Seuraavana aamuna näki Mr Ewlyn, kun hän puutarhastansa lähti
Moleswichin kaupunkiin päin, ihmisen makaavan hautausmaalla ja
levottomasti, mutta hyvin hiljaa liikuttavan jäseniänsä, ikäänkuin
äkkinäinen väristys olisi häntä vaivannut; hän kuuli tämän lausuvan
katkonaisia sanoja, tuskin kuultavia, ikäänkuin valitus, jota ihminen
turhaan koettaa tukehduttaa.
Pappi riensi paikalle. Mies makasi suinpäin eräällä hautakummulla; hän
ei ollut kuollut, eikä nukkunutkaan.
"Poika poloinen! hän on juovuksissa, luullakseni," ajatteli hyvä
pastori; ja koska hän enemmän sääli hairahdusta kuin surua, niin hän
puhutteli luultua syntistä hyvin lempeällä äänellä -- koettaen nostaa
häntä maasta ylös -- ja ystävällisillä sanoilla.
Silloin mies nosti päätänsä pään-alukselta hautakummulla, katseli
haaveksivasti ympärilleen harmaassa aamu-ilmassa ja nousi hiljaa ja
hitaasti seisaalleen.
Pastori hämmästyi; hän tunsi nuo kasvot, jonka omistajan hän viimeksi
oli nähnyt terveyden ja voiman kukoistuksessa. Mutta kasvojen sävy oli
muuttunut -- hyvin muuttunut: niiden entinen kirkkaus, joka oli samalla
totinen ja lempeä, oli kadonnut, ja raskaat silmäluomet ja vapisevat
huulet ilmoittivat tuskaa.
"Mr Chillingly -- te! Onko se mahdollista?"
"Varus, Varus," huudahti Kenelm kiihkoisesti, "mihin olet legionini
vienyt?"
Kun Kenelmin vanha ystävä kuuli lausuttavan tämän Augustuksen tutun
tervehdyksen hänen onnettomalle kenraalilleen, hämmästyi hän. Oliko
hänen nuori ystävänsä joutunut mielenvikaan -- kukaties liiallisesta
lukemisesta?
Hän rauhoitettiin kuitenkin pian; Kenelmin kasvot kävivät jälleen
tyveniksi, vaikka se oli kolkko tyyneys, talvipäivän tyyneyden
kaltainen.
"Suokaa anteeksi, Mr Ewlyn; minä en ole vielä aivan vapautunut
kummallisesta unesta. Minä näin unta että olin pahemmassa pulassa kuin
Augustus; hän ei kadottanut maailmaa, kun ne legionit hävisivät
hautaan, jotka hän oli toiselle uskonut."
Tässä Kenelm tarttui pastorin käsivarteen -- johon hän hyvin raskaasti
nojasi -- ja vei hänen mukaansa hautausmaalta sille aukealle paikalle,
missä molemmat tiet yhtyivät.
"Mutta kuinka pitkä aika on siitä kuin te Moleswichiin palasitte?"
kysyi Ewlyn; "ja mistä syystä te valitsitte näin kostean vuoteen
aamu-uinahdukseenne?"
"Talvipakkanen hiipi suoniini kun seisoin hautausmaalla, ja minä olin
hyvin väsynyt; en ollut ensinkään nukkunut yöllä. Älkää antako minun
viivytellä teitä; minä menen Grasmereen. Eräästä hautakirjoituksesta
näen että on enemmän kuin vuosi siitä kuin Mr Melvilleltä vaimo kuoli."
"Vaimo? Ei hän ole milloinkaan naimisissa ollut."
"Mitä?" huudahti Kenelm. "Kenenkä hautakivi on tuo, jossa on kirjaimet
L. M.?"
"Oi! se on Lily-raukkamme."
"Ja hän kuoli naimatonna?"
Kenelm katsoi ylöspäin tätä sanoessaan ja aurinko loisti harmaan
aamu-sumun läpi. "Minä voin siis saada sinut omakseni kun jälleen
tapaamme toinen toisemme," ajatteli hän itsekseen.
"Naimatonna -- niin," jatkoi pappi. "Mutta hän oli kihloissa holhojansa
kanssa; he olisivat menneet naimisiin syksyllä, kun Melville tulisi
takaisin Rheinin seuduilta. Hän lähti sinne maalaamaan sitä isoa
kuvaansa, joka nyt on niin mainio -- 'Roland, yksinäinen ritari, joka
katsele luostarin ristikkoa kohti, nähdäksensä pyhää nunnaa
vilahdukselta.' Melville oli tuskin ehtinyt lähteä ennenkuin sen taudin
oireet alkoivat ilmaantua, joka tuli niin turmiolliseksi Lily raukalle;
lääkärintaito ei voinut sille mitään -- hän heikontui heikontumistaan
hyvin äkkiä. Hän olikin aina hyvin heikko, mutta ei kukaan ollut
hänessä huomannut keuhkotaudin oireita. Melville palasi vasta pari
päivää ennen hänen kuolemaansa. Rakas, lapsellinen Lily! Kuinka me
kaikki häntä surimme! -- eikä vähimmin köyhät, jotka uskoivat hänen
haltiatar-voimaansa."
"Ja kaikkein vähin, nähtävästi, se mies, jonka kanssa hän aikoi mennä
naimisiin."
"Hänkö? -- Melville? Kuinka voitte niin pahaa hänestä ajatella? Hänen
surunsa oli syvä -- katkera -- jonkun ajan."
"Ajan! minkä ajan?" mutisi Kenelm, mutta niin matalalla äänellä, että
pastori ei sitä kuullut.
He kulkivat ääneti eteenpäin. Mr Ewlyn jatkoi:
"Te huomaatte varmaankin Lilyn haudalla kirjoituksen: 'Sallikaat lasten
tulla minun tyköni?' Hän määräsi sen itse päivää ennen kuin hän kuoli.
Minä olin silloin hänen luonansa, minä olin siellä loppuun saakka."
"Olitteko siellä -- olitteko siellä -- silloin kun -- silloin kun hän
kuoli? Hyvästi Mr Ewlyn; ne olemme jo puutarhan portin näkyvillä. Ja --
suokaa anteeksi -- minä tahtoisin tavata Mr Melvillen yksinään."
"No hyvästi sitten! mutta ettekö tahdo tulla meidän vieraaksemme, jos
aiotte viipyä jonkun ajan naapuristossa? Meillä on huone teitä varten."
"Kiitoksia paljon; mutta minä palaan Londoniin tunnin kuluttua.
Odottakaas hetkinen. Te olitte hänen tykönänsä hänen viimeisellä
hetkellään. Kuoliko hän tyytyväisellä mielellä?"
"Tyytyväisellä! se on tuskin sopiva sana. Se hymyily, joka jäi hänen
huulillensa, ei ollut inhimillisen tyytyväisyyden vaikuttama; se oli
taivaallisen ilon hymyily."