»Enkö sitä arvannutkin», nauroi Paul, »isäukkosi ei ole niin tyhmä,
ettei hän sitoisi toista siipeä kun on toisen jo sitonut. Olehan
huoletta. Niinkauan kuin minulla vielä on, on sinullakin! Äitimuorini
on myynyt lampaita, eikä ole kristillisenä äitinä unohtanut minuakaan.
Katsohan!» Ja hän veti kolme rypistynyttä ruplan seteliä housunsa
taskusta.
»Mutta tämä onkin koko nykyinen omaisuuteni», jatkoi hän, »ei voi saada
isännältä ropoakaan, sillä hän kokoaa rahaa syysvuokraansa varten.
Kuitenkin luulen, että tämä riittää täksi illaksi.»
Ja riittihän se. Jäipä vielä vähän jälellekin. Kun ystävykset myöhään
puoliyön seuduissa lähtivät käsitysten kapakasta, kilisi Paulin
taskussa vielä viisitoista tai kaksikymmentä kopeekkaa.
»Sinä olet todellakin paras mies koko maailmassa», puhui Andrew kankein
kielin matkalla. »Jumaliste, kaikkein uskollisin, vaikka oletkin syynä
siihen, että olen joutunut tähän kirottuun asemaan — jumaliste.»
»Usko minua», vakuutti Paul samalla tavalla kangertaen, »usko minua,
että minun kauttani ei pidä enään pienintäkään ikävyyttä sinulle sattua
— ei niin koskaan enään! Ja siitä pidän kyllä huolen, että vielä monet
kerrat tapaamme muuallakin ei vain Roplainissa, huolimatta omituisesta
isästäsi! — Kuka nyt olisi voinut uskoa, että seinillä on korvat.»
Kun ystävysten oli aika erota, uudistivat he vielä kerran
ystävyyslupauksensa.
»Voi hyvin, veliseni!» huusi Andrew ja ravisti Paulin kättä kovasti.
»Voi hyvin», toisti tämä, syleillen Andrewia.
»Ystävät ikuisiksi ajoiksi!»
»Ystävät ikiajoiksi!» toisti Paul.
Kun he vielä muutaman kerran olivat suudella läiskäyttäneet toisiaan
poskille, erosivat he ja kukin meni omaa tietään.
* * * * *
»Koska tulit kotiin eilen?» kysyi äiti maanantaiaamuna Andrewilta,
asettaen hänelle vadillisen puuroa pöydälle isännän kamariin, »en
kuullut sinun tuloasi.»
»En tiedä», vastasi poika lyhyesti, sekoittaen puuroa lusikallaan.
Kysymys tuntui hänestä kovin vastenmieliseltä. »Mitä sitten?»
»Ei mitään, ajattelin vain, että isä, jos hän saisi tietää, että sinä
istuit niin kauan eilen kapakassa, tulisi taas kovin vihaiseksi. Sinun
ei olisi pitänyt tehdä niin, Andrew-poikaseni.»
»Ei pitänyt tehdä?» kiivastui poika, jonka mieli ei ollut vielä täysin
rauhoittunut eilisen humalan jälkeen, ja heitti lusikan pöydälle, »ei
pitänyt tehdä! Mitä sitten olen tehnyt? Mitä rikkonut? Rupeatko sinäkin
kuten isä minua moittimaan? Kerran puolessa vuodessa jään pitemmäksi
aikaa kotoa pois ja heti minua moititaan. Tahdotko todellakin, että
mätänisin kotona, ajaisin vanhat akat alas uunilta ja menisin itse
heidän sijaansa?»
»Älä riitele, älä riitele», koetti äiti Andrewia rauhoittaa, nosti
lusikan, joka oli pudonnut lattialle, ylös, pyyhki sen huolellisesti ja
asetti sen jälleen puuroon. »Enhän sanokaan mitään omasta puolestani,
kunhan ei isä vain — — —.»
»Isä», keskeytti Andrew äitinsä, mutta puhui jo sävyisemmin kuin äsken,
»mitä isä minusta oikeastaan tahtoo? Koko maailma nauraa, että minusta
tahdotaan tehdä munkki, että minua pidetään kaapissa ja ruokitaan
reiästä. Ellei sitä nuoruudessaan saa nauttia ainoatakaan iloista
hetkeä, koska sitten? Kainalosauvoilla en enään mene kapakkaan enkä
tanssi kolmella jalalla! — Olen eilen juonut Paulin kanssa muutaman
pullon olutta ja ottanut pari ryyppyä — ketä se vahingoittaisi? Olenko
tullut huonommaksi siitä? Onko terveyteni siitä kärsinyt? Olin tänä
aamuna työssä kuten muutkin ja olen saanut enemmän aikaan kuin heistä
yksikään. Katso minua ja katso Aatamia, isän rakasta renkiä, joka ei
ole valvonut ainoatakaan yötä — minkä näköinen hän on, minkä näköinen
minä! Niinkuin ruoto verrattuna kalaan... Ja, jospa minä olisin ainoa,
joka elää tällä tavalla! Tuttavistani ei ole kukaan parempi kuin minä,
Aatamia lukuunottamatta, ihmistä, jossa Jumala on erehtynyt, kun ei ole
luonut hänestä vaimoihmistä. Eikä kukaan isä ja äiti kuulu olevan niin
tyytymätön lapsiinsa kuin te olette minuun!»
»Älä sano te», puhui äiti hellyttävällä äänellä, »enhän minä koskaan
ole sanonut, että olisin tyytymätön sinuun. Totta se on, että jos
nuoruus kuluu ilotta, ei niitä vanhuus tuo. Näen sen omasta itsestäni.
Mutta minä vain pelkään, että joudut taas isän kanssa riitaan ja sen
tähden puhuin.»
Tästä pelosta johtui sitten, ettei isä kotiin palattuaan saanut tietää
mitään Andrewin ja Paulin seurustelusta. Äiti vaikeni siitä kokonaan,
ja kukapa muu siitä ilmoittaisi isälle? Palvelijat, Aatami niihin
luettuna, eivät varmastikaan. Miksi sekaantua isännän perheasioihin?
Mitä hyvää siitä olisi? Isännän viha omaisiaan kohtaan, emännän ja
Andrewin vihamielisyys palvelijoita kohtaan olisi ollut seurauksena
sellaisesta ilmiannosta. Täytyy näet osata elää.
Sitten tapahtui yhä useammin, että Andrew, isän ollessa jollain
asioilla kotoa pois, oli Paulin seurassa joko kapakassa, tai heilojensa
luona, tahi toisinaan »kuivissa» toisinaan »märissä» seuroissa. Mutta
tämä tapahtui joskus isän ollessa kotonakin. Hänhän antoi pojalle
luvan käydä seurassa, ja tämä oli nyt niin viisas, että oli määrätyllä
ajalla kotona. Mutta eikö seuraan mennessä voi eksyä ja joutua muualle?
Eikö usein riittänyt, että vain näyttäytyi seurassa ja hävisi heti sen
jälkeen... Ja nukkuihan Andrew omassa huoneessaan ja näki miten kissa
eräänä päivänä hiipii sisään ja taas ulos avonaisen ikkunan kautta...
Tästä johtui, isän yhä iloisemmalla mielellä katsoessa tulevaisuuteen,
että Andrew yhä lujemmin joutui kevytmielisyyden pauloihin, yhä
kauemmaksi siitä tiestä, jolla Roplain luuli poikansa kulkevan.
Kyllä hän joskus kuuli sisässään äänen, joka sanoi: »et tee oikein,
pettäessäsi isääsi», joskus sydän löi omituisesti, kun hän mitään
pahaa aavistamattomalle isälleen lateli hävittömiä valeitaan, mutta
sitten hän rauhoittui taas pian, sanoen itselleen, että isäukkohan itse
pakoitti hänet tähän kaikkeen, kieltäessään häneltä kaikki nautinnot,
joihin nuoruus hänet oikeutti. Mutta hän ei voinut rauhoittaa
omaatuntoaan kokonaan, kuten ennen. Kun hän ennen oli jotain isältään
salannut, voi hän itseään rauhoittaa sillä, ettei isä häntä ehkä
toruisikaan, vaikka sen tietäisi. Nyt Andrew tiesi varmaan, että hän
toimi vastoin isän ankaraa käskyä.
* * * * *
Oli jälleen kesä, suurten markkinain aatto. Ympärillä olevat kapakat
olivat täynnä mustalaisia, karjanostajia ja kaikenkaltaista kansaa,
jotka kaikki toivoivat voittavansa oikein tai väärin keinoin seuraavana
päivänä. Roplainin lähellä oleva kirkkokapakka vilisi myös väkeä täynnä.
Roplain ei ollut kotona, vaan kaupungissa. Ennen lähtöään oli hän yhä
uudelleen sanonut pojalleen, että jollei hän ole palannut kotiin,
tuli tämän markkinain edellisenä ja jälkimmäisenä yönä vartioida
hevosia, sillä sellaisina öinä hevosvarkaat ovat innokkaimmin toimessa.
Sentähden Andrewilla olikin pyssy olallaan, kun hän ja Aatami veivät
hevoset hämärässä hakaan.
»Mikä tuo tuolla loistaa aivan kuin hopea?» sanoi Aatami, ratsastaen
kaivon viertä, josta etäisen matkan vuoksi haettiin vettä ainoastaan
ruokaa ja juomaa varten. »Näyttää olevan rahaa.»
»Se on avain», vastasi Andrew, hypähtäen hevosen selästä alas ja
nostaen esineen ylös, »meidän kaappimme avain — äiti on sen varmaan
kadottanut.»
Hän pisti sen taskuunsa.
»Minä tulen vaatimaan suuria löytäjäisiä, jos se sattuu olemaan
rahakaapin avain», laski Aatami leikkiä.
»En tiedä, saatkohan paljon, jos löytäjäiset lasketaan sen rahan
mukaan, joka on avaimen turvassa.»
»No, pari sataa nyt ainakin on sen takana!»
»En osaa sanoa. Sinähän tiedät, että isä pitää minua huonona
rahanlaskijana ja laskee sentähden rahat aina itse», nauroi Andrew.
Kun hevosille oli pantu rautariimut ja Aatami tehnyt tulen, sanoi
Andrew hetken kuluttua:
»Tiedätkö mitä, Aatami? Ole hyvä ja jää hetkiseksi yksin hevosten
luo. Tahtoisin mielelläni juosta hetkeksi kapakkaan katsomaan, miten
kirjavaa siellä on. Eihän se ole kaukana, eikä piru hevosia sillä aikaa
hae! Uninen et ole liioin, ja teen mielelläni sinulle toisella kertaa
palveluksen.»
»Tänä iltana ei sinun pitäisi mennä», pyysi Aatami.
»Miten niin? Miksikä ei? Pelkäätkö varkaita?»
»Enhän toki, niitä varten minulla olisi», hän löi pyssyään, »tämä
mukanani! Mutta minusta tuntuu kuin saisimme ukkosta. Ilma on hyvin
painostavaa ja — katsohan tuonne.» Hän näytti koilliseen, jossa näkyi
tumma pilvi taivaanrannalla. »Sade yllättää sinut matkalla, eikä
sinulla ole muuta päälläsi kuin ohut takki.»
»Oh, ennenkuin tuo otus on noussut, olen jo takaisin, sehän liikkuu
tuskin ollenkaan.»
»Tuollaisten pilvien liikkeet ovat epävarmoja», vastasi Aatami,
heittäen lahon puun tuleen, »ne voivat peittää taivaan aivan äkkiä.
Jää mieluummin tänne, tule, kömmi kiinteästi paksun takin alle ja
jutelkaamme — mitäpä siellä olisi katsomista.»
»Myönnä mieluummin, että pelkäät varkaita!» sanoi Andrew.
»Lähde vain minun puolestani, jos niin luulet!» huudahti renki, hiukan
äkeissään siitä, että hänen rohkeuttaan epäiltiin.
»No, siis näkemiin!» sanoi Andrew ja kiiruhti pois.
Yö oli niin hiljainen, että Aatami voi seurata hänen varmaa astuntaansa
vielä kauan.
»Ukonilma yllättää hänet», puheli hän itsekseen, »tänään tämä ja ennen
pitkää jokin muu, sillä näin ei voi kauankaan jatkua. Poika parka,
ja sääli vanhempia». Hän huokasi ja vaipui ajatuksiinsa, tuijottaen
tuleen. —
Kuljettuaan noin puoli virstaa, pysähtyi Andrew äkkiä suuren kuusen
ääreen, jonka alemmat oksat melkein koskettivat maata. Tutkien katseli
hän näiden läpi, mutta oli jo niin pimeä, että tuskin mitään eroitti.
»Hyvää iltaa», sanoi silloin ääni, ja Paulin vartalo irroittautui
kuusen kyljestä. »Kylläpä sinä annat itseäsi odottaa! Minä jo luulin
ettet tulisikaan.»
»Hyvänen aika, miten sellainen voi pälkähtää päähäsikään? Koska en ole
sanaani sinulle pitänyt?» vastasi Andrew, puristaen ystävänsä kättä,
»ellei Aatami olisi antanut minulle lomaa, ja vähältä piti, ettei olisi
antanutkaan, niin olisin tullut siitä sinulle ilmoittamaan».
»Enkä minä olisi yksin mennyt kapakkaan», puhui Paul, »kahdesta syystä
en: ensiksikin minulla on perin vähän rahaa ja toiseksi, ilman sinua
— no senhän tiedät!» Ja riippuen Andrewin käsivarressa, lähti hän
kävelemään.
»Miten sinun rahasi laita on?» kysyi hän hetken kuluttua.
»Kassakirstun pohjalla voi itseään peilailla!» nauroi Andrew, »kamala,
ennenkuulumaton tyhjyys! Tuskalla ja vaivalla olen saanut kokoon
muutamia kolikoita, joiden toivon kuitenkin päitämme tänä iltana
lämmittävän.»
»En tarkoittanut sitä», sanoi Paul, pakottaen ystävänsä hitaampaan
kävelyyn. »Mutta muuta, jotain hyvin ikävää. Kuule, mitä unohdin
sanoa sinulle jo aikaisemmin: Marija Leepkahj on kai tullut hulluksi.
Ajatteles, hän pyysi minua toimittamaan sinulle asiansa, koska hän
ei enään sinua koskaan saa tavata, ja käski sanoa, ettei hän tahdo
kauemmin odottaa sitä toista viittäkymmentä ruplaa, jotka olet hänelle
luvannut — ajatteles, ei kauemmin kuin Martin päivään! Sinun on
otettava rahat mistä saat. Ja ellet maksa, menee hän isäsi luo.»
»Eikö hän ole täysjärkinen!» huudahti Andrew pelästyneenä ja pysähtyi.
»Todellakin se ihminen on tullut hulluksi! Mistä minä saan niin paljon
rahaa irti tällaisena köyhänä aikana?»
»Selitinhän minä hänelle tuon kaiken», vastasi Paul, »mutta hän
vastasi, ettei se häntä liikuta, hän on jo kyllin kauan odottanut ja
tarvitsee välttämäti rahaa.»
»Jumaliste, silloin käy minun huonosti! Mutta miten ihmeessä hän on
tällaisen ilkeän uhkauksen keksinyt? Eiköhän joku ole yllyttänyt häntä
minua vastaan? ... Niin paljon rahaa! Hankkia viisikymmentä ruplaa, kun
en tiedä mistä ottaa viisikymmentä kopeekkaa. Enhän sinun apuusi liioin
voi enään turvautua?»
»Ikävä kyllä, et», vastasi Paul alakuloisena, »tiedäthän, miten
vaikeaa minun oli saada kokoon sinulle nuo ensimmäiset viisikymmentä
ruplaa — ja silloin oli paremmat ajat. Olisihan minulla vielä pari
ruplaa saatavaa vanhalta isännältäni, mutta niiden saanti on nyt aivan
mahdotonta. Olen sitäpaitsi itse kiipelissä — nain luultavasti Mada
Ssehtmalin!»
»Älähän nyt toki.»
»Mitä tehdä, huonot ajat.»
»Paha paikka todellakin.»
Hetken astuivat molemmat ääneti eteenpäin. Kumpikin vaipuneena
ajatuksiinsa.
»No — kyllä Jumala pitää huolen. Mitäpä tässä antaisit niin kovin
itsesi masentua», alkoi Paul uudelleen.
Andrew huokasi eikä puhunut mitään.
»Pitäisi koettaa iskeä tuo paksu rinkelimuija kuoliaaksi», sanoi Paul
äkkiä, leikkiä laskien, kuten kevytmielisten on tapana, »sanotaan hänen
olevan rikkaan, ja silloin olisimme molemmat autetut.»
»Miten voit puhuakaan tuollaisia tyhmyyksiä», vastasi Andrew paheksuen.
»Mutta älä luule, että minä tuollaisten asioiden tähden annan sinun
kauan vaivata päätäsi», nauroi Paul. »Sehän turmelisi meiltä koko
illan. Uusi päivä, uudet neuvot! Martin päivään on vielä pari viikkoa,
ja niin pitkässä ajassa ehtii tapahtua paljon. Ole iloinen veliseni!
Joko kuulet, miten kapakassa surisee ja kuhisee kuin ampiaispesässä?»
Mutta johtuiko tuo kuhiseva, suriseva ääni todellakin kapakasta, vai
taivaalla yhä mustenevista pilvistä...?
* * * * *
Suljettuaan luhdit ja maitokamarin jäi Roplainin emäntä vielä hetkeksi
pihalle seisomaan ja katseli mustia, hitaasti kasvavia pilviä.
»Tänään saamme vielä ukkosta», mumisi hän, »sitä jo tuuminkin, koska
pääskyset lensivät niin matalalla koko illan, ja kiuru huusi metsässä.
Miten raskas, painostava ilma... se ahdistaa rintaani kuin vuori!
Voi!... miten outo tunne sydämessäni, aivan merkillinen... Miten on
kylmä!... Mistä tuo kylmä viima johtuu, joka tarttui minuun? Ja nyt kauhea
kuumuus!...
Ruokaan koskematta pani hän lusikkansa pois jälleen.
»Eikö teille puuro maistu, emäntä?» kysyi palvelija, joka oli
valmistanut illallisen, »luulen kuitenkin keittäneeni sen hyväksi.»
»Minulla ei tänä iltana ole nälkä», vastasi emäntä, ja meni etummaiseen
isännän kamariin. Siellä seisoi kaappi ja sen takana oli Andrewin
vuode. Emäntä meni vuoteen luo, valmisti sen yökuntoon ja muisti vasta
sitten, että Andrew on tämän yön hevosten luona haassa. Miten hän
onkaan tänään hajamielinen — — —. Hän meni toiseen huoneeseen.
Se tuntui hänestä omituisen vieraalta ja niin tyhjältä tumman pilven
aiheuttamassa valossa. Mutta siellä oli kaikki entisellään. Hänen oma
ja miehensä vuode, pöytä, tuolit — ei mitään oltu siirretty. Miksi
täällä oli sellainen hiljaisuus? Mahtoikohan kello seistä? Aivan
oikein, joku on sen seisauttanut. Hän kosketti heiluria, joka, tehtyään
pari heilahdusta, seisahtui jälleen. Kammottava hiljaisuus vallitsi
uudelleen. Emännän valtasi käsittämätön pelko, hän meni kiireesti
takaisin väentupaan.
»En tiedä mitä tapahtuu», sanoi hän väelle, »mutta minun ei ole hyvä
olla. Iskeekö salama alas meillä, vai varastetaanko meiltä hevoset? ...
Peterit, voisit todella juosta sinne, sanomaan Andrewille ja Adamille,
että he kaikin mokomin vartioisivat hevosia! Tällaisina öinä ei voi
olla kyllin varuillaan.»
»Emäntä, älä anna», sanoi Aatamin isä, nousten istumaan sängyssään,
»älä anna väsyneen paimenpojan tehdä turhia matkoja. Vaikka Aatamin
olisi hevosten luona yksin, ei sinulta vietäisi ainoatakaan, siitä
menen takuuseen.»
»No, jääköön sitten, Peterit. Mutta karja on kaikessa tapauksessa
ajettava ulos navetasta, karja ja lampaat. Mene Peterit, menkää tytöt,
auttakaa! Kuka tietää mitä voi tapahtua.»
Emäntä istuutui penkille odottamaan tyttöjen paluuta.
»Kunpa isäntä jo olisi kotona», huudahti eräs vanhuksista nurkassaan.
»Niin kunpa hän jo olisi kotona», huokasi emäntä, »sitä minäkin toivon.
Olisin heti paljoa rauhallisempi. Matkalla voi tapahtua jos jotain.
Hänelle on ehkä sattunut joku onnettomuus, sydämeni aavistaa sen ja on
siitä syystä niin rauhaton.»
»Jumala häntä varjelkoon ja auttakoon», sanoi Aatamin isä, »emäntä, älä
puhu sellaista.»
Silloin halkaisi kapea, valkea, käärmeen tapainen salama synkän pilven
ja katosi.
Vanhus risti itsensä.
»Jumala armahtakoon meitä», mumisi hän.
»Oi Herra Jesus Kristus», rukoili pelokas ääni.
»Ovatko ulkohuoneiden ovet kunnolla lukitut?» kysyi emäntä sisään
tulleilta tytöiltä vapisevalla äänellä.
»Kyllä ovat», vastasi toinen. »Mutta emäntä, teillä on veri noussut
päähän, tahdotteko lasin kylmää vettä? Minä tuon.»
»Tee se, tyttöni, ehkä se vähän auttaa.»
Hän joi, meni sitten huoneeseensa ja koetti nukkua. Mutta turhaan!
Niinpian kuin hän sulki silmänsä, tanssivat tuliset liekit hänen
silmiensä edessä, ne ilmestyivät ja hävisivät, ja taas ilmestyivät...
Hän nousi, avasi ikkunan, että huoneeseen tulisi raitista ilmaa; mutta
ulkona vallitsi sama kuumuus kuin sisälläkin — hän sulki jälleen
ikkunan.
Istuutuen takkakivelle, risti hän kätensä ja alkoi sanella erästä
hengellistä laulua. Se rauhoitti häntä jonkun verran, hänen
silmäluomensa painuivat raskaasti kiinni, sulkeutuivat kokonaan hetken
kuluttua, — ja hän vaipui keveään uneen.
Äkkiä hän heräsi huudahtaen — huone oli aivan valoisa, talo paloi. Hän
tahtoi kiiruhtaa ulos, herättääkseen väkensä, mutta kynnyksellä seisoi
hänen miehensä, pitäen palavaa kynttilää kädessään.
»Mikä on hätänä? Mitä varten huusit? Etkö ole terve?» kysyi isäntä,
pelästyneenä, tarkastaen vaimonsa kalpeita, muuttuneita kasvoja.
»Puhuhan Marija!»
»Jumalan kiitos, että olet kotona!» huudahti emäntä kohotetuin käsin.
»Jumalan kiitos! Tuntuu kuin kivi olisi pudonnut sydämeltäni, nyt on
kaikki niin hyvää jälleen. Jos tietäisit, miten minä olin levoton sinun
tähtesi — oi!»
Pari kyyneltä vierähti hänen poskiltaan alas.
»Sinä olet sairas», sanoi isäntä levottomana, »sano, mikä sinua vaivaa?»
»Ei, ei», vastasi emäntä rauhoittuen, »en ole sairas, olin vain levoton
sinun tähtesi, ja se minut teki niin rauhattomaksi.»
Hän pyyhki kyyneleensä ja istuutui uudelleen takkakivelle.
Isäntä riisui päällystakkinsa, veti sen toisesta taskusta jotain
kiiltävää esiin ja pani sen pöydälle.
»Siis sinä et ole sairas?» kysyi hän, ripustaen takkinsa naulaan.
»Jumalan kiitos, mutta minusta tuntuu kuin olisi sinulla jotain pahaa
minulle sanottavana. Onko talossa kaikki kunnossa — missä Andrew on?»
»Kotona on kaikki ennallaan, Andrew vartioi hevosia Aatamin kanssa»,
kertoi emäntä.
»Se on hyvä, Jumalan kiitos!» puhui Roplain. »Minä olin koko matkan
levoton hevosten tähden. Mutta nyt minun täytyy korjata ostokseni ja
viedä kärryt talteen; pian on ukkonen täällä. En olisi vielä kotona,
mutta välttääkseni sitä, kiiruhdin.»
Hetken kuluttua isäntä toi erinäisiä kääröjä sisään, jotka hän asetti
osaksi pöydälle, osaksi tuoleille, ja meni jälleen ulos.
Emäntä nousi ja astui pöydän luo. Ensimmäinen, mikä sattui hänen
silmiinsä oli uusi pieni pistooli, joka siinä makasi paljaana. Emäntä
otti sen ja tarkasti sitä kaikilta puolin. Hän ei ollut vielä koskaan
pitänyt pistoolia kädessään... Miten ystävälliseltä tuo pieni ase
näytti, voiko tuollainen todellakin tuottaa kuoleman? Miten kuolema
voi ryömiä esiin tuollaisesta pienestä reiästä — tuo suuri, peloittava
kuolema? ... Ihmettelivätköhän nekin sitä ne, jotka käänsivät tämän
siron esineen omaa rintaansa vastaan ja tiesivät, että kuolema heidät
seuraavassa hetkessä nielisi — — —. Mutta mistä kaikki nämä oudot
ajatukset tulivat hänen mieleensä, ennen hän ei koskaan ollut tällaista
ajatellut? Kadottaisiko hän ehkä tämän aseen kautta elämänsä? ... Hän
ravisteli itseään, pani pistoolin varovasti takaisin pöydälle ja avasi
pyöreän käärön. Andrewille lakki, hänelle itselleen silkkinen liina!
Tähän asti oli hän sitonut päähänsä vaan kattuunisen liinan, kuten
köyhimmät piiat. Niin — nyt hän olisi ensimmäinen heidän joukossaan.
Sillä kuka voisi Roplainittaren kanssa kilpailla, kun hän pyhänä menisi
kirkkoon, kauniisti puettuna, rinnallaan kulkisi poikansa, voimakas
kuin tammi, kaunis kuni päivä...
Heikko, kumea jyrinä tärisytti ilman. Isäntä astui huoneeseen.
»Kärryt on korjuussa, hevonen varmasti kiinni», sanoi hän, »ja nyt
levolle. Kas — olet jo tarkastellut ostoksiani!»
»Olen. Kenelle olet hankkinut tuon pistoolin?»
»Itselleni. Tiedätkö, matkustaa puolta varmemmin tuollainen ase
mukanaan. Kuljin tällä kertaa aivan yksin Kangernin vuorien yli,
eikä vähääkään peloittanut. Kun olin onnellisesti yli, ammuin yhden
laukauksen ilmaan, koetellakseni pistoolia, se pamahti — kovempaa kuin
mitä voisi odottaa tuollaisesta pienestä aseesta. Mutta annappa minulle
kaappini avain, tahtoisin vielä tänään panna tämän pois.»
»Olen kadottanut avaimen, voithan yhtä hyvin huomenna tehdä sen»,
vastasi emäntä, etsittyään sitä turhaan kahden hameen taskuista.
»Saman tekevää.»
»Mutta etkö tahtoisi syödä jotain?» kysyi vaimonsa.
»En, vaan nukkua, nukkuminen on parasta tällaisen retken jälkeen!»
vastasi Roplain ja sammutti tulen.
Mutta vaikka hän oli hyvin väsynyt, ei hän kuitenkaan vaipunut sikeään
uneen, vaimonsa omituisen levottomuuden takia.
Ukonilma nousi nousemistaan.
* * * * *
Silläaikaa kun Roplainissa kaikki hiljeni, alkoi elämä kyläkapakassa
tulla yhä vilkkaammaksi, yhä iloisemmaksi. Toiset lauloivat, toiset
tanssivat, monet joivat meluten veljenmaljoja ja vannoivat ikuista
ystävyyttä, joka oli unohdettu, ennenkuin setvisivät humalastaan,
jossa se oli solmittu. Toiset pelasivat korttia. Yksi ryhmä suuressa
tarjoiluhuoneessa, toinen — isännän valitsemaa väkeä — pienemmässä
huoneessa, johon ei päästetä ketä vaan.
Näiden etuoikeutettujen joukossa, jotka saivat astua tähän mammonan
pyhäkköön, kuuluivat kapakanisännän molemmat läheiset ystävät Andrew ja
Paul.
Päät kuumina ja silmät palaen, seisoivat he siinä, nojaten seinään ja
seurasivat peliä.
Se oli hyvin jännittävää. Pisamainen piparikakkukauppias piti pöydällä
edessään paksua lompakkoaan, josta hän otti kymmenruplasen toisensa
jälkeen, aivan niinkuin se ei koskaan voisi tyhjentyä, ja hävisi —
sillä hän oli kovasti humalassa. Kerrottiin, että hän vähää ennen,
toisilla markkinoilla oli voittanut yli kolmesataa ruplaa, ja niiden
voittaminen häneltä, oli nyt joka miehen pyhä velvollisuus. Lihava
karjakauppias ei ollut niin humalassa, mutta pelasi varomattomasti ja
kiihtyi helposti. Kerran hän hävisi kuusikymmentä ruplaa, mutta voitti
taas toisella kertaa seitsemänkymmentäviisi. Parhaiten pelasi eräs
vanhempi mies, jolla oli komea parta, ja josta olisi saanut erinomaisen
Mooseksen mallin, ellei hänellä olisi ollut liian paljon värejä
nenällään ja liian monta lakitaulua kädessään.
Kun ystävykset olivat pitkän aikaa seuranneet vaihtelevaa onnea ja
onnellisia ihmisiä, jotka käsittelivät rahaa, kuin kiviä vain, nykäsi
Andrew Paulia hiljaa ja molemmat vetäytyivät nurkkaan.
»Olisipa meilläkin rahaa», sanoi Andrew. Paul kohautti olkapäitään.
Niin, olisipa! Mutta mistä ottaa? Jospa meillä aluksi olisi vaikkapa
vain kaksikymmentäviisi tai kaksikymmentä ruplaa, olen varma siitä,
että me molemmat yhdessä voittaisimme, ellei enemmän, niin ainakin
nuo tarvittavat viisikymmentä ruplaa. Mutta mitä tehdä? Isännän luona
olemme jo liian tiukasti kiinni, hän ei meille enää lainaa. Eikö
äitimuorisi —?»
»Äitimuori —?»
»Ei, hän ei anna, hän ei saa antaa. Mutta minulle juolahti juuri
jotain mieleen», kuiskasi Andrew. »Minulla on sen kaapin avain, jossa
isän rahat ovat. Isä ei ole kotona, tiedäthän että voin avata kamarin
ikkunan myöskin ulkoapäin. Tuo kaappi on minun huoneessani. Miten
olisi, jos hakisin sieltä tuon tarpeellisen summan? Huomennahan panen
kaikki — ehkä enemmänkin — takaisin. Mitä arvelet?»
»Arvelen, että meillä tänä yönä tulee olemaan ennen kuulumaton onni!»
vastasi Paul kiireesti. »Ihminen, miksi ei tuo tuuma jo ennemmin ole
juolahtanut päähäsi? Mutta ei haittaa, siihen mennessä ovat noiden
päät kuumenneet sitä enemmän. Voi, miten me nyljemme heitä! Kirjavan
Piparikakun, rikkaan Luinan, Sininenän ja kaikki muut! Mutta ole tarkka
merkeistämme!» »Minä lähden siis!»
»Lähde, älä viivyttele ja palaa pian takaisin.»
Hän saattoi Andrewin kapakan portaille saakka.
»Piru, miten korkealle lyijykimpale jo on kohonnut — kas, millainen
salama! Andrew, Andrew!»
Paul juoksi portaita alas ja huusi vielä kerran ystäväänsä, että hän ei
menisi, vaan palaisi takaisin.
Mutta Andrew ei kuullut enää, ja huolestuneena kääntyi Paul takaisin
kapakkaan.
Vaikka ympärillä oli sysimusta yö, astui Andrew kuitenkin nopeasti
eteenpäin, sillä eihän tämä ollut ensikertaa, kun hän kulki pimeässä
tätä tietä kapakasta kotiin. Talon läheisyydessä hän kuitenkin
tahtomattaan hiljensi askeleitaan. Pieni humalansa oli melkein
hävinnyt, hän alkoi miettiä. Mitä varten hän läheni kotiaan niin
hiipien, mitä hän aikoi? Mitä, aikoiko hän anastaa isänsä omaisuutta,
tämän tietämättä — kuka niin teki?... »Älä varasta, älä varasta
isältäsi!» varoitti sisäinen ääni häntä. Joutavia. Aikoiko hän sitten
varastaa, todella varastaa? Ei, varmasti ei. Varkaalla ei ole aikomusta
viedä ottamaansa takaisin, mutta Andrew aikoi. Mutta ellet voi viedä
mitään takaisin, jos häviävät pelissä kaikki, mitä sitten?... Niin ei
voisi tapahtua; kun hän pelasi Paulin kanssa sovitulla tavalla, täytyi
heidän voittaa. Niin, heidän täytyi. Ja toiseksi, jos hän nyt todella
varasti rahat, sitä parempi. Hänhän varasti ne vaan yhdeksi yöksi ja
varastettu raha tuottaa onnea! Andrew muisti lukeneensa äskettäin
lehdestä, miten poika oli ottanut isältään yhden ruplan, voittaen sillä
kahdeksantuhatta, Pietarin arpajaisissa. Sitten hän osti arpalipun,
jolla hän taas voitti neljäkymmentätuhatta. Eikö hänellekin voinut
käydä samalla tavalla? Kylläpä isä saisi suuret silmät, kun äkkiä
löytäisi kaapissaan parituhatta ruplaa! ...
»Älä mene, älä mene!» varoitti omatunto. Mutta Andrew meni.
Varovaisesti lähestyi hän ikkunaa, varovasti avasi hän sen ja astui
kamariin. Hän hapuili kaapille, haki avaimen reiän, veti taskustaan
avaimen ja avasi kaapin. Kun hän avasi sen, narisi ovi hiukan.
Andrew pelästyi kauheasti ja painoi vaistomaisesti kätensä rintaa
vasten, jonka sydämen ankara tykytys oli vähällä halkaista. Jos äiti
yllättäisi hänet tässä. Pidättäen hengitystään hän kuunteli. Puoleksi
avatun kamarin oven kautta, kuuli hän tasaista hengitystä. Jumalan
kiitos, äiti nukkui eikä ollut herännyt. Vapisevin käsin hapuili
hän raha-arkkua, avasi sen ja otti siitä isänsä pienen rahapussin.
Hän pisti sen puseroonsa, sulki äänettömästi kaapin ja heittäytyi
ketterästi vapauteen.
Kaikki oli käynyt hyvin — Andrew hengitti vapaasti. Mutta niinä parina
minuuttina, jotka hän oli viettänyt kamarissa, oli ulkona tapahtunut
äkkinäinen muutos. Yhä kovemmin, yhä pienemmällä väliajoilla jyrähteli
ukkonen nyt, kohisten nousivat tähän saakka melkein liikkumattomina
olleet pilvet korkeuteen, talon ympärillä olevien puiden lehdet
alkoivat kahista, ja etäisyydestä läheni sihinä, kuin jättiläiskäärmeen
kidasta. Tähän sekaantui unestaan heränneiden lintujen huuto ja yhä
kiihtyvän tuulen vinkuminen. Aika ajoin valaisivat sinertävän valkeat
liekit taivasta, levittäen päivän valoa hetkeksi ympäristöön, mutta
antaen vuorostaan tilaa yhä mustemmalle yölle.
Käsittämätön, tuntematon pelko valtasi Andrewin. Kuljettuaan noin
parikymmentä askelta, pysähtyi hän — jalat eivät häntä kantaneet.
Mitä jos tuo hänen yläpuolellaan leimuava salama iskisi häneen? ...
Eikö hän olisi ansainnut kuoleman salaman iskusta? ... Hän oli sadat
kerrat rikkonut isänsä käskyt, oli pettänyt, valehdellut... varastanut.
Mikä vielä puuttuisi? Tappaa hänet vielä täytyy, tappaa, tuntui
joku ääni huutavan. Andrewin koko ruumis vapisi. Ei varkaana hän ei
tahtonut olla... Tulkoon, mitä tuli, hänen täytyi viedä rahat takaisin
kaappiin. Hän kääntyi, hiipi takaisin, tuli jälleen ikkunaan ja nosti
toisen jalkansa huoneeseen. Silloin hänen sormensa sattuivat kylmään
esineeseen, joka vieri ikkunalta alas ja särkyi, kilahtaen heleästi
lattiaan.
Se oli juomalasi, josta äiti illalla oli juonut vettä.
»Kuka siellä on?» kysyi äidin pelästynyt ääni, »isä, isä, kuuletko?»
Andrewin veri jähmettyi suonissa. Kuin naulittuna paikalleen seisoi
hän, voimatta liikuttaa jäseniään.
»Kuka siellä», kysyi nyt yht’äkkiä isän ääni, avaten ovea enemmän.
»Mitä, onko täällä joku?»
Isä, totisesti isä! Kamalammalta kuin ukkosen isku, tuntui pojan
korvissa kysymys. Pois, pois! Ja hän nosti jalkansa takaisin ulos.
»Pysähdy älä liiku, jos olet ihminen, jos elämäsi on sinulle rakas,
minä muuten ammun! Puhu!»
»Ei hänellä ole asetta», ajatteli Andrew ja vaikeni.
Pamaus kuului, ja laukaukseen yhtyi ukkosen jyrinä, joka tuntui
tärisyttävän maan perustuksia.
»Herra Jumala», huudahti emäntä, »nyt olemme hukassa! Voi meitä!»
»Ukkonen on lyönyt alas! ... Ammuttiin! ... Kuka ampui? ... Palaa! Ei.
Joku ampui! ... Valoa! Valoa! ...» kuului väentuvasta huudot sekaisin.
Sitten avattiin kiivaasti tuvan ovi ja suljettiin taas.
»Kaikki, voimani ovat lopussa... Jumala minua auttakoon», vaikeroi
emäntä, heittäen liinan harteilleen, »mitä ihmiset huutavat, onko
salama iskenyt vai ei?»
Silloin kuului kimakka ääni huutavan ulkoa: »Auttakaa, auttakaa,
ihminen makaa pihalla salaman iskemänä!»
»Kuka?» ähkyi emäntä. »Voi meitä!»
»Varas nousi ikkunasta sisään — minä — ammuin — olen luultavasti osunut
häneen! ...» puhui isäntä, suuresti järkytettynä ja haki tulitikkuja.
Hän sytytti kynttilän ja aikoi asettaa sen lyhtyyn, kun yksi tytöistä
kiiruhti avonaisen ikkunan luo ja huusi kimakalla äänellä:
»Isäntä, isäntä, tule — auta — Andrew on ammuttu...»
»Andrew» huusi isä, ja hänen äänensä oli kadottanut kaiken inhimillisen
soinnun, »Andrew... Andrew!» ja kiiruhti ulos.
»Hukassa, kaikki hukassa... kaikki... kaikki... »vaikeroi emäntä,
seuraten miestään lyijynraskailla askelilla. »Auttakaa ...
pelastakaa...»
Ukkosen jyrinä, joka nyt kuului taukoamatta, tukahutti hänen
valittelunsa, taivas muistutti tulimerta, niin että olisi voinut nähdä
mitä pihalla tapahtui ilman lyhtyäkin, jota eräs vanha vaimo piti
kädessään.
Aatamin isä oli polvillaan maassa ja piteli onnettoman päätä sylissään
samalla kuin palvelustyttö koetti ehkäistä veren vuotoa. Toiset
seisoivat toimettomina ympärillä ja vääntelivät käsiään tuskissaan.
»Oi, mikä erehdys, mikä erehdys...» voivotti isä, »poikani, rakas
poikani — älä kuole — oi, älä kuole...» rukoili äiti, ja molemmat
heittäytyivät alas maahan.
Aivan kuin hän olisi tahtonut vielä sanoa jotain, koetti Andrew
kohottaa päätään, mumisi pari käsittämätöntä sanaa ja vaipui takaisin...
Alasvirtaavan sateen raskaat, kylmät pisarat löivät kuolleen kasvoja
vastaan.
»Kuollut!» sanoi Aatamin isä hiljaa ja pyyhki silmiään.
Koriseva ääni kuului emännän huulilta, hän vaipui maahan — yksi ruumis
lisää.
»Viekää heidät katon alle, sade yltyy liikaa», sanoi isäntä, katsoa
tuijottaen ympärilleen. Ja hetken kuluttua hän toisti pelottavan
rauhallisella äänellä: »Katon alle!»
Sitten hän meni sisään, pannakseen takin ylleen.
Kynttilä, jonka hän kiireessä oli asettanut pöydälle, oli vinossa,
liekki lepatti vedossa ja hitaasti tippui tali uudelle silkkiselle
liinalle. Roplain ei huomannut sitä. Kuolemanväsyneenä vaipui hänen
ruumiinsa penkille. Hän peitti kasvonsa käsillään. Mitä varten hän
vielä eli? Miksi ei hänenkin sydämensä murtunut?
Silloin astui Aatamin isä sisään.
»Löysin nämä Andrewin kädestä», sanoi hän puoliääneen, pannen
rahakukkaron ja avaimen pöydälle. Sitten hän poistui jälleen.
Roplain heitti pöydälle välinpitämättömän silmäyksen — mutta sitten
vääntyivät hänen kasvonsa irvistykseen, hän tarttui pistooliin.
Miksi tuolla kurjalla aseella oli vain kaksi tyhjää aukkoa! ... Hän
heitti pistoolin luotaan; tarttui molemmin käsin päähänsä ja löi sitä
hirveässä tuskassaan seinää vastaan...