On talvi-ilta Moleswichissa. Vallan toisenlainen auringon-lasku kuin
talvipäivänä Neapelissa. On hyvin kylmä ilma. Lunta on vähän satanut ja
sitä on seurannut pakkanen: katuja peittää ohut, valkoinen peite.
Kenelm Chillingly tuli jalkaisin kaupunkiin, mutta hänellä ei nyt ollut
matkalaukkua selässä. Kulkiessansa valtakatua, pysähtyi hän Will
Somersin oven edustalla. Puoti oli suljettu. Ei, hän ei tahtonut
pysähtyä kysymään uutisia. Hän tahtoi mennä rohkeasti ja suoraa tietä
Grasmereen. Hän tahtoi äkki-arvaamatta tulla sinne. Kuta pikemmin hän
voisi viedä Tomin kokemuksen mukaansa kotia, sitä parempi. Hän oli
opettanut sydäntänsä luottamaan tähän kokemukseen ja se teki hänen
askeleensa yhtä ponteviksi kuin ennen. Hänen uljas ryhtinsä ja tyynet
kasvonsa ilmoittivat taas entistä ylpeää välinpitämättömyyttä, joka
pysyy kaukana niiden kiihkoisista liikutuksista ja vähäpätöisyyksistä,
joita sen filosofiia säälii ja vihaa.
"Ha! ha!" nauroi hän, joka niinkuin Swift ei milloinkaan ääneen
nauranut ja usein nauroi kuulumattomasti. "Ha! ha! minä karkoitan
suruni aaveen. Se ei tule kiusaamaan minua milloinkaan enää. Kun tuo
huima olento, jonka rakkaus olisi voinut rikokseen saattaa, kun hän
kohta parantui rakkaudesta sen kautta että hän kerta kävi sen kodissa,
jonka kasvot hänen mielestään olivat muuttuneet, kuinka paljon enemmän
minun sitten tulisi päästä ilman arpea! Minä, Chillinglyjen perillinen!
Minä, Miversin sukulainen! Minä, Welbyn oppilas! Minä -- minä, Kenelm
Chillingly, olisin siis -- siis --." Tässä tuli, juuri tämän
kerskaavaisen monologin kestäessä, tuo hyvin tunnettu joki äkkiä
kohisten esiin, kimeltäen ja liristen talvisen kuun valossa. Kenelm
Chillingly pysähtyi, peitti kasvonsa käsillään ja purskahti suureen
itkuun.
Hän tointui vähitellen jälleen, astui polkua myöten eteenpäin, mutta
joka askeleelta haamoitti Lilyn muoto hänen silmäinsä edessä.
Hän tuli Grasmeren puutarhan portille, aukaisi sen ja astui sisään.
Silloin tuli mies, joka hiukan kosketti lakkiansa ja ryntäsi hänen
ohitsensa -- se oli kylän postimies. Kenelm vetäysi takaisin,
antaakseen miehen mennä ohitse, ja silloin hän syrjästä näki valaistut
ikkunat, jotka antoivat pihalle päin -- hauskan salin ikkunat, jossa
hän ensi kerran oli kuullut Lilyn puhuvan holhojastansa.
Postimies antoi kirjeet ja palasi puutarhan portille; sillä välin
Kenelm yhä seisoi samalla paikalla miettiväisesti katsellen valaistuja
ikkunoita. Hän meni nyt pitkin pientaretta lähelle valoa, jupisten
itsekseen: "Minä katselen ensin häntä ja hänen onneansa, sitten koputan
ovea ja sanon: 'Hyvää iltaa, Mrs Melville'."
Kenelm hiipi nyt nurmikon yli, asettui seinän nurkkaan ja katseli
ikkunasta sisään.
Melville istui yksin uunin ääressä yötakki yllä ja tohvelit jalassa.
Hänen koiransa makasi laiskana uunin edessä olevalla matolla. Esineet
huoneessa, joka oli hänen kadonneen onnensa näyttämö, astuivat
yksitellen esiin hiljaisuudessa: hienosti maalatut seinät; pieni
kirjahylly, jonka ylimmällä hyllyllä oli pieniä naisen korvakaluja;
soitto, joka oli vanhalla paikallaan. Lilyn oma pieni tuoli, _se_ ei
ollut entisellä paikallaan, vaan oli sysätty nurkkaan, ikäänkuin sitä
ei enää tarvittaisi. Melville luki kirjettä, epäilemättä yksi
postimiehen tuomista. Sisältö oli varmaankin hauskaa, sillä hänen
kauniit kasvonsa loistivat kummallisesti, kun hän luki. Sitten hän
äkkiä nousi ja soitti kelloa.
Somasti puettu palvelustyttö astui sisään -- hän oli vallan outo.
Melville antoi hänelle lyhyen käskyn. "Hän on saanut iloisia uutisia,"
ajatteli Kenelm. "Hän on lähettänyt vaimoansa hakemaan, että hän voisi
ottaa osaa hänen iloonsa." Samassa ovi aukeni ja sisään astui, ei Lily,
vaan Mrs Cameron.
Hän oli muuttunut. Hänen sävynsä ja liikkeensä olivat tyynet kuin
ennenkin, mutta ne ilmoittivat enemmän väsymystä. Hänen hiuksensa
olivat käyneet harmaiksi. Melville seisoi pöydän vieressä, kun Mrs
Cameron läheni häntä. Hän antoi hänelle kirjeen iloisesti,
tyytyväisesti hymyillen ja katseli hänen olkapäänsä yli, kun hän sitä
luki, ja osoitti sormellansa muutamia riviä, joita hänen tuli
suuremmalla huomiolla lukea.
Kun Mrs Cameron oli päättänyt lukemisen, osoittivat hänen kasvonsa yhtä
suurta iloa kuin Melvillen. He puristivat sydämellisesti toinen
toistensa käsiä, ikäänkuin onnitellen toisiansa. "Ah," ajatteli Kenelm,
"kirje on Lilyltä. Hän on ulkomailla. Kenties se ilmoittaa pienokaisen
syntymistä."
Samassa tuli Blanche, joka ei ennen ollut näkyvissä ollut, pöydän alta
esiin, ja kun Melville taas istui tulen ääreen, hyppäsi se hänen
syliinsä. Melvillen kasvojen sävy muuttui; hän päästi hiljaisen huudon.
Mrs Cameron otti eläimen hänen sylistään, silitti hiljaa sen selkää,
kantoi sen huoneen läpi ja pani sen ulkopuolelle ovea. Sitten hän istui
taiteilijan viereen, laski kätensä hänen käteensä, ja he puhelivat
hiljaa kunnas Melvillen kasvot jälleen kirkastuivat ja hän taas otti
kirjeen esille.
Moniaita minuutteja myöhemmin tuli palvelustyttö sisään tuoden
teekeittimen ja kupit; asetettuansa ne pöydälle meni hän ikkunan luo.
Kenelm vetäysi varjoon, piika sulki ikkunanluukut ja laski akuttimet
alas -- tuo hiljaisen kodin mukavuus katosi katsojan näkyvistä.
Kenelm oli hyvin ihmeissään. Mihin oli Lily joutunut? Oliko hän todella
poissa kotoa? Oliko se ehkä oikein arvattu että kirje, joka nähtävästi
oli Melvilleä ilahuttanut, oli Lilyltä, tahi oliko se mahdollista --
tässä valtasi häntä niin iloinen ajatus, että hän ei voinut hengittää
-- oliko se mahdollista että Lily ei ollutkaan mennyt holhojansa kanssa
naimiseen; oliko hän löytänyt kodin muualla -- ja oli vapaa? Kenelm
meni pihan alapuolelle, rannalle päin, voidaksensa paremmin katsella
sitä osaa tuosta säännöttömästä rakennuksesta, jossa Lilyn makuusuoja
ennen oli ollut ja hänen oma -- oma huoneensa. Siellä oli vallan pimeä;
luukut olivat suljetut. Se paikka, jossa tuo lapsellinen tyttö oli enin
lapsellisia haaveitansa uneksinut, hoitaessansa ja kesyttäissänsä
hunajan juojat, joiden tarkoitus oli tulla haltiattareiksi, tämä heikko
asunto ei ollut suljettu tuulilla ja lumella; sen ovet olivat auki;
hienossa ristikossa oli isot reijät; sen kauniista akuttimista oli
ainoastaan muutamia jäännöksiä siellä täällä; ja tyhjälle laattialle
loi kuu kylmän ja aaveenkaltaisen valonsa. Ei mitään tirinää kuulunut
pienestä suihkulähteestä; sen vesisäiliö oli rikki; se vähä vesi, mikä
siinä oli, oli jäätynyt. Kaikista niistä kauniista perhosista, joita
Lily luuli voivansa kesyttää, ei ollut yhtäkään jäljellä. Oi! oli
siellä kuitenkin yksi, mutta luultavasti se ei ollut entisen perheen
jäseniä; se oli muukalainen, joka kukaties oli hiipinyt sinne
saadakseen suojaa talven ensi tuulelta ja oli nyt nurkassa siivet
riipassa -- nukuksissa, ei kuolleena. Mutta Kenelm ei sitä nähnyt; hän
huomasi vaan paikan yleisen yksinäisyyden.
"Se on vallan luonnollista," ajatteli hän. "Lily on kasvanut
tuommoisista pienistä lapsellisuuksista. Vaimo ei voi lapseksi jäädä.
Mutta jos hän olisi ollut minun..." Se ajatus tukehdutti senkin, jonka
hän aikoi itselleen sanoa. Hän kääntyi pois, pysähtyi hetkeksi ison
halavan lehdittömien oksien alle, jotka vieläkin riippuivat vedessä, ja
meni sitten kärsimättömin askelin takaisin puutarhan portille.
"Ei -- ei. Nyt en voi mennä tuohon huoneesen Mrs Melvilleä kysymään. On
vaikea kyllä viipyä yhden yön vanhalla paikalla. Minä palaan
kaupunkiin. Minä menen Jessien luo ja siellä saan tietää onko Lily
todella onnellinen."
Hän astui polkua myöten joen rantaa pitkin; yö kävi yhä kylmemmäksi,
mutta myöskin yhä valoisammaksi ja kuu kohosi hiljaa korkeammalle
taivaalla. Kenelm oli niin vaipunut ajatuksiinsa, että kun hän tuli
sille paikalle, jossa polku jakautuu kahdelle haaralle, niin hän ei
mennytkään suoraan kaupunkiin vievää polkua myöten. Hänen askeleensa,
jotka tietysti noudattivat hänen ajatuksiensa juoksua, veivät häntä
sille polulle, joka oli yhteydessä hänen ajatuksiensa esineen kanssa.
Hän huomasi olevansa hautausmaalla ja vastapäätä vanhaa rappeutunutta
hautaa, jossa oli tuo kulunut kirjoitus.
"Oi! lapsi -- lapsi!" jupisi hän melkein ääneen, "kuinka paljon
naisellista hellyyttä ja syvyyttä sinussa oli! Kuinka suurella
rakkaudella entisyyteen sinä panit kukkiasi sille haudalle, jolle sinä
loit runoilijan historian, naisen sydämen selittämänä, aavistamatta
että kiven alla lepäsi sankari sinun omasta langenneesta suvustasi."
Hän meni ebenholtsipuiden suojaan, joiden lehtiä ei mikään talven tuuli
voi hajoittaa, ja pysähtyi rappeutuneen haudan viereen -- sen kivellä
ei ollut yhtään kukkaa, ainoastaan lunta sen juurella -- lunta oli
jokaisen hautakummun juurella. Liikkumattomana kohosi suippuinen
kirkontorni kylmään ilmaan, ja yhä korkeammalle nousi ijäti liikkuva
kuu taivaalla. Sen ympärillä ja alapuolella ja yläpuolella olivat
tähdet, joita ei mikään tiede voi lukea; mutta yhtä vaikeat lukea ovat
ne ajatukset, halut, toiveet, jotka lyhyemmässä ajassa kuin talviyössä
voivat kulkea ihmissielun äärettömän syvyyden läpi.
Götiläiseltä haudalta Kenelm katseli hautausmaan yli, hakien silmillään
lapsen hautaa, jota Lilyn hurskas huolen-pito oli kukilla kaunistanut.
Niin, tuolla näkyi vielä jotain kirjavaa; oliko mahdollista että siellä
oli kukkia näin kovassa talvipakkasessa -- kuu on niin pettäväinen, se
hopeilee muratin lehtiä niin että ne näyttävät jasminin lehdiltä.
Hän meni valkoisen hautakummun tykö. Hänen näkönsä oli häntä pettänyt;
ei yhtään kalpeaa kukkaa, ei murattia sen reunalla -- ainoastaan mustaa
multaa, kuihtuneita varsia ja lumihiuteita.
"Ja kuitenkin sanoi hän minulle," jupisi Kenelm suruisesti, "että hän
ei milloinkaan ole lupausta rikkonut; hän oli tehnyt lupauksen
kuolevalle lapselle. Ah! hän on liian onnellinen nyt voidaksensa
ajatella kuolleita."
Näin puhuessaan aikoi hän juuri kääntyä ja lähteä kaupunkiin päin, kun
hän aivan lapsen haudan vieressä näki toisen haudan. Tämän jälkimäisen
ympärillä kasvoi murattia, pieniä laakeripuita, ja neljässä kulmassa
jouluruusuja; haudalla oli valkoinen kivi, jonka terävät laidat
selvästi kuvastuivat kirkkaaseen ilmaan; ja kiveen oli hiljan
kirjoitettu seuraavat kirjaimet:
L. M:n
muistoksi.
17 vuoden vanha.
Kuoli 29 p. Lokakuuta vuonna 18--.
Tämän kiven pystytti sille haudalle, joka kätkee hänen
kuolevaiset jäännöksensä, yhtä synnittömän lapsen
rinnalla, ne, jotka enin häntä surevat
ja kaipaavat.
ISABEL CAMERON,
WALTER MELVILLE.
"Sallikaat lasten tulla minun tyköni."