Kenelm kulki yksin allapäin takaisin aution kukattoman puutarhan läpi,
kun hän portin toiselle puolelle tultuansa tunsi jonkun hiljaa
koskettavan hänen käsivarttansa. Hän katsoi ylös ja näki Mrs Cameronin.
"Minä näin teidät ikkunastani," sanoi hän, "kun tulitte tänne ja olen
odottanut teitä täällä. Minä tahtoisin puhua kahden kesken teidän
kanssanne. Sallikaa minun tulla teidän kanssanne vähän matkaa."
Kenelm nyykäytti myöntäväisesti päätänsä, mutta ei vastannut mitään.
He olivat huvilan ja hautausmaan puolivälillä, kun Mrs Cameron jatkoi
sukkelasti ja liikutetulla äänellä:
"Minun mieltäni painaa raskas paino; sen ei pitäisi olla oman tunnon
vaiva. Minä tein parhaimman ymmärrykseni mukaan. Mutta oi, Mr
Chillingly, jos minä erehdyin -- jos tuomitsin teitä väärin, sanokaa
ainakin että annatte minulle anteeksi." Hän tarttui Kenelmin käteen ja
puristi sitä kovasti. Kenelm jupisi muutamia sanoja kuulumattomalla
äänellä -- jonkinmoinen kauhistavainen tylsyys oli seurannut tuota
kovaa tuskaa. Mrs Cameron pitkitti:
"Te ette olisi voinut mennä naimisiin Lilyn kanssa -- te tiedätte,
ett'ette olisi voinut sitä tehdä. Hänen syntyperäänsä ei olisi voitu
pitää salassa teidän vanhemmiltanne. He eivät olisi antaneet
suostumustaan teidän naimiseenne; ja vaikka olisittekin, ilman heidän
suostumustansa ja tästä salaisuudesta huolimatta, tahtoneet hänen naida
-- vaikka hän olisi tullut teidän --."
"Eikö hän silloin vielä eläisi?" huudahti Kenelm kiivaasti.
"Ei -- ei; salaisuus olisi tullut ilmi. Julma maailma olisi sen
keksinyt: se olisi hänen korviinsa tullut. Häpeä siitä olisi hänen
kuolettanut. Kuinka katkera hänen lyhyt elämänsä silloin olisi ollut!
Niin kuin se nyt on, erosi hän täältä -- tyytyväisenä ja onnellisena.
Mutta minä myönnän etten häntä ymmärtänyt, en voinut häntä ymmärtää; en
voinut aavistaa että hän niin hartaasti teitä rakasti. Minä luulin että
hän, opittuansa omaa sydäntänsä tuntemaan, tulisi huomaamaan että
rakkaus hänen holhojaansa oli sen voimallisin tunne. Hän suostui,
nähtävästi ilman vaikeutta, rupeamaan holhojansa vaimoksi; hän näytti
aina häntä rakastavan, ja mikä tyttö ei sitä olisi tehnyt? Mutta minä
olin erehtynyt -- pettynyt. Siitä päivästä, kuin te viimeisen kerran
hänen näitte, alkoi hän kuihtua; mutta Walter lähti moniaita päiviä
myöhemmin pois, ja minä luulin että hän ikävöi häntä. Hän ei
milloinkaan minulle myöntänyt että hän rakasti teitä -- ei milloinkaan
ennenkuin oli liian myöhäistä -- liian myöhäistä -- juuri kun minun
surullinen kirjeeni kehoitti Walteria tulemaan takaisin, ainoastaan
kolme päivää ennenkuin hän kuoli. Jos olisin sitä tiennyt silloin kun
vielä oli parantumisen toivoa, niin olisin kirjoittanut teille, vaikka
esteet teidän naimiseenne hänen kanssansa olivat samat kuin ennen. Oi,
minä rukoilen teitä vielä kerta, sanokaa että annatte minulle anteeksi,
jos minä väärin tein. Hän antoi minulle anteeksi ja suuteli minua
hellästi. Ettekö tekin anna minulle anteeksi? Hän toivoi sitä."
"Toivoiko hän? uskotteko että minä voisin olla täyttämättä hänen
toivoansa? Minä en tiedä onko mitään anteeksi antamista. Jos minulla
on, kuinka en antaisi anteeksi sille, joka häntä rakasti? Jumala
lohduttakoon meitä molempia."
Tässä hän kumartui ja suuteli Mrs Cameronia otsalle. Vaimo-parka pani
käsivartensa kiitollisuudella ja rakkaudella hänen kaulansa ympäri ja
purskahti itkuun.
Kun hän oli rauhoittunut, sanoi hän Kenelmille:
"Ja nyt minä keveämmällä mielellä voin toimittaa Lilyn minulle uskomaa
tehtävää. Mutta lupaatteko minulle yhden asian ennenkuin siihen ryhdyn?
Älkää milloinkaan Melvillelle kertoko kuinka hellästi Lily teitä
rakasti. Lily itse pelkäsi niin että hän saisi siitä aavistusta. Ja jos
Melville tietäisi että se ajatus, että hänen piti mennä naimiseen
Melvillen kanssa, oli syynä hänen kuolemaansa, niin hän ei enää
milloinkaan vetäisi suutaan nauruun."
"Te ette pyytäisi tällaista lupausta minulta, jos voisitte aavistaa
kuinka pyhänä minä pidän tämän salaisuuden, jonka minulle uskotte.
Tämän kautta hauta muuttuu alttariksi. Meidän häämme ovat lykätyt
ajaksi."
Mrs Cameron antoi Kenelmin käteen kirjeen ja sanoi: "Hän antoi sen
minulle päivää ennenkuin hän kuoli."
Sitten riensi hän nopein, horjuvin askelin takaisin huvilaansa. Hän
ymmärsi nyt Kenelmin kylläksi tietääksensä että hänen täytyi olla yksin
kuolleen kanssa, kun hän avasi tämän kirjeen.
On oikein ihmeellistä että tarvitsemme niin vähän tietoa toinen
toisemme kotioloista voidaksemme rakastua. Kenelm ei ollut milloinkaan
Lilyn käsi-alaa nähnyt. Ja hän katseli nyt jonkinlaisella pelvolla
kirjeen päällekirjoitusta. Se oli tuntematon käsi-ala, joka tuli hänen
luokseen tuntemattomasta maailmasta -- hieno, epävakainen käsi-ala --
ei aika-ihmisen, mutta ei lapsenkaan, jolla vielä on pitkä aika elää.
Hän käänteli kirjettä kääntelemistään -- ei kärsimättömästi niinkuin
rakastaja tekee, jonka sydän sykkii lähenevien askeleiden kuuluessa,
vaan hitaasti, epääväisesti. Hän ei tahtonut sinettiä särkeä.
Hän oli nyt vallan lähellä hautausmaata. Missäpä hän olisi voinut lukea
ensimmäisen kirjeen minkä hän eläissään sai häneltä -- ainoan, minkä
hän eläissään voi saada häneltä -- niin suurella kunnioituksella ja
rakkaudella, kuin hänen haudallansa?
Hän meni hautausmaalle, istui haudan viereen ja aukaisi kirjekotelon;
pieni, yhdellä turkosilla varustettu sormus vieri ulos ja pysähtyi
hänen jalkainsa eteen. Kirje sisälsi ainoastaan nämä sanat:
"Sormus palaa teidän tykönne. Minä en voinut elää mennäkseni
naimiseen toisen kanssa. Minä en milloinkaan tiennyt kuinka
hellästi teitä rakastin -- ennenkuin, ennenkuin aloin rukoilla
että te ette rakastaisi minua liian paljon. Rakkaani! rakkaani!
hyvästi rakkaani!
"Lily."
"Älkää milloinkaan näyttäkö tätä Leijonalle, älkääkä antako hänen
tietää mitä se sisältää. Hän on niin hyvä ja ansaitsee tulla
onnelliseksi. Muistatteko sitä päivää, jolloin annoitte minulle
sormuksen? Rakkaani! rakkaani!"