Lähes puolitoista vuotta on kulunut siitä kun edellisessä luvussa
kerrotut asiat tapahtuivat. Kaksi englantilaista ovat Posilippoon
vievän tien varrella olevalla kukkulalla; toinen heistä istuu, toinen
on pitkällään maassa. Heidän edessänsä on tuo hiljainen meri
päivänpaisteessa ja sen pinnalla ei näy värähdystäkään; vasemmalla
näkyy kaukaa viidakon aukkojen välitse Chiajan julkiset puutarhat ja
valkoinen vesi. He olivat ystäviä, jotka olivat sattumalta, odottamatta
tavanneet toisiansa ulkomailla ja matkustaneet yhdessä monta kuukautta,
etupäässä itämailla. He olivat ainoastaan muutamia päiviä olleet
Neapelissa. Vanhemmalla heistä oli tärkeitä asioita Englannissa, joiden
takia hänen jo aikaa sitte olisi pitänyt palata kotimaahan. Mutta hän
ei puhunut siitä mitään ystävällensä; hänen kauppa-asiansa olivat
hänestä vähemmän tärkeitä kuin hänen velvollisuutensa henkilöä kohtaan,
jota hän rakasti hartaammin kuin veljeä, sillä veljelliseen rakkauteen
yhdistyi kiitollisuus ja kunnioitus. Hän tiesi myöskin että hänen
ystävätään vaivasi suru, jonka syytä toinen aavisti, mutta jota toinen
ei ilmoittanut.
Näin harras ystävä ei voinut ajatellakaan jättää häntä, jota hän niin
rakasti, yksin näin suruisena vieraasen maahan; sillä tämän miehen
ystävyydessä oli senlaista lempeyttä, joka tekee miehen luonteen
täydelliseksi, antamalla sille jotain naisellisuuteen vivahtavaa.
Oli se vuoden-aika, jolloin meidän pohjoisessa ilmanalassa on talvi;
Neapelin eteläisessä ilmanalassa oli niin lämmin kuin englantilaisena
kesä-päivänä syksyn lähestyessä. Aurinko laskeusi länteenpäin ja kokosi
jo ympärilleen purppuran- ja ruusunvärisiä pilven hattaroita. Muuten
oli tummansininen taivas vallan selkeä.
Molemmat olivat muutamia minuutteja olleet vallan ääneti; vihdoin sanoi
se, joka oli pitkällään nurmikossa -- se oli nuorempi mies -- äkisti ja
ilman mitään viittausta puheaineesen: "Pankaa kätenne sydämellenne,
Tom, ja vastatkaa minulle todenmukaisesti. Ovatko teidän ajatuksenne
niin vapaat kaipauksesta kuin taivas tuolla ylhäällä on pilvistä
selkeä? Kaipaus tulee kyyneleistä, jotka ovat herenneet vuotamasta,
niinkuin taivas saapi pilviä siitä sateesta, joka on herennyt maahan
tulemasta."
"Kaipausta? Ah, minä ymmärrän, siitä että kadotin tytön, jota kerta
rakastin niin että olin hulluksi tulla! En; mutta vakuutinhan minä sitä
teille jo monta, monta kuukautta sitten, kun olin teidän vieraanne
Moleswichissa."
"Niin, mutta minä en ole milloinkaan siitä ajasta pitäen puhunut teidän
kassanne tästä asiasta. Minä en ole uskaltanut. Minusta on niin
luonnollista että mies, ensi taistelussa rakkauden ja järjen välillä,
sanoo: 'järjen tulee voittaa, ja se on voittanut' ja kuitenkin -- ja
kuitenkin -- sen mukaan kuin aika kuluu, tuntee että ne valloittajat,
jotka eivät voi kapinaa kukistaa, niillä on hyvin rauhaton hallitus.
Älkää vastatko minulle niin, kuin teitte Moleswichissa, ensi taistelun
kestäessä, vaan nyt, kun tämän taistelun reaktioni tulee esiin."
"Kunniansanallani," vastasi ystävä, "minulla ei ole ensinkään
reaktionia ollut. Minä parannuin vallan kun kerta olin nähnyt Jessien
toisen miehen vaimona, hänen lapsensa äitinä ja onnellisena
naimisessaan; ja, muuttuneena tai ei, aivan toisellaisena kuin se
vaimo, jota nyt tahtoisin, kun en enää ole kylän seppä."
"Ja muistaakseni puhuitte toisesta tytöstä, jonka kanssa teidän sopisi
mennä naimiseen. Te olette kauan ollut poissa hänen luotansa.
Muistatteko koskaan häntä -- ajatteletteko häntä niinkuin tulevaa
vaimoanne? Voitteko rakastaa häntä? Voitteko te, joka kerta olette niin
uskollisesti rakastanut, toistamiseen rakastaa?"
"Minä olen varma siitä. Minä rakastan Emilyä enemmän nyt, kuin silloin
kun Englannista lähdin. Me olemme kirjevaihdossa. Hän kirjoittaa niin
hauskoja kirjeitä." Tom epäsi, punastui ja jatkoi ujosti: "Minä
mielelläni näyttäisin teille yhden hänen kirjeistänsä."
"Tehkää se."
Tom otti povitaskustansa viimeisen näistä kirjeistä.
Kenelm nousi nurmikosta, otti kirjeen ja luki hitaasti, tarkasti, ja
sillä välin Tom turhaan odotti jotain myöntymyksen hymyä, joka olisi
kirkastanut näiden surullisten kasvojen kolkkoa kauneutta.
Se oli todella kirje, jota rakastunut mies ylpeydellä voi ystävälle
näyttää; se oli hyvin kasvatetun, sivistyneen ladyn kirjoittama kirje,
joka säädyllisesti ilmoitti rakkautta, mutta säädyllisesti
intelligenssiäkin; sellainen kirje, jota äiti, joka rakastaa tytärtänsä
ja hyväksyy tyttärensä valintaa, ei olisi voinut millään tavoin
korjata.
Kun Kenelm antoi kirjeen takaisin, kohtasi hänen katseensa
hänen ystävänsä katsetta. Viimeksi-mainitun silmät osoittivat
uteliaisuutta -- ne himoitsivat kiitosta. Kenelmin sydän soimasi häntä
pahimmasta synnistä mikä voi tulla kysymykseen ystäväin kesken --
myötätuntoisuuden puutteesta; ja tämä tyytymätön sydän pakoitti hänen
huulilleen onnentoivotuksia, jotka kenties eivät olleet aivan
todellisia, mutta suuresti tyydyttivät rakastajaa. Lausuessansa niitä
nousi Kenelm seisoalleen, laski kätensä ystävänsä olkapäälle ja sanoi:
"Ettekö ole kyllästynyt tähän paikkaan, Tom? Minä olen. Mennään
huomenna takaisin Englantiin." Tomin rehelliset kasvot kirkastuivat.
"Kuinka itsekäs olen ollut!" jatkoi Kenelm; "minun olisi tullut enemmän
ajatella teitä, teidän tulevaisuuttanne, teidän naimistanne -- suokaa
anteeksi --."
"Teillekö anteeksi suoda? Eikö minun ole teitä kiittäminen kaikesta --
Emilystäkin? Jos ette milloinkaan olisi Graveleighiin tullut, ettekä
milloinkaan olisi sanonut: 'Olkaa ystäväni,' mitä minä nyt olisin? mitä
-- mitä?"
Seuraavana päivänä lähtivät molemmat ystävät Neapelista Englantiin,
eivätkä puhuneet monta sanaa matkalla. Kenelm ei enää ollut iloinen
niin kuin ennen. Ei voi ajatella ikävämpää matkakumppania kuin hän oli.
Hän olisi voinut olla sankarina nuoren ladyn novellissa.
Vasta kun he Londonissa erosivat toisistaan ilmoitti Kenelm enemmän
sisällistä hengen elämää, enemmän ulkonaista liikutusta, kuin yksi
hänen heraldisista toutaimistaan, joka mieltää elämänsä kulkemalla
aallottoman lammen pohjasta pintaan.
"Jos olen teitä oikein käsittänyt, Tom, niin tapahtui koko tämä muutos
teissä, tämä parantuminen kalvaavasta tuskasta, joka teki teidän
sydämenne vapaaksi maailman toimille ja kodin rauhalle, sinä iltana,
jolloin näitte hänen, jonka kasvot siihen saakka alinomaa olivat teidän
mielessänne olleet, toisen miehen onnellisena vaimona; ja kun te näitte
hänen, niin joko hänen kasvonsa olivat muuttuneet, tai muuttui teidän
sydämenne."
"Aivan oikein. Minä voisin lausua sitä toisin, mutta asia on sama."
"Jumala siunatkoon teitä, Tom; siunatkoon teitä teidän toimissanne ja
teidän kodissanne," sanoi Kenelm ja puristi ystävänsä kättä sen vaunun
ovella, joka oli vievä kylän raa'an tappelijan rakkauteen ja hyvään
asemaan yhteiskunnassa.