avautuu kokonainen taivas onnea ja sovintoa.
Vapisevin käsin laskee hän tuon nuoren ihmistaimen kehtoon ja kumartuu
nuoren vaimonsa puoleen...
»Iloitse vaimoni, kirous on poistettu meistä, hän ei meitä vihaa, koska
on tullut takaisin meidän luoksemme.
Vanhemmat antavat esikoiselleen nimeksi Matihs.