"Kyllä, sir, Mr Melville on kotona, atelierissaan."
Kenelm seurasi piikaa porstuan läpi huoneesen, joka ei vielä ollut
rakennettu silloin, kun Kenelm viimein oli tässä talossa käynyt:
taiteilija, joka Lilyn kuoleman jälkeen muutti asumaan Grasmereen, oli
rakennuttanut sen sille autiolle paikalle, jossa Lily oli häkissä
pitänyt "ristimättömäin lasten sielut."
Se oli korkea huone, jossa oli yksi ikkuna pohjaiseen päin; seinällä
oli joukko maalauksia ja suunnitelmia; vanhanaikaisia roikeloisia
huonekaluja ja kallisarvoisia italialaisia silkkikankaita oli hujan
hajan ilman järjestystä huoneessa; etäällä staffliilla oli iso peitetty
kuva; toinen yhtä iso, keskieräinen, jonka edessä maalaaja seisoi. Hän
kääntyi äkkiä, kun Kenelm ilmoituttamatta astui sisään, pani pensselin
ja palletin kädestänsä, riensi innokkaasti häntä vastaan, tarttui hänen
käteensä, nojasi päätänsä Kenelmin olkapäätä vasten ja sanoi syvää
liikutusta ilmoittavalla äänellä:
"Mikä suru, mikä murhe siitä kuin erosimme!"
"Minä tiedän sen; minä olen nähnyt hänen hautansa. Älkäämme puhuko
siitä. Mikä hyöty siitä on että turhaan uudestaan herättää teidän
suruanne? Niin -- niin -- teidän hartaat toiveenne ovat tulleet
täytetyiksi -- maailma on vihdoin viimein tunnustanut teidän ansionne
oikeiksi. Minä kuulin Ewlyniltä että olette maalannut varsin kuuluisan
kuvan."
Kenelm oli puhuessansa istunut. Maalaaja seisoi vielä surullisessa
asennossa keskellä laattiaa ja vei pari kertaa kätensä kyyneleisille
silmilleen ennenkuin hän vastasi: "Niin, mutta odottakaas hiukan,
älkää vielä maineesta puhuko. Säälikää minua, tämä äkkinäinen
jälleentapaaminen on minulta voiman vienyt."
Taiteilija istui hänkin vanhalle madonpanemalle götiläiselle arkulle ja
kurtisti ja repi rikki kulta- tai hopea-langat kalliissa ja kuluneessa
silkkikankaassa, joka oli heitetty kalliille ja madonpanemalle
kirstulle.
Kenelm katseli taiteilijaa, ja hänen huulensa, joilla ennen näkyi
teeskennelty ylönkatse, puristettiin nyt yhteen. Melvillen taistelussa
koettaa salata liikutustansa näki voimakas mies toisen voimakkaan
miehen -- näki, ja ihmetteli ainoastaan, ihmetteli kuinka sellainen
mies, jonka vaimoksi Lily oli luvannut ruveta, voi näin pian Lilyn
kuoleman jälkeen maalata kuvia ja välittää siitä kiitoksesta, jota
annettiin kangaskyynärälle.
Muutaman minuutin kuluttua alkoi Melville taas kanssapuhetta -- ja
osoitti niin vähän huomiota Lilyä kohtaan, kuin hän ei milloinkaan
olisi ollut olemassakaan. "Niin, viimeinen maalaukseni on todella
kiitosta saanut, se on täydellisesti palkinnut minua, vaikka myöhään,
kaikesta katkeruudesta ennen turhaan taistelemissa otteluissa, kaikesta
kärsimästäni vääryydestä, tuskasta, jota ainoastaan taiteilija tuntee,
kun kelvottomia kilpailijoita pidetään häntä etevimpinä.
"'On viholliset herkät moittimaan
Ja ystävät ei kiittää uskalla.'
"Se on totta että minulla on vielä paljon voitettavaa, klickit
koettavat vielä minua vahingoittaa, mutta minun ja klickin välillä on
kuitenkin yleisön jättiläismuoto, ja arvostelijat, jotka ovat klickejä
etevämmät, ovat myöntäneet minulle vieläkin korkeamman arvon kuin
yleisö vielä antaa. Ah! Mr Chillingly, te ette pidä itseänne
arvostelijana maalauksiin nähden, mutta, suokaa anteeksi, lukekaa tämä
kirje. Minä sain sen eilen illalla etevimmältä taiteeni tuntijalta,
mikä löytyy Englannissa, kenties koko Europassa."
Melville otti takkinsa syrjätaskusta kirjeen ja antoi sen Kenelmille.
Kenelm luki sitä haluttomasti, ja rupesi yhä enemmän ylönkatsomaan
taiteilijaa, joka turhamielisyyden tyydyttämisessä sai lohdutusta
rakkaan olennon kadottamisesta. Mutta vaikka hän lukikin kirjettä
välinpitämättömyydellä, vaikutti kuitenkin sen sisällön suora ja
innokas ihastus häneen, ja allekirjoitetun nimen etevä auktoriteeti oli
kieltämätön.
Kirje oli kirjoitettu sen johdosta että Melville hiljan oli valittu
kuninkaallisen akademian jäseneksi erään etevän taideniekan sijaan,
jonka kuoleman kautta oli jäänyt avonainen paikka akademiaan. Hän antoi
kirjeen takaisin Melvillelle ja sanoi: "Tämä on se kirje, jota minä
näin teidän lukevan eilen illalla, kun kurkistin teidän ikkunastanne
sisään. Sellaiselle miehelle, joka panee arvoa muiden ihmisten
mielipiteesen, on tämä kirje hyvin imarteleva; ja sille maalaajalle,
joka rahoista välittää, on hyvin hauska tietää kuinka monella guinealla
joka tuuma hänen kankaassansa peitetään." Kenelm ei enää voinut hillitä
vihaansa, ylönkatsettansa ja tuskaansa, vaan purskahti sanomaan: "Mies,
mies, jonka minä kerran otin opettajaksi inhimilliseen elämään katsoen,
opettajaksi lämmittämään, valaisemaan ja innostuttamaan minua omasta
välinpitämättömyydestäni, uneilemisestani ja kylmäkiskoisuudestani!
eikö se ainoa nainen, jonka valitsit tästä liiaksi kansoitetusta
maailmasta tulemaan luuksi sinun luustasi ja lihaksi sinun lihastasi,
ainaiseksi ole maan päältä kadonnut -- eikö vähää enemmän kuin vuosi
sitten hänen äänensä ole vaiennut, hänen sydämensä herennyt
tykyttämästä? Mutta kuinka vähäpätöinen sellainen suru on sinun
elämällesi verrattuna sen kiitoksen arvoon, joka turhamielisyyttäsi
mairittelee!"
Taiteilija nousi seisoalleen suutuksissaan. Mutta vihan puna katosi
hänen poskiltaan, kun hän katseli soimaajansa kasvoja. Hän meni hänen
luoksensa ja aikoi tarttua hänen käteensä, mutta Kenelm sieppasi
ylönkatseella kätensä pois.
"Ystävä-raukka," sanoi Melville suruisesti ja lempeästi, "minä en
uskonut että te niin hartaasti häntä rakastitte. Suokaa minulle
anteeksi!" Hän nosti tuolin lähelle Kenelmin tuolia ja vähän aikaa
vaiti oltuansa sanoi hän totisella äänellä: "Minä en ole niin tunnoton,
enkä niin välinpitämätön suruuni nähden kuin te luulette. Mutta
muistakaa että te nyt vasta olette saanut tietää että hän on kuollut,
te kärsitte nyt surun ensimmäistä tuskaa. Minulla on ollut enemmän kuin
vuosi oppiakseni vähitellen nöyrtymään Jumalan tahdon alle. Kuunnelkaa
minua ja koettakaa rauhoittua. Minä olen monta vuotta vanhempi teitä,
minun pitäisi paremmin tuntea ne ehdot, joilla elämää voi ylläpitää.
Elämä on monipuolinen, luonnollinen, eikä kauan salli yhden ainoan
intohimon itseänsä hallita tai, täydessä voimassa ollessaan, yhden
ainoan surun itseään kalvata. Katselkaa sukumme suurta joukkoa, joka
harjoittaa erilaisia ammatteja, toiset alhaisempia, toiset ylhäisempiä,
ja jotka toimittavat maailman työtä -- voitteko täydellä syyllä
halveksia köyhää pikkukauppiasta tai mainiota valtiomiestä
tunnottomina, kun kauppias avaa puotinsa tai valtiomies tulee
virkahuoneesensa kukatiesi muutamia päiviä sen jälkeen kuin joku
hänelle mitä rakkahin henkilö on kuollut? Mutta minussa, taiteen
harjoittajassa, minussa näette ainoastaan tyydytetyn turhuuden
heikkoutta, kun se toivo minua ilahuttaa, että taiteeni tulee
voittamaan ja että isänmaani on paneva minun nimeni niiden
nimiluetteloon, jotka ovat sen mainetta edistäneet; missä ja milloin on
löytynyt taiteilijaa, jolle ei tämä toivo ole ollut tukena hänen
yksityisessä elämässään, taudissa, suruissa, joita hänen täytyy jakaa
sukunsa kanssa? Tämä toivo ei myöskään ole naisellisen turhamaisuuden
herättämä, tai kiitoksen halun vaikuttama, se on samaa laatua kuin
mainehikkaat palvelukset isänmaallemme, kansallemme, jälkeläisillemme.
Taiteemme ei voi päästä voitolle, nimemme ei voi elää, jos emme toimita
mitään, jonka tarkoitus on kaunistaa tai jalostuttaa sitä maailmaa,
jossa me vastaanotamme yhteisen työn ja surun perinnön siitä
luodaksemme tuleville suvuille virkistystä ja iloa."
Taiteilijan näin puhuessa loi Kenelm hänen kasvoihinsa kyynelten
vallassa olevat silmänsä. Ja kasvot, jotka leimuelivat, kun taideniekka
koetti puolustaa itseänsä nuoren miehen katkeraa syytöstä vastaan,
kävivät varsin lempeän näköisiksi tämän jalon puolustuspuheen
loppupuolella.
"Kyllä," sanoi Kenelm ja nousi istualta. "Teidän puheessanne on paljon
totta. Minä kyllä käsitän sitä että taiteilija, runoilija vetäytyy pois
tästä maailmasta, kun kaikki siinä on kuolemaa ja talvea, ja menee
siihen maailmaan, jonka hän oman mielensä mukaan luopi ja koristaa
kesän väreillä. Minä myöskin käsitän kuinka se mies, jonka elämä
on ankarasti sidottu kauppiaan ammattiin tahi valtiomiehen
velvollisuuksiin, pakoitetaan tavan voimasta kauas niin lyhyestä
lepopaikasta, kuin hauta on. Mutta minä en ole runoilija, enkä
taiteilija, enkä kauppias, enkä valtiomies; minulla ei ole mitään
ammattia, minun elämäni ei ole sidottu sellaisiin velvollisuuksiin.
Hyvästi!"
"Odottakaa hetkinen. Kysykää itseltänne, ei nyt, mutta myöhemmin, voiko
sallia minkään olennon liikkua avaruudessa toisista olennoista
irroitettuna monaadina. Sen täytyy ennemmin tai myöhemmin tarttua
johonkin ja alistua tottelemaan luonnon lakeja ja edesvastausta Jumalan
edessä."