»Tiedätkö, kun päästään maihin, silloin ... niin silloin meistä tulee
hyvät ystävät.»
»Kyllä, kyllä tietysti.»
Kun he taas olivat liittyneet toisten joukkoon, komensi Grünthal, että
Birkenbaum kiinnittäisi keksin lujasti aisaan, jotta voitaisiin nostaa
hätälippu. Eikö kenelläkään ollut punaista liinaa? Huomattiin, ettei
kukaan omistanut sellaista, mutta neljällä miehellä oli punainen paita.
Grünthalilla, Janiksellä, Daudalla ja Skrastinschilla.
»Miten lie sinun paitasi laita, Skrastinsch?» kysyi Grünthal. »Annatko
sen hätälipuksi?»
»Jos minun täytyy antaa, niin samapa tuo», vastasi kalastaja
surunvoittoisesti. »Mutta ilman paitaa minua paleltaa. Minä olen
sellainen viluinen ihminen. Tiedän, että minulla nytkin, vaikka paita
on päälläni, on siniset huulet. Mutta jos niin on, että täytyy antaa,
en pane vastaan.»
Kaikkien katseet kääntyivät puhujaan, jonka huulet todellakin olivat
sinertävät. Grünthalin kasvoilla leikki vieno hymy.
»No, koettakaamme tulla toimeen ilman sinua», sanoi hän. »Minä suostun
vetämään Janiksen kanssa arpaa siitä, kumman tulee luovuttaa paitansa.»
»Siihen olen minäkin valmis», huomautti Janis.
Grünthal veti puserostaan esiin muistikirjan, repäisi yhden lehden
irti ja teki siitä kaksi arpaa, piirtäen toiseen niistä ristin. »Risti
merkitsee paitaa», sanoi hän ja ojensi Janikselle molemmat arvat
kämmenellään.
Janis tarttui arpaan — hän oli vetänyt ristillä varustetun lapun.
»Asettukaa yhteen tuulen puolelle», sanoi hän, heitti äkkiä yltään
turkit, takin, liivit; silmänräpäyksen ajaksi paljastui hänen
jäntereiset käsivartensa ja valkea rintansa, sitten hän taas seisoi
siinä turkissaan kuten muutkin.
»Se oli kuin hyppäys kylmään veteen», huomautti hän.
Paita kiinnitettiin keksin päähän ja nostettiin pystyyn. Kalastajat
aikoivat hakata jäähän syvennyksen, asettaa aisan toisen pään siihen
ja kiinnittää sen sitten reen etuosan jalakseen, ettei tarvitsisi
lippua pidellä. Mutta Grünthal, joka tahtoi antaa näille epätoivoisille
ihmisille jotain työtä, vastusti tätä ja määräsi, että tankoa
pidettäisiin pystyssä vuoron perään, aina kaksi henkeä kerrallaan.
Kun Birkenbaumin vuoro tuli, tahtoi hän olla yksin määräaikansa tankoa
pitämässä, mutta Karlen ei siihen suostunut, vaan tarttui tankoon ja
auttoi omalta osaltaan tuulen pieksämän hätämerkin pystyssä pitämistä.
»Minun on jano», valitti poika.
»Luuletko sitten ettei minun ole? Niele jäätä, ime sitä.»
»Niele ja ime! Mitä minä nielaisen, mitä imen, kun suuni nyt jo on kuin
paistettu? Miten kauan voimme tällaista kestää?»
»Jumala sen tietää, sitä ei vielä kukaan meistä ole kokenut.»
»Oi kunpa olisi edes yksi pisara, jotta voisi kunnolla juoda.»
»Älä höpise», sanoi Birkenbaum.
»Niin, sinä olet suuri. Mutta jos olisit sellainen kuin minä, niin et
puhuisi tuolla tavalla.»
Mies muisti edellisen yön ja muuttui jälleen ystävällisemmäksi.
»No niin, vaikeaahan tämä on, vaikeaa, mutta mitä tehdä», sanoi hän.
»En ole ennenkään voinut kärsiä kylmiä ruokia ja juomia», jatkoi Karlen
valittamistaan. »Ja nyt täytyy minun nielaista puhdasta jäätä. — — —
Kylkiluiden alapuolella, vasemmalla puolen tunnen kovaa kipua. Joskus
pistää kuin veitsellä.»
»Niin, siinä suhteessa olen minä onnellisempi, minua ei jäävesi ole
vielä vahingoittanut.»
Mutta myöhemmin alkoi myöskin Skrastinsch valittaa, samalla tavalla
kuin poikanenkin, ja kalastajat tulivat levottomiksi tästä uudesta
uhkaavasta vastuksesta, jota useimmat heistä eivät olleet ajatelleet.
Grünthal koetti taas rauhoittaa lautalla olijoita.
»Onhan meillä vielä kaksi hevosta», sanoi hän. »Näissä on vielä
kylliksi lämmintä mehua, jos joku tarvitsisi.»
»Juoda verta!» huudahti Ssihlis.
»Suolaisen-makea juoma», selitti Birkenbaum rauhallisesti. »Minä olen
juonut verta.»
Kalastajien kasvoille kuvastui samalla kertaa mieliteko ja inho. Halu
saada lämmintä nestettä ja luonnollinen vastenmielisyys verta kohtaan.
»Emme ole vielä kylliksi nälkiintyneet», huomautti Grünthal katsoen
tovereihinsa. »Kaivakaamme sitten vasta koivuihin reiät, kun sen mahla
meistä tuntuu miellyttävältä.»
Kun jälleen tuli Birkenbaumin ja Karlenin vuoro seistä tankoa
pitelemässä, kysyi poika, oltuaan pitemmän aikaa vaiti.
»Birkenbaum, sinä olet kai kokenut jo paljon?»
»Senkötähden niin luulet, kun olen juonut verta? Sen sinäkin olisit
voinut jo kokea. Minä olin silloin sinun ikäisesi. Me teurastimme
vasikan — — — olin silloin huima poika — — —.»
»Vai niin. Ja miten vanha olit kuin aloit — — —?»
»Juomaan? Viinaa juomaan?»
»Ei — — — En tarkoita mitään — — — Sanohan mikä sinua eninten
surettaisi, ellemme enää pääsisi maihin?»
»Mikäkö? Koko elämä surettaisi.»
»Jokainenhan sitä surisi. Mutta tarkoitan jotain erikoista. Äiti, veli,
morsian tai joku muu.»
»Ei minulla ole ketään. Ajattelen vain, että olisin voinut elää samalla
tavalla kuin tähänkin asti vielä monta vuotta ja sitten säälin elämääni
tai itseäni — — — en oikein tiedä.»
»Niin, itseäni — — — sillä tavalla minäkin tunnen. Mutta minä suren
erittäinkin yhtä asiaa. Olen tähän saakka aina tuuminut, mitenkä erään
asian laita oikeastaan on — — — ja olen yhä enemmän toivonut saavani
kokea miltä tuntuu kun kaksi ihmistä noin — — — oi Birkenbaum, kunpa
olisin sinun sijassasi.»
Hän katsoi mieheen ja hänen silmissään paloi tyydyttämättömän kaipuun
tuskallinen tuli.
»Se on yhdentekevää», mumisi Birkenbaum lyhyesti, tuntien itsensä
omituisen liikutetuksi kaikkein sisimmässään. »Se on kaikki
samanlaista. Sinä valitat yhtä, minä toista — — — Mitä turhia.»
Heidän vahtiaikansa loppui ja tangon luo astui toinen pari. Iltaan
mennessä sai jokainen taas kalaosuutensa ja sitten levisi onnettomien
yli jälleen yö, pitkä yö näkyineen ja unineen — lämmin kamari, jossa
paloi kirkas lamppu, kalpea vaimo, vääntelevät kädet, itkettyneet
silmät.
Ei Karlenkaan, vaikka hän tänäkin yönä nojasi mukavasti Birkenbaumin
sylissä, nukkunut kuin vähän aikaa ja levottomasti.
Kolmannen päivän aamuna ei ollut enää puita. Mutta ei myöskään kukaan
enää ajatellut keittää kaloja. Himokkain silmin katsoi jokainen
jakamista, ettei vaan kukaan saisi suurempaa kalaa.
»Eikö sinulla ole enää mitään pullossasi?» kysyi Karlen, vieden
Birkenbaumin sivulle.
»Ei mitään!»
»Mutta siinähän oli vielä jokseenkin paljon.»
»Sen join eilen illalla.»
»Joit kaikki?»
»Join. Minä sain sellaisen — — — sellaisen — — —.»
»Etkä antanut minulle mitään?»
»Olisiko minun sitten pitänyt. Olinko sinulle luvannut?»
»Luvannut! — — — Mutta sinähän näet, että minun on vaikeampi kestää
kuin sinun.»
»Mutta se oli minun pulloni. Ja huonosti minäkin voin. Kiitä Jumalaa,
että sait edes jotain. Toinen minun sijassani — — —.»
»Vai sellainen sinä oletkin.»
»Millainen sitten?»
»Voi mene — — — siinähän oli vielä niin paljon — — — olisi riittänyt
meille molemmille vielä huomiseen, ylihuomiseen», huusi poika
katkerana. »Ja nyt on hän juonut yksinään kaikki.»
»Katsoppa», huudahti Birkenbaum raivostuen. »Tuo aikoo minua haukkua!
Tuollainen mitätön! Varo vain ettet vielä saa vasten naamaasi.»
»Varo sinä itseäsi!» huusi poika, vaivalla pidättäen kyyneleensä, ja
heitti Birkenbaumiin vihasta leimuavan katseen. »Juoppo.»
Birkenbaum tuli aivan lähelle poikaa, katsoi häntä kiinteästi silmiin
ja iski häntä lujasti suulle.
»Nyt pidät suusi kiinni», sanoi hän.
Pojan kasvot jäykistyivät vihasta. Hän tarttui miehen käteen ja koetti
purra sitä.
Birkenbaum vapautui kuitenkin otteesta ja puristi pojan kädet yhteen
kuin ruuvipenkkiin.
Karlen puri keltaiset hampaansa kalpeaan alahuuleen ja koetti potkia
Birkenbaumia, mutta mies veti hänet niin lähelle itseään, ettei se
onnistunut. Äkkiä Birkenbaum huomasi, että poika tuli aivan veltoksi.
Hän päästi kädet irti, mutta silloin Karlen olisi lysähtänyt maahan,
ellei hän olisi uudelleen tarttunut hänen käsiinsä. Hetken lepäsi
Karlenin pää kuin kuolleena miehen rintaa vastaan.
»Karlen, Karlen, mikä sinun on?» kysyi hän.
»Tahdon juoda», kuiskasi poika. »Antakaa minulle juomista.»
Birkenbaum vei pojan reen luo ja astui sitten Grünthalin luo kysyen
eikö nyt voisi ottaa toisesta hevosesta verta? Poika on aivan voimaton.
»Siitä täytyy neuvotella toisten kanssa», vastasi Grünthal. »Yksistään
pojan tähden emme teurasta hevosta.»
Hän kutsui kalastajat koolle ja päätettiin odottaa vielä.
Grünthal teki Birkenbaumille epäävän kädenliikkeen, ja joukko hajaantui.
Birkenbaum, jonka vierellä Karlen aina oli pysytellyt, jäi yksin.
Hän astui vaiteliaan Gurlumin luo ja jutteli pari sanaa, mutta
kalastaja vain katseli häntä eikä vastannut mitään. Hän kääntyi
Skrastinschin puoleen, tämä katsoi häneen kuoppaisilla silmillään
surullisena sanoen: »No, Birkenbaum — — —», pudisti päätään ja kääntyi
pois. Hän meni Daudojen seuraan. Nämä juttelivat äidistä, hänen
yksinäisyydestään ja heidän mahdollisesta pelastuksestaan. Hän seisoi
hetken heidän luonaan, mutta nämä juttelivat edelleen välittämättä
miehestä mitään. Hän kulki edelleen. Gulbis ja Ssihlis tarkkasivat
miten Salga ruokki hevostaan oljilla. Tätä ryhmää Birkenbaum ei
tahtonut lähestyä. Hän vihasi Salgaa ja hänen apinankatsettaan. Hän
kääntyi Grünthalin puoleen, joka tällä hetkellä seisoi yksin tangon
luona, mutta jatkoi pysähtymättä matkaansa hänen ohitseen. Tässä
kalastajassa oli jotain, joka Birkenbaumilta puuttui, joka häntä kuin
näkymättömällä kädellä painoi alas ja kiihoitti salaiseen vastarintaan.
Hän asteli takaisin reen luo, jonka päälle Karlen oli jäänyt
kyyristyneenä istumaan, tuijottaen ammottavilla silmillään kauas.
Birkenbaum kulki kerran hitaasti hänen ohitseen, toisenkin kerran — — —
poika istui siinä tuijottavin katsein ja huulet raolla, eikä huomannut
miestä. Lopulta istuutui Birkenbaum hänen viereensä reelle.
Mutta poika ei huomannut tätäkään. Kun hän tällä tavalla oli istunut
kauan aikaa, nousi Birkenbaum uudelleen. Nyt oli taas tullut hänen
vuoronsa pidellä tankoa.
Masentuneena seisoi hän aikansa siinä, ei kukaan tullut hänen
luokseen, eikä kukaan häntä huomannut. Kun hän oli luovuttanut tangon
Skrastinschille ja Gulbikselle, kulki hän aivan jäälautan reunalle
asti. Jos tämä kappale, jolla hän nyt seisoi, murtuisi, mitäpä suurta
siinä olisi? Kuollahan hänen täytyi kaikessa tapauksessa tällainen
kuolema, — — ennemmin tai myöhemmin hänen täytyisi syöksyä mereen, kun
jää murtuisi. Miten paljon pienemmäksi olikaan tämä suuri jäälautta
tullut! Ja millä väsymättömällä innolla irtaantuneet palat hankautuivat
toisiinsa ja lauttaan, jolla kalastajat olivat. Ja tuolla kauempana
miten ahneesti aallot koettivat huuhtoa näiden vihertävien lautasen
muotoisten palojen ja möhkäleiden yli, heittääkseen vaahtoavat
huippunsa kalastajien jalkoihin — — —.
Birkenbaum käveli vaarallisesta halkeamasta välittämättä jäälautan
ympäri ja palasi sitten jälleen reen luo. Poika ei ollut vieläkään
liikkunut paikaltaan. Hänen leveät huulensa olivat sinertävät, hänen
kapea otsansa, jolta lakki oli siirtynyt niskaan, kuulsi kelmeän
kalpeana.
Birkenbaum istuutui jälleen hänen viereensä.
»Karlen!»
Poika ei ollut kuulevinaan.
»Ei löydy mitään juotavaa», jatkoi mies. »Vain jäätä on. Mutta jos
tahdot, niin pitelen jääpalaa niin kauan kädessäni, että se sulaa ja
vesi on tullut lämpimäksi. Mutta ellet jaksa enää — — — kuulehan — — —
ellet kestä enään — — — niin minä — — — leikkaan haavan käteeni.»
Karlen lysähti kokoon, vavahteli mutta heitti sitten pyytävän
silmäyksen Birkenbaumin käteen.
Sekuntia myöhemmin piteli mies vasenta kättään poikasen suulla.
Poika tarttui Birkenbaumin käteen, koetti työntää sitä luotaan,
rauhoittui ja imi — — —
Sitten kiskoi mies liinan kaulastaan ja sitoi sillä kätensä peukalon
alapuolelta.
Kun Grünthal illalla oli jakanut kalat, nousi pieni pilvi taivaalle,
ja pieniä lumihiutaleita putoili alas. Mutta sitten tyyntyi tuuli
ja ilma selkeni. Ystävällisinä loistivat tähdet taivaalla, kalpeana
loisti linnunrata. Mutta ei ainoakaan onnettomista ihmisistä nostanut
katsettaan korkeuteen. Tylsän välinpitämättöminä he viettivät yönsä.
Uuden aamun valjetessa, syttyi heihin uusi toivo, sillä ilma pysyi
kirkkaana ja tyynenä. Ehkäpä nyt joku ohikulkeva laiva paremmin
huomaisi heidän hätälippunsa.
Mutta päivä kului, eikä heidän toivonsa täyttynyt.
Illalla ilmoitti Grünthal, että kalavarasta riittää ainoastaan kahdeksi
päiväksi. Eiköhän tänä iltana olisi parasta antaa ainoastaan yksi kala
kullekin, että ne riittäisivät pitemmäksi aikaa.
Jääköön tänä iltana vielä ennalleen, päätti enemmistö, ja Grünthal
jakoi vanhan osuuden.
Kun rusko alkoi häipyä lännessä, kohotti vanha Dauda juhlallisena
äänensä ja kysyi, eivätkö kalastajat tahtoisi yhtyä hänen kanssaan
rukoukseen? Äänettöminä katselivat miehet toisiinsa ja asettuivat
sitten vanhuksen ympäri, joka tottumattomalla tavalla rukoili
sydämellisesti ja pitkään ja lopuksi lankesi polvilleen. Toiset
seurasivat esimerkkiä, ja sitten kuului kaikkien suusta: »Isä meidän,
joka olet taivaissa — — —.»
Hiljaisina asettuivat he jälleen reelle ja peittyivät pian pimeyteen.
Meri kohisi lähempänä ja jää nousi ja laski arveluttavalla tavalla.
Karlen oli nojautunut Birkenbaumiin.
»Nythän on kaikki lopussa? Eikö olekin?» »Luultavasti», vastasi mies.
»Sinä kestät kauemmin kuin minä.»
»Luultavasti.»
»Kunpa kaikki tämä ei kävisi niin hitaasti — — —. Ne meistä jotka
kuolevat, ne kai heitetään mereen?»
»Luultavasti.»
»Laske sinä sitten minut — — —. Oi, kumpa ei kaikki kävisi niin
hitaasti — — —.
Sido minulle myös jotain kasvoille — — —. Oi rakas Birkenbaum, oi,
Birkenbaum.»
Poikanen tarttui miehen käsivarteen, painoi päänsä hänen olkapäätään
vastaan ja nyyhkytti.
Birkenbaum oli vaiti.
Viidennen päivän aamuna luuli Grünthal näkevänsä taivaanrannalla
savua. Suurimmalla tarkkuudella katselivat kaikki osoitettua paikkaa.
Siellä näkyi pitkulainen pilvi, joka yhä selveni, ja lopulta ei ollut
epäilystäkään siitä, etteikö se ollut ohikulkevan laivan savua.
»Nostakaa lippu korkeammalle! Antakaa liehua!» huusivat kalastajat
sekaisin ja kaikki tunkeutuivat tangon ympärille.
Savupilvi kasvoi. Kalastajien kasvot vilkastuivat jälleen ja silmät
säteilivät. Jopa hiljainen Gurlumkin puhkesi pariin ilonhuudahdukseen.
Dauda vanhus itki.
Pitkän aikaa pysyi pilvi yhtä suurena. Liikkumatta tuijottivat
kalastajat siihen, melkeinpä silmiä räpäyttämättä.
Mutta sitten muuttuivat katseet yhä jäykemmiksi, yhä kauhistuneemmiksi.
Pilvi alkoi hävitä. Laiva ei lähestynytkään heitä, se ei huomannut
heitä tai ei tahtonut huomata! Se kulki ohi.
Kalastajien kasvoille levisi yön varjo. Tangon pitäjät hellittivät
otteensa, se kaatui ja Salga polki jaloillaan punaista paitaa ja puri
turkkinsa hihaa. Skrastinsch raukka oli kaatunut reelle, mumisi jotain
käsittämätöntä ja nauroi. Karlen piti Birkenbaumia lujasti kiinni, ja
Grünthal seisoi katsellen yhä vielä siihen paikkaan, johon savupilvi
oli hävinnyt.
Äkkiä kiljahti Janis.
»Vene, vene», huusi hän.
Kaikki kääntyivät mieheen päin, joka iloissaan huitoi käsillään.
Kenenkään huomaamatta oli vastaiselta puolen tullut vene niin lähelle,
että voi nähdä, miten monta ihmistä siinä istui. Heitä oli kaikkiaan
seitsemän. Kaksi souti, yksi piti perää ja neljä miestä istui
toimetonna.
Vanha Dauda risti kätensä ja nosti ne taivasta kohti.
»Birkenbaum, Birkenbaum», nyyhkytti poika.
Kun vene oli tullut niin lähelle, että voi eroittaa kasvot, näkivät
miehet, että veneessä oli kolme vierasta sekä Stuhre, Skapann ja
molemmat Zubukit, kaikki neljä olivat enemmän kuolleita kuin elävien
ihmisten näköisiä.
Kalastajat riensivät venettä vastaan. Suurella vaivalla onnistui toisen
soutajista nousta jäälautalle.
Hän tervehti ja sanoi jotain, mutta ei kukaan häntä ymmärtänyt,
sillä hän ei puhunut lätinkieltä. Lopulta sai Grünthal kuitenkin
merkkikielellä selville, että vene ei voinut ottaa enempää kuin
seitsemän henkeä lisää.
Ainoastaan seitsemän! Ja heitä oli kymmenen! Kuka pelastuisi, kuka
jäisi? Hetkisen seisoivat kaikki ymmällä, sitten alkoi Salga lähestyä
venettä.
»Täytyy astua veneeseen», sanoi hän, »joka sitten jää jälelle, hän
jääköön.»
Mutta Grünthal tarttui hänen käteensä ja kiskasi hänet takaisin.
»Jää. Se olisi — — —! Meidän täytyy taas vetää arpaa. Kaikki kai olemme
yksimielisiä siitä.»
»Koettakaamme ensin jos kaikki mahtuisimme veneeseen», sanoi
Skrastinsch, »jos sitten huomaamme ettei se kanna niin monta, niin on
silloin vielä aikaa arpoa.»
Mutta vieras ei suostunut siihen. Hän näytti että silloin tapahtuisi
ryntäys ja vene voisi siinä kaatua.
»No, vetäkäämme sitten arpaa», puhui Grünthal. »Asettukaa ijän mukaan
seisomaan. Dauda, Salga, Gurlum, Skrastinsch, Ssihlis — niin kai on
oikein? — — — Vai mitä?» — — — Kuka sitten seuraa? Janis — — — Hyvä.
Ja sitten? Gulbis ja Birkenbaum? Niin. — — — Karlen ja minä jäämme
viimeisiksi.»
Hän repäisi taas pari lehteä muistikirjastaan, taittoi niistä kymmenen
samanlaista lappua, merkitsi kolme niistä ristillä ja kiersi arvat
kokoon.
»Joka vetää ristin, hän jää.»
Hän asetti arvat lakkiinsa ja lähestyi vanhaa Daudaa. Vanhus avasi
lappunsa: se oli tyhjä. Vapisevin käsin tarttui Salga lakkiin. Otti
ensin yhden arvan, sitten toisen ja avasi lopulta kolmannen. Se oli
tyhjä. Gurlumilla oli sama onni. Skrastinsch risti itsensä varmuuden
vuoksi ja veti sitten arpansa. Tyhjä — — — Ssihliksen käsi vapisi niin,
että hän töin tuskin saattoi avata arpansa. Pelastettu hänkin. — — —
Varmalla kädellä tarttui Janis lakkiin ja veti ensimmäisen ristin.
Gulbiksella oli hyvä onni. Lakkiin jäi nyt enään yksi puhdas arpa
kahden ristin seuraan. Huulet yhteen puristettuina ojensi Grünthal
Birkenbaumille lakkia. Henkeään pidätellen katsoi mies silmänräpäyksen
ajan siihen, tarttui sitten äkkiä arpaan ja avasi sen. Hän oli vetänyt
viimeisen puhtaan arvan.
Grünthal käänsi lakkinsa ja pudotti jälelle jääneet arvat jäälle.
»Meidän ei tarvitse arpoa, Karlen», sanoi hän. »No, nyt menkää.»
Vikkelinä nousivat Salga ja Gurlum veneeseen. Heitä seurasivat Gulbis
ja Ssihlis. Skrastinsch tuli Grünthalin luo ja puristi hänen kättään.
»Vie terveisiä vaimolleni», sanoi Grünthal.
Birkenbaum sanoi myös hänelle hyvästit, samaten Janikselle. Sitten hän
kääntyi Karlenin puoleen, joka seisoi aivan kivettyneenä ja tuijotti
veneeseen.
Birkenbaumin kasvoille levisi varjo. Hän tarttui pojan käteen
ja puristi hänen laihoja, kylmiä sormiaan. Poika ei vastannut
kädenpuristukseen, ja kun mies päästi käden irti, putosi se kuin
hervottomana Karlenin viereen. Kun hän oli ottanut pari askelta, jäi
Birkenbaum äkkiä seisomaan, heitti poikaan omituisen katseen, näytti
taistelevan itsekseen ja astui sitten hitaasti veneeseen.
Dauda ja Janis olivat astuneet sivulle; vanhus ei nähtävästi voinut
erota pojastaan.
»Nyt on jo aika, isä Dauda», kiirehti Grünthal vanhusta.
»Minä jään», sanoi vanhus.
»Minä en mene. En millään hinnalla!» huusi Janis.
»Sinä menet. Mene! Sinä voit paremmin tulla minua hakemaan kuin minä
sinua. Minä odotan. Mene! Mene!»
»Isä!»
»Mene! — — — Vie äidille vanhukselta terveisiä. Ja tule noutamaan
minut. Mene, astu veneeseen.»
»En koskaan. Minä en voi. En mene.»
Vanha Dauda työnsi Janista venettä kohti, johon hän lopulta epäröiden
astui.
»Jumala sinua varjelkoon, poikani. Jumala sinua varjelkoon, rakas
poikani!» huusi vanhus hänen jälkeensä ja uudisti hiljaa veneen
loitotessa hitaasti: »Jumala sinua varjelkoon, poikani! Jumala sinua
varjelkoon, poikani!»
Grünthal heilutti hyvästiksi lakkiaan, kiersi sitten kätensä Karlenin
kaulaan ja jäi liikkumattomana seisomaan.
Vanha Daudakin seisoi vähän etukumarassa kuin kivettyneenä.
Näin heidät näki vielä hetken Janis ja Birkenbaum, jotka eivät
kääntäneet silmiään heistä. Sitten he muuttuivat epäselvemmiksi,
sulivat yhteen, ja viimein näkyi koko jäälautta taivaanrannalla vain
pienenä harmaanvihreänä pisteenä.
Ja sitten sekin katosi.