Yhä vain puhalsi koillistuuli ja yhä vielä uiskenteli kammottava
jäälautta kauemmaksi ja kauemmaksi merelle.
Jäälautalla oli neljätoista kalastajaa ja kaksi hevosta. Miehet olivat
olleet avantoa hakkaamassa ja verkkoja asettamassa, eikä kukaan heistä
ollut huomannut, että jää oli alkanut liikkua. Vasta silloin kun
Karlen, eräs kuusitoistavuotias poika, oli lähtenyt ottamaan kiinni
hevosta, joka oli juossut jokseenkin kauas rantaa kohti, huomasi hän
rannan lähellä jään liikkuvan. Poika oli nyt äkkiä kääntynyt takaisin
ja kertonut kalastajille onnettomuuden. Kun nämä henkensä edestä
juosten olivat saavuttaneet jään reunan, ei mikään pelastus enää ollut
mahdollinen. Juris Skara, jolla kotona oli nuori vaimo ja kolme lasta,
oli kuitenkin, kaikesta huolimatta, toivottomana syöksynyt mereen, ja
toverit olivat nähneet, miten hän oli hukkunut aivan lähellä rantaa.
Tästä tapahtumasta oli jo kulunut useampia tunteja ja yhä vielä liikkui
jää samaan huomaamattomaan tapaansa kuin alussakin.
Ensi pelästyksen kalpeus oli kadonnut miesten kasvoilta. Kaikkien
kasvonilmeissä oli huomattavissa jotain merkillistä jännitystä.
Kaikkien kulmakarvat olivat tuskallisesti rypistyneet, ja silmissä
huomasi sen vapisevan liekin, joka ilmaisee salaista tuskaa.
He tiesivät kaikki, että he joka hetki loittonivat, eivät yksistään
meren rannasta, vaan elämästä.
Kalastajat olivat jakautuneet ryhmiin ja puhelivat puoliääneen
keskenään. Karlenin ympärillä seisoivat nuoret ja naimattomat: Gulbis,
Birkenbaum ja Janis Dauda, kaikki kukoistavan näköisiä ja voimakkaita.
Poika kertoi heille vielä kerran, miten hän oli kulkenut ja juossut, ja
mitenkä pitkälle suunnilleen jää jo oli irtaantunut rannasta, kun hän
oli huomannut onnettomuuden.
»Etkö vielä olisi voinut uiden saavuttaa rantaa?» kysyi Birkenbaum.
»Olisin kyllä», vastasi poika. »Vesi on kylläkin kylmää, mutta luulen,
että sittenkin olisin voinut.»
»Vahinko, — jos olisit tiennyt, että sinä turhaan... että me kaikesta
huolimatta... niin olisi ollut parempi, että olisit koettanut.»
»Hänen olisi ehkä käynyt samaten kuin Skaran,» sanoi Janis Dauda.
»Niin, ehkä... Mutta luulen sittenkin, että olisin onnistunut», huokasi
poika. »Jos olisin heittänyt turkkini pois ja oikein yrittänyt...»
Ja Karlenin suuret siniset silmät täyttyivät kyynelillä.
»No, no, elähän nyt huoli, kyllä kaikki vielä hyväksi tulee», rauhoitti
Birkenbaum. »Tuuli kääntyy ja meitä tullaan kaipaamaan. Ole vain
hiljaa.»
Poika pyyhki äkkiä kämmenellään kosteita, kalpeita poskiaan ja vastasi:
»Enhän puhukaan mitään.»
Vähän loitommalla tästä ryhmästä seisoi pitkä, jäntevä, tummahipiäinen
vanhus, jolla oli lyhyt parta ja kyömynenä. Hänen katseensa oli
suunnattuna mieheen, joka kyyristyneenä ja ristityin käsin seisoi hänen
edessään, eikä näyttänyt paljoakaan nuoremmalta kuin hän itse. Ne
olivat kalastaja Zubuk ja hänen poikansa Ludis.
Nuoremmat, naineet miehet olivat sattumalta joutuneet yhteen ryhmään:
jättiläismäinen, komea Grünthal, hidas Skapann, jonka posket hehkuivat
kuin pionikukat, kalpea, ystävällinen Skrastinsch ja pienikasvuinen
Ssihlis.
Vanha Dauda jutteli Stuhren, iäkkään vanhanpojan kanssa, ja Salga sekä
Gurlum seisoivat kahden etäämmällä.
Soinnukkaalla äänellään ja rauhallisella olemuksellaan hallitsi
Grünthal ryhmäänsä. Hän puhui koko ajan melkein yksin, punnitsi yhtä
ja toista pelastuksen mahdollisuutta ja hänen sanansa olivat täynnä
lohdullista luottamusta.
»Tämä retki tulee kestämään korkeintaan kaksi, kolme päivää», sanoi hän
sellaisella luottamuksella, kuin olisivat he kaikki laivalla, jossa hän
on perämiehenä, »kaksi, kolme päivää. Ja vaikkapa menisi vielä yksi
päivä lisäksi — onhan meillä kaloja. Salgalla on koko kuorma, ja sitten
kun kalat ovat loppuneet, niin voimme ottaa hevosen.»
»Aivan niin», myönsi Skrastinsch, pahoittaen kalpeat, ystävälliset
kasvonsa heikkoon hymyyn, sillä hänellä oli tapana antaa sanoilleen
leikillinen leima, »teurastakaamme hevonen. Sanotaan hevosen lihan
olevan makeata.»
Skapannin punaiset huulet vääntyivät hiukan irvistykseen, mutta
Ssihliksen kasvoilla sitä vastoin kuvastui peittämätön vastenmielisyys.
»Emmehän sitä vielä syö», huomautti Grünthal.
»Ja kun me sitä syömme, tulee hän pyytämään suurimman palan», sanoi
Skrastinsch. »Tai ehkä luovutat osasi minulle, Ssihlis?»
»Luovuttaa... kuka nyt luovuttamisesta puhuu», vastasi Ssihlis
harvakseen. »Jos kerran täytyy sitä syödä — no niin, sitten syödään.
Mutta tällaista! Tällaista ei ole moneen aikaan tapahtunut. Toissa
vuonna joutui pari kalastajaa Jamburgista, tai jostain sieltä päin,
ajelehtimaan merelle. Kolmen päivän perästä ajautuivat he takaisin
maalle.»
»Aivan niin», myönsi Grünthal. »Ja samanlaisen jutun Arensburgista luin
viime vuonna lehdistä. Silloin kalastajat olivat pelastuneet kahden
päivän perästä.»
»Onhan täällä Kuurinmaan rannoilla sellaista tapahtunut», sanoi
Skrastinsch, »täällä meidän tienoillamme ei kuitenkaan ole vielä
tällaista sattunut.»
»Isäni kertoi minulle samanlaisen tapauksen», puhui vanha Dauda, joka
nyt oli lähestynyt tätä ryhmää. »Olen nyt unohtanut liekö heitä ollut
yhdeksän vai kymmenen, jotka silloin hukkuivat.»
»Hukkuivat?» toisti Skrastinsch. »Hukkuivat?»
»Niin, hukkuivat», sanoi vanhus hiljaa ja katsoi hiukan himmeillä,
punertavilla silmillään, joita ympäröi turvonneet pussit, poikaansa
Janista.
Kaikki vaikenivat uskaltamatta katsahtaa toisiinsa, sillä suuressa
onnettomuudessa ujostelee ihminen yhtä paljon kuin suuressa häpeässä.
»No», alkoi Grünthal hetken kuluttua uudelleen, »kävisikö meidänkin
niin? Sitä en usko. Minusta tuntuu, kuin kaikki tämä olisi ainoastaan
tuollainen... tuollainen... mitenkä minä sanoisin — ehkä hiukan
vaarallinen huvimatka. Eikä muuta. Ensi silmänräpäyksessä — tietysti
— tunsin minäkin kylmän väreet ruumiissani, eihän tämä ole leikkiä...
mutta nyt ajatelkaahan, meitä on neljätoista henkeä, joista —
yksi, kaksi, neljä, kuusi, kahdeksan — joista kahdeksan on aivan
korvaamatonta miestä. Ja nekö nyt noin vain häviäisivät? Sehän on
mahdotonta!»
Grünthalin syvä, voimakas ääni kaikui tovereista niin miellyttävältä,
että heidän kasvonsa kirkastuivat. Kukaan ei kylläkään uskonut hänen
sanojaan, sillä ei ainoakaan ollut kyllin yksinkertainen uskoakseen,
että nuoruus ja voima voisivat onnettomuuden ja kohtalon muuttaa, mutta
sittenkin helpoitti kaikkia kuunnellessaan tätä miehekästä ääntä,
joka lausui sellaisella vakaumuksella juuri sen, mitä jokaisen sydän
vavisten toivoi.
»Sehän on mahdotonta», toisti kalastaja. »Kotona näkee vaimoni joka
kerta unissaan, jos onnettomuus tapahtuu. Aivan totta... Eikä hän tänä
aamuna sanonut minulle mitään. Ja sitten katsokaahan Birkenbaumia. Jo
yksin sellaisen miehen menettäminen olisi suuri vahinko, meistä muista
puhumattakaan.»
Birkenbaum hymyili heikosti ja katsoi miehestä mieheen. Hänellä oli
ihmeellisen kirkkaat, ystävälliset lapsensilmät ja keskellä punertavia
poskia oli hento, valkea pilkku, aivan kuin lepäisi siinä valkean
kevätkukan koskematon tomu. Muut kaikki ymmärsivät, että Grünthalin
sanat olivat lausutut ivalla, ainoastaan nuorukainen itse käsitti ne
imarteluksi. Hän luuli viittauksen koskevan hänen ulkomuotoaan, jota
vastoin toverit arvasivat Grünthalin tarkoittavan hänen luonnettaan. Ja
sitä piti jokainen hyvin huonona. Birkenbaum ei ollut kuurinmaalainen,
vaan oli Liivinmaalta joutunut sinne. Hän oli tukkilaisena tullut
Ogerista Wäinäjoelle ja Wäinäjoki oli hänet tuonut Riikaan. Riiasta
oli hän joutunut Mitauhun, sieltä oli kohtalo kuljettanut hänet
Goldingeniin ja sitten Libauhun, ja lopuksi oli hän pohjastunut
rengiksi Salgalle, joka seisoi muista vähän erillään tuskainen ilme
kapeilla kasvoillaan.
Kalastajat pitivät Birkenbaumia voimaihmisenä ja tappelijana. Hän oli
tuhlannut voimiaan samalla tavalla kuin amerikalaisen miljonäärin poika
tuhlaa isänsä kultaa. Tähän mennessä ne eivät vielä olleet loppuneet.
Virkeänä ja eloisin silmin katseli hän onnettomuustovereihinsa.
»Niin, se ainakin täytyy myöntää, että useamman silmä hänen tähtensä
itkisi kuin yhdenkään meistä», sanoi Skrastinsch surumielisesti
hymyillen. »Eikö totta Birkenbaum? Minulla on vaimo, poika ja tytär, ne
kyllä itkisivät minua, mutta sinua surisi — niin sanoppa kuinka moni?»
Birkenbaum kohautti olkapäitään.
»Niin», sanoi Grünthal, kääntyi sivulle ja huomasi kalat, jotka olivat
jäällä hajallaan Salgan reen ympärillä. »Lasketaanpa nyt kalat.
Eipä tiedä, missä ja milloin jää halkeaa, ja olisi vahinko menettää
ainoatakaan kalaa.»
Joukko hajaantui. Hetken kuluttua kokoontuivat he taas Salgan reen
ympärille ja tahtoivat asettaa kalat jälleen kuormaan. Mutta Salga
istui kuormansa päällä eikä päästänyt ketään lähelle.
»Pitäkää hyvänänne, pitäkää ne vain», hän sanoi. »Menetetty on
menetetty.»
»Mitä tuo merkitsee?» kysyi Grünthal. »Mitä sillä tarkoitat?»
»Tarkoitan sillä, että kuorma on minun eikä muilla ole sen kanssa
mitään tekemistä», vastasi Salga, peittäen matolla ja peitteellä ahneen
huolellisesti kuormansa molemmilta puolin.
»Tuo on hullu», huudahti Birkenbaum. »Hän kai aikoo yksin syödä koko
kuorman.»
»Se on minun asiani, mitä aion», vastasi Salga röyhkeästi, ja hänen
keltainen naamansa vääntyi lukemattomiin ryppyihin. Hänen silmänsä
muistuttivat kateellisen apinan silmiä.
Birkenbaum julmistui.
»Jumalauta, hän luulee vielä olevansa noiden kalojen omistaja», huusi
hän. »Pois reestä! Heti!» Ja hän heitti kalansa jäälle, tarttui Salgaan
riuhtaisten tämän kuormalta alas. Vanhus piteli kuitenkin kiinni
peitosta kuten hämähäkki verkostaan, silloin kun sitä tahdotaan saada
pois piilopaikastaan.
»Anna hänen olla, anna olla, Birkenbaum», sanoi Grünthal astuen
rauhoittaen väliin. »Sopikaamme kaikki rauhassa. Ellei muuten, niin
maksakaamme hänelle kalojen hinta.»
Birkenbaum päästi Salgan irti, ja tämä kiipesi kuormalleen takaisin.
Kalastajista tuntui nyt, että Birkenbaum ei olekaan varsin huono
ihminen. Yksi ja toinen lausui jo jonkun kiittävän sanan.
Gurlum seisoi yksinään syrjässä, puhumatta mitään. Hän oli kova
mies ja tiesi, ettei kukaan häntä suosinut. Hänen ainoana huolenaan
nyt oli pelko joutua naurun alaiseksi, sillä hän oli myöskin
helposti loukkaantuva ja itserakas. Hän koetti peittää tuskaansa
välinpitämättömällä synkkämielisyydellä ja pelkäsi nyt jo, että häneltä
puuttuisi voimaa vapaaehtoisesti ja kunnialla kuolla, kun kaikki
pelastuksen toivo olisi kadonnut.
Päivällisaikaan tuli aallokko ankarammaksi ja jää alkoi merkillisesti
natista. Natiseminen yhä koveni ja kalastajat, joiden kasvoilta synkät
varjot olivat hieman väistyneet, synkistyivät uudelleen ja vaikenivat.
Karlen, joka oli seisonut Birkenbaumin vieressä, tarttui tämän käteen.
»Pelkäätkö?» sanoi Birkenbaum ja koetti hymyillä.
Poikasen siniset silmät, täynnä kipeätä tuskaa, katsoivat nuorukaiseen.
»Jää luultavasti — — luultavasti...»
»Murtuu? Tietysti. Tietysti se murtuu. Niin mikäpä meillä olisi hätänä
ajelehtia tällaisella kummituksella ympäri.»
»Minä jään sinun luoksesi.»
»Pysy mieluummin isäntiesi, Daudan ja Janiksen luona.»
»En, haluaisin mieluummin...»
»No, miten tahdot.»
Poikanen puristi hiukan lujemmin Birkenbaumin kättä, ja niin he
seisoivat yhdessä antaen kuten muutkin katseensa harhailla ympäri
nähdäkseen, oliko jääkappaleita jostakin irtaantunut.
Kun tuo outo natina uudistui ankarampana, laski Birkenbaum tahtomattaan
kätensä pojan kaulalle. Hän tunsi ystävällistä myötätuntoa tuota
poikasta kohtaan, joka oli valinnut juuri hänet lähimmäksi
onnettomuustoverikseen.
»Vapiseeko sinun sydämesi, mitä?» kysyi Birkenbaum, jotain vain
sanoakseen.
»Ei. Minusta tuntuu... en oikein tiedä ... sydän ikäänkuin kutistuu
kokoon... sanon itselleni: mitä nyt tapahtuu, sen täytyy tapahtua...
mutta en tiedä.»
Vaot, jotka kulkivat pojan kasvoilla nenästä suupieleen ja jotka
antoivat kasvoille vanhan leiman, tulivat syvemmiksi. Vaiettuaan pitkän
aikaa, kysyi hän sitten:
»Entä sinä?»
»Mitä?»
»Miten on sinun laitasi?»
»Minun. Ei ainakaan hyvin. Luonnollisesti... Voimallahan ei täällä tee
mitään», lisäsi nuorukainen, kuten anteeksi pyytäen.
»Ja mitenkä luulet meidän käyvän?»
»Mistä minä tietäisin... Sinähän kuulit, mitä Grünthal sanoi. Kolme,
neljä päivää.»
»No, uskotko sinä siihen?»
»Niin, pelastuksen toivohan meillä kaikilla on. Ehkä tapaamme jonkun
laivan.»
»Mutta jos emme tapaakaan laivaa?»
»Silloin tuuli muuttuu.»
»Mutta jos tuuli vain puhaltaa ja puhaltaa?»
»Silloin... no niin, silloin tiedät, mitä tapahtuu.»
Poika vaikeni. Tässä voi olla kysymys ainoastaan joko pelastuksesta
tai perikadosta, mutta hänen sydämensä halusi vielä jotain kolmatta
mahdollisuutta, jotain tuntematonta, käsittämätöntä, jotain ihmettä,
sillä juuri puhjenneelle elämälle on kuolema aivan uskomaton...
Kamala jäälautta liukui edelleen, meri pauhasi ja alkoi kuluttaa sen
reunoja. Pala palalta kiskoutui irti, liukui mukana ja hankautui sen
ison lautan reunoja vastaan, jolla kalastajat olivat. Äkkiä ilmaantui
kapea harmaanvihreä rako, joka levisi ja kasvoi, eroittaen molemmat
Zubukit, Stuhren ja Skapannin toisista tovereista. Molemmilta puolin
kuului huuto, miehet huitoivat käsillään toisilleen ja juoksentelivat
kuin häirityt muurahaiset jääkappalten reunoja pitkin sinne tänne.
Vanha Zubuk aikoi hypätä mereen, mutta poika esti hänet siitä, pidellen
hänestä kiinni. Molempien jääkappalten väli suureni nopeaan, ja vihdoin
oli uiminen toiselta kappaleelta toiselle aivan mahdoton.
»Se oli heidän loppunsa», sanoi Grünthal. »Ei palaakaan ravintoa.
Sääliksi käy Skapann... Keskelle! Enemmän keskelle! Ja pysytelkäämme
yhdessä.»
Ääneti tottelivat kalastajat ja kulkivat jäälautan keskustaa kohti.
Kun he olivat seisahtuneet, katselivat he kauan ääneti levottomin
silmin pilviä, jotka hulmusivat kuin harmaat lakanat, tai seurasivat
aaltojen lakkaamatonta taistelua, joka täytti ilman heidän ympärillään
sihinällä ja rätinällä. Vähitellen suli tässä yksitoikkoisuudessa taas
heidän jäykkyytensä, ja siellä täällä lähekkäin seisovat jo vaihtoivat
jonkun sanankin.
»Skapannia käy sääli», sanoi Janis vanhalle Daudalle, isälleen, »sääli
miestä, tuskin viittä kuukautta naimisissa.»
Vanhus huokasi.
»Vanha Zubuk... niin, hänestä ei niinkään väliä... hänen aikansa oli
jo ohi. Samaten Ludiksen. Ei hänestä olisi mitään enää tullut... Mutta
Stuhre, tuo säästäväinen tunnollinen ihminen... joka koko elämänsä
rehellisesti ja vaivalla... ja nyt... täten...»
Vanha Dauda ei puhunut mitään. Mitäpä hyödytti toisten kurjuutta
kuvailla, kun itseään odotti sama kohtalo. Hän katsahti poikaansa ja
hänen huulensa vapisivat.
»Äiti aikoi vastaanottaa meidät tänä iltana lämmitetyllä
hapankaalilla», sanoi hän. »Mutta nyt kai hän jo tämän tietää...»
Janis nyökäytti päätään. Isä puristi silmänsä kiinni ja painoi vielä
toista etusormellaan, mutta ei voinut sittenkään estää paria kyyneltä
putoamasta valkealle parralleen.
»Niin, hän sen kyllä nyt jo tietää», toisti hän. »Mitähän mahtanee
sanoa, kun me molemmat... molemmat... Olisitpa sinä edes jäänyt kotiin.
Itsestäni en puhu... eikä hänkään... Mutta sinusta... Sinähän olit
hänen...»
Hänen turvonneet silmänsä sulkeutuivat jälleen ja hänen suupielensä
vavahti.
Janis puri hampaansa yhteen. Ei mikään kohota ja samalla haavoita meitä
niin syvästi kuin toisten suru meidän kohtalostamme.
»Ei», sanoi hän tukahutetusti, »älä vielä puhu tuolla tavoin, kyllä me
vielä kaikki saavumme onnellisesti rantaan.»
»Niin, niin tietysti, samaten kuin ne kymmenen tahi yksitoista silloin.
Nythän meitäkin on enää vain kymmenen jäljellä.»
Illemmällä kutsui Grünthal joukon koolle kysyen, eikö heidän ole nälkä.
Hän puhui taas samalla luottavalla äänellä kuin ennenkin. Kalastajien
masentunut mieli virkistyi, ja he tunsivat kiitollisuutta puhujaa
kohtaan. Skrastinsch vastasi kaikkien puolesta, että he kyllä ovat
nälkäisiä, mutta mitä syödä? Kalat ovat raakoja ja hevoset vielä elossa.
»Aloittakaamme kaloista», sanoi Grünthal. »Kattilaa ei ole. Mutta minä
olen tuuminut, että meidän täytyy keittää kalat lakissa. Minä annan
omani sitä varten.»
»Nahkaesiliinassa olisi mukavampi keittää», huomautti Ssihlis.
»Onko sinun esiliinasi tervaamaton?» kysyi Grünthal.
»Ei ole.»
»No sitten meidän täytyy tyytyä lakkiin. Pilkkokaa yksi reki ja
särkekää jääkappaleita.»
Silläaikaa kun nämä asiat toimitettiin, astui Grünthal Salgan luo,
joka, kädet polvien välissä, istui kuormansa reunalla.
»Ala purkaa!» sanoi kalastaja.
Mutta Salga ei totellut. Hän levitti käsivartensa aivan kuin olisi
niillä tahtonut suojella kuormaansa.
»Ala purkaa kuormaasi!» huusi Grünthal vielä kerran, ja rypisti
kulmakarvansa yhteen.
Salga alkoi molemmin käsin haparoida kuormaansa, hänen alaleukansa
keltainen ja ryppyinen nahka vapisi, joten leuka tuli aivan teräväksi.
Hän mumisi jotain hampaittensa välistä, ja lopuksi Grünthal eroitti
sanat »määrätkää hinta».
Voimakkaan kalastajan ruskeille kasvoille levisi tumma puna.
»Oletko hullu?» hän huusi. »Joko himoitset merivettä? Pois kuormaltasi.»
Salga nousi ja hiipi hitaasti hevosensa taakse.
Grünthal avasi kuorman, valitsi jokaiselle kaksi kutakuinkin yhtäsuuria
kalaa ja alkoi niitä leikata ja puhdistaa.
Kun tuli suurella vaivalla oli saatu syttymään, pidettiin Grünthalin
lakkia varovasti korvalapuista liekin yli, kunnes jää tuossa
omituisessa kattilassa oli sulanut. Sitten asetettiin lakkiin osa
kaloista, ja kun nämä olivat puolikypsiä, toinen osa, kunnes kaikki
kalat tällä tavalla olivat keitetyt. Aivan kypsiksi ei niitä saanut
keittää, sillä täytyi säästää puita.
Sitten jaettiin kalat.
»Täytyy kai olla kiitollinen», sanoi Skrastinsch hiljaa, »mutta en usko
että kukaan tämän aterian jälkeen nuoleskelee sormiansa.»
Kalastajat koettivat syödä kalansa, mikä kuitenkin oli melkein
mahdotonta. Ne maistuivat inhoittavasti lakin kankaalta ja olivat
sitä paitsi vielä puoliraakoja. Birkenbaum oli ainoa, joka söi osansa
loppuun.
»Minulla on aina ollut hyvä vatsa», selitti hän. »Voisin nielaista
vaikka kiviä.»
»Silloin kun vesi nousee suuhun saakka, oppii uimaan. Kun nälkä meitä
ahdistaa, opimme syömään», huomautti Grünthal ja pisti kalansa taskuun.
»Eiköhän olisi parempi paistaa kalat», arveli joku. Tämä ajatus
näyttäytyi kuitenkin mahdottomaksi, koska keittämällä voi valmistaa
enemmän kaloja yhtaikaa kuin paistamalla.
»Minulla on vielä vähän leipää aamusta jälellä», kuiskasi vanha Dauda
pojalleen, »tule sivulle, että voin sen antaa sinulle.»
»Entä sinä itse?»
»Minä... minä tulen kyllä toimeen ilman.»
»Syö sinä vain itse, isä.»
»Ei, en syö, minä tiedän, että sinun on nälkä... Nuorella ihmisellä on
enemmän nälkä...» ja hän veti Janiksen sivuun, tahtoen painaa hänen
käteensä puoli leivänviipaletta.
Mutta poika kieltäytyi ottamasta leipää.
»Syöhän toki itse», sanoi hän ja kääntyi taas toisten puoleen.
Kun alkoi hämärtää, käski Grünthal viedä hevoset jälelle jääneen reen
taakse tuulen puolelle. Sitten istuutuivat kalastajat rekeen. Siinä
aikoivat he viettää yönsä.
Ja sitten tuli pimeä. Ei ainoakaan tähti loistanut taivaalla, vinha
tuuli puhalsi, meri ympärillä ulvoi ja kohisi.
Ei ainoakaan silmä sulkeutunut. Kaikki tuijottivat pimeyteen, joka
laskeutui lyijynraskaana harteille.
»Voi miten minun on nälkä», kuiskasi Karlen Birkenbaumille. »Jospa vain
kalat eivät olisi niin inhoittavan makuisia.»
»Ei sille mitään voi», vastasi nuorukainen.
Pitkän vaitiolon jälkeen kuuli hän poikasen raskaasti huokaavan.
»Mitä nyt?» kysyi hän välinpitämättömänä.
»Tahtoisin syödä», kuiskasi poika.
Birkenbaum istui hetken vaiti, löi sitten kärsimättömänä kädellään
polveensa nousten seisaalleen ja kiskoen pojan mukanaan ylös. Hän vei
Karlenin muutaman askeleen päähän reestä, veti jotain puserostaan esiin
ja painoi sen hänen käteensä.
»Juo», komensi hän. Poika avasi pullon ja joi.
»Mutta älä kerro kenellekään», sanoi Birkenbaum, ottaen pullon
takaisin. »Ja nyt koeta syödä.»
He palasivat reen luo ja poika söi, vaikkakin vastenmielisesti kaikki
kalansa.
Sitten ei pitkään aikaan kukaan liikkunut. Yö kului, meri kohisi, jää
natisi ja tuuli toi suolaveden hajun jäälle.
»Birkenbaum, nukutko sinä?»
»En.»
»Tahtoisin hiukan ojentautua syliisi.»
»Tee se.»
Karlen asetti kätensä Birkenbaumin syliin ja kyyristyi niiden varaan.
Hetken kuluttua tunsi nuorukainen, miten kylmät poikasen kädet olivat.
Hän riisui kintaansa ja otti omaan lämpöiseen, voimakkaaseen käteensä
pojan jäykät laihat sormet. Hitaasti ne lämpenivät, ja sitten virtasi
lämpö pojasta nuorukaiseen ja nuorukaisesta poikaan.
Karlen oli nukahtanut.
Poikasen rauhallinen hengitys, jota hän kylläkään ei kuullut, vaan
jonka hän tunsi rinnan tasaisesta noususta, ja hänen sormiensa lämpö
toi hänen mieleensä öitä, joilla ei ollut mitään yhteyttä tämän
poikasen rauhan kanssa.
Tähän siis päättyy nyt kaikki. Hän ei tulisi enää koskaan kuumin
sykkivin sydämin makaamaan sängyssään odotellen, että kaikki
nukkuisivat, voidakseen sitten ääneti nousten ja varovaisin askelin
hiipiä savilattian yli huoneen toiseen nurkkaan... Ei enää koskaan
hän avaisi raollaan olevaa luhdin ovea, eikä milloinkaan enää makaisi
puolivalmiin heinäauman varjossa leikkien auringon polttamilla
sormilla... Miten kaikki tämä oli tapahtunut? Miten hän oli tänne
joutunut? Hänhän oli paimentanut karjaa tuolla kaukana Erlaashin
vuorilla, oli elänyt siellä pitkät vuodet, juonut, mellastanut,
näytellyt teatteria, oli ikäänkuin leikillä jonkun kolttosen takia
istunut arestissa kaksikymmentäneljä tuntia ja nyt... nyt hän istui
kalastajareessä, meri kohisi hänen ympärillään ja hän ajelehti kohti
kuolemaansa. Sehän oli mahdotonta! Sellaista tapahtuu ainoastaan
saduissa, ainoastaan unissa. Tämä oli yksi niitä kamalia unia, jotka
ovat niin eläviä ja selviä kuin itse elämä. Kunhan hän voisi herätä!
Herätä! Mikä mielettömyys! Hän tiesi sen aivan selvään, ettei hän
uneksinut. Tämä jää, tämä kitkeränsuolainen meri-ilma, tämä kohina,
kaikki, kaikki oli todellista; hänen oli nälkä ja hänen tuli todella
kuolla — täytyi nääntyä nälkään tahi heittäytyä mereen, pimeyteen,
perikatoon, yhdessä tämän pojan, Grünthalin ja kaikkien toisten
reippaitten ja terveitten ihmisten kanssa. Kylmä puistatus vapisutti
nuorukaista ja hänen suunsa tuli kuivaksi ja karkeaksi. Ei, se ei
voinut tapahtua. Sellaiset kauhut tapahtuivat vieraissa maissa,
jossain kaukana, ja niistä juteltiin ja kirjoitettiin kuin jostain
jokapäiväisestä ja välttämättömästä, mutta eihän sellaista toki
itselle satu. Birkenbaum oli aina ollut tietoinen siitä, että hän
tulisi vahingoittumatta kulkemaan elämänsä läpi. Jos jossain joku
oli tehnyt haavan käteensä, lyönyt kirveellä jalkaansa, jos kone oli
jonkun repinyt säpäleiksi tai joku oli hukkunut, silloin oli hänellä
aina sellainen varma tunne, että hänelle tuollaiset onnettomuudet
eivät koskaan tapahdu. Ja nyt hän istui natisevalla ja halkeilevalla
jäälautalla ja ylt'ympäri oli yö ja kuolema... Tuo Salga! Jospa hän
ei olisi minua tavannut! Silloin hän ehkä olisi joutunut takaisin
kotipuolelleen, nukkuisi lämpimässä tuvassa, ja isäntä, pieni lamppu
kädessä, astuisi kamaristaan, herättäisi hänet hevosia syöttämään.
Nuorukaista värisytti ja hän puristi tahtomattaan pojan sormia niin
lujasti, että tämä vavahti. Birkenbaum hillitsi itsensä, päästi
Karlenin sormet irti ja laski ikäänkuin rauhoittaakseen toisen kätensä
pojan harteille. Hänen kiihtymyksensä laimentui vähitellen. Olihan
vielä toivoa, olihan ravintoa, voihan vielä, kuka tiesi, jotain
tapahtua.
Kuitenkin, yön kuluessa hitaasti, kasvoi hänen tuskansa uudelleen.
Halu elää nousi vastustamaan äkkinäistä, luonnotonta häviämistä,
kunnes idässä aamuruskon ensisäteet häämöittivät ja nuorukainen
kumartunein päin hiukan torkahti. Vavisten hän heräsi. Toiset olivat
jo nousseet reestä ja seisoivat paikoillaan katsellen kauas merelle.
Oli epämiellyttävän kylmä. Karlen vapisi myös, mutta nukkui kuitenkin
vielä. Birkenbaum ei tahtonut häntä herättää ja jäi istumaan, kunnes
hänkin heräsi. Sitten nousivat hekin molemmat ja lähettivät katseensa
yli aavan joka suunnalle.
Sama eilinen toivoton näky: harmaat laineet valkeine vaahtoharjoineen
ja ylhäällä harmaat pilvet. Jäälautta oli tullut pienemmäksi ja
pyöreäksi, tuulen puolella keinui ja hankasi lakkaamatta vihertävät
kappaleet. Kalastajien kasvot näyttivät paljon vanhemmilta kuin eilen
ja kaikkien silmissä oli sellainen kauhun ilme kuin ihmisellä, joka
näkee aaveen lähestyvän hänen sydänvertansa imemään.
Kun Skrastinsch oli vaihtanut pari sanaa ystävänsä Janiksen kanssa ja
taputtanut Karlenia olalle, astui hän Grünthalia kohti. Sekä hän, että
kaikki toisetkin pitivät Grünthalia onnettomuustoverien johtajana.
»Miten on aamiaisen laita?» kysyi hän.
»Otamme jälleen kaloja», vastasi Grünthal. »Joka tahtoo, syököön kalat
raakoina, toisille keitämme ne taas puolikypsiksi, niin kauan kuin puut
riittävät.»
Tehtiin taas tuli ja kalat keitettiin samalla tavalla kuin illalla.
Vastenmielisesti kalastajat söivät. Birkenbaum veti taas pojan sivulle
ja molemmat joivat.
»Sinä olet kuin veli minulle», sanoi poika.
»Älä nyt... eihän tämä nyt mitään.