Laulaja pudisti sydämellisesti matkakumppaninsa kättä, jota kumppania
hän oli kehoittanut hankkimaan itselleen kotia, huomaamatta kuinka
kylmäksi tämän käsi oli käynyt. Hän astui kepein askelin puisen sillan
yli, ja Max juoksi edellä; kun hän saapui sillan toiselle puolelle,
kaikui Kenelmin korvaan valoisan yön hiljaisuudessa tuo lopettamaton
rakkauden laulu:
"Laulaen -- laulaen,
Iloisesti laulaen,
Koirinensa tietä pitkin astuskelee
Nieresteinin ritari tuo urhoisa."
Rakkauden laulu, joka oli keski-eräinen -- miksi keski-eräinen? Kenelm
ei sitä voinut käsittää. Se oli rakkauden laulu, jossa mitä kauniin
haltiatarsatu oli runomittaan sovitettu; Lily oli hyvin mieltynyt
siihen ja Leijona oli luvannut Lilylle tehdä siitä runon, mutta
valmistaa se ainoastaan hänen läsnä-ollessansa ja hänen täydelliseksi
tyydytykseksensä.
Jos minä en uskaltanut koettaa paperille panna kaunopuheisen
maineenhakijan sanoja sanasta sanaan, niin vielä vähemmän uskallan
paperille panna kaikkea mitä tapahtui rakkautta ikävöivän äänettömässä
sydämessä.
Siitä hetkestä kun Kenelm Chillingly oli Walter Melvillestä eronnut
seuraavan päivän aamupäivään saakka vaijenti ulkonaisen luonnon
kesäinen ilo hänen kolkkoja aavistuksiansa.
Tämä Walter Melville oli epäilemättä Lilyn rakastettu holhoja;
epäilemättä se oli Lily, jonka hän oli morsiamekseen valinnut. Mutta
siinä asiassa sai Lily itse päättää. Oli vielä katsottava oliko Kenelm
erehtynyt siinä uskossa, joka oli tehnyt maailman niin kauniiksi hänen
silmissään siitä kuin he viimein toisistaan erosivat. Kaikissa
tapauksissa vaati velvollisuus Lilyä kohtaan ja myöskin velvollisuus
kilpailijaa kohtaan että Lily saisi valita heidän välillä. Ja kuta
enemmän hän muistutti mieleensä kaikkea mitä Lily oli puhunut hänelle
holhojastansa, joka niin suoraan, niin vilpittömästi ilmoitti
mieltymystä, ihailemista, kiitollisuutta, sitä enemmän hänen pelkonsa
poistui ja hän kuiskasi itsekseen: "Niin lapsi puhuisi isästään: niin
ei tyttö puhu siitä miehestä, jota hän rakastaa; hän ei suinkaan
uskalla häntä kiittää."
Sanalla sanoen, Kenelm ei millään muotoa näyttänyt käytöksessään tai
katseissaan alakuloisuutta, kun hän vähää ennen puolta päivää kulki
sillan poikki ja astui Grasmeren lumotulle alalle. Palvelija, joka
aukaisi oven, vastasi Kenelmin kysymyksen ettei Mr Melville eikä Miss
Mordaunt olleet kotona; he olivat vasta hiljan menneet ulos kävelemään.
Kenelm aikoi juuri lähteä pois, kun Mrs Cameron tuli porstuaan ja
enemmän viittauksilla kuin sanoilla kehoitti häntä tulemaan sisään.
Kenelm seurasi Mrs Cameronia salongiin. Hän aikoi ruveta puhumaan, kun
Mrs Cameron keskeytti häntä äänellä, joka oli vallan toisellainen kuin
se tavallisesti oli, niin karkea ja terävä, että se tuntui
valitushuudolta.
"Minä aioin juuri tulla teidän luoksenne. Kaikeksi onneksi tapaatte
minua yksin, ja mitä meidän on puhuttavaa, on pian sanottu. Mutta
sanokaa minulle ensin yksi asia -- te olette vanhempianne tavannut; te
olette pyytänyt heidän suostumustansa saada mennä naimiseen sellaisen
tytön kanssa kuin minä teille kuvaelin; sanokaa, oi, sanokaa ett'ette
tätä suostumusta saanut!"
"Päinvastoin, minä olen täällä heidän suostumuksellaan ja he ovat
antaneet minulle luvan kosia teidän hoidokastanne."
Mrs Cameron vaipui tuoliinsa, kiikkui sinne tänne niinkuin henkilö,
jolla on kovat tuskat.
"Minä pelkäsin sitä. Walter sanoi tavanneensa teitä eilen illalla;
sanoi että te, niinkuin hänkin, aioitte mennä naimiseen. Kun saitte
tietää hänen nimensä, niin tietysti tiesitte ketä hän ajatteli. Onneksi
hän ei voinut aavistaa ketä te nuoruuden kiihkossa ja umpimähkää olette
valinnut."
"Hyvä Mrs Cameron," sanoi Kenelm hyvin lempeästi, mutta samalla hyvin
vakaasti, "te tiesitte minkätähden minä muutamia päiviä sitten lähdin
Moleswichistä, ja minusta tuntuu kuin teidän olisi pitänyt puolustaa
minun tuumaani, sitä tuumaa joka saattaa minun näin aikaisin tulemaan
teidän taloonne. Minä tulen sanomaan Miss Mordauntin holhojalle: 'Minä
pyydän teidän holhottianne vaimokseni. Jos tekin häntä kositte, niin on
minulla hyvin jalo kilpailija. Meille molemmille ei voi oma onnemme
olla saman vertainen kuin velvollisuutemme katsoa hänen onneansa.
Valitkoon hän itse meidän välillämme'."
"Mahdotonta!" huudahti Mrs Cameron; "mahdotonta! Te ette tiedä mitä
sanotte; ette tiedä, ettekä aavista kuinka pyhät Walter Melvillen
vaatimukset ovat kaikille, sentähden tulee orvon, jota hän on suojellut
sen syntymisestä saakka, palkita häntä siitä. Tytöllä ei ole oikeutta
suosia toista, hänen sydämensä on liian kiitollinen voidaksensa valita
toista. Jos hänen tulisi valita Mr Melvillen ja teidän välillä, niin
hän valitsisi edellisen. Minä vakuutan totisesti että hän niin tekisi.
Älkää siis tuottako hänelle tällaisen valitsemisen tuskaa. Olettakaa,
jos mielitte, että hän rakastaa teitä ja että te nyt ilmoittaisitte
hänelle että rakastatte häntä ja kositte häntä, hänen täytyisi
kuitenkin teille rukkaset antaa, mutta te kenties hämmentäisitte hänen
onneansa rupeemaan Melvillen morsiameksi. Olkaa jalomielinen. Voittakaa
omaa rakkauttanne; kenties se on vaan ohitse-menevää. Älkää puhuko
Lilylle, eikä Mr Melvillelle toiveista, jotka eivät voi toteutua.
Menkää pois täältä hiljaa ja kohdakkoin."
Kalpean, rukoilevan naisen sanat ja käytös herättivät hänen kuulijansa
sydämessä epätietoista pelkoa. Mutta hän vastasi kuitenkin vakaasti:
"Minä en voi teitä totella. Minun kunniani näyttää vaativan minua
näyttämään hoidokkaallenne että vaikka erehdyn hänen tunteensa laatuun
katsoen minua kohtaan, niin minä en kuitenkaan sanoilla tai katseella
ole saattanut häntä uskomaan että minun tunteeni häntä kohtaan ovat
olleet vähemmän todellisia kuin ne ovat; ja minusta on yhtä
kunniallista arvoisaa kilpailijaani kohtaan estää hänen tulevaista
onneansa, kuin että hän myöhemmin tulisi huomaamaan että hänen
morsiamensa olisi voinut olla onnellisempi toisen kanssa. Miksi te niin
kovin pelkäätte? Jos, niinkuin sanotte, ei ole epäilemistä että teidän
hoidokkaanne mieluisemmin valitsee toisen, niin minä kohta, kuultuani
sanan hänen huuliltansa, lähden pois, ettekä enää minua tule näkemään.
Mutta tämä sana täytyy hänen sanoa; ja jos ette salli minun kysyä
sitä teidän huoneessanne, niin lähden nyt häntä hakemaan hänen
kävelymatkallaan Mr Melvillen kanssa; ja jos viimeksi-mainittu kieltää
minulta oikeuden puhutella häntä yksin, niin voin sanoa sen hänenkin
läsnä-ollessa. Ah! rouva, eikö teidän ole sääli sitä sydäntä, jota te
niin turhaan piinaatte? Jos minun täytyy kärsiä vaikeintakin,
ilmoittakaa se, ja nyt kohta."
"Saatte tietää sen, ja minun huuliltani," sanoi Mrs Cameron, puhuen
tavattoman tyynellä äänellä ja ankaran näköisenä. "Ja minä uskon sen
salaisuuden, jonka te pakoitatte minua ilmoittamaan, teidän kunnianne
huostaan. Kunniallisella avioparilla, joka oli alhaista säätyä ja
vähävarainen, oli ainoa poika, joka aikaisessa lapsuudessansa osoitti
niin suurta neroa, että se herätti sen miehen huomiota, jonka
palveluksessa isä oli; tämä mies oli hyvin hyväntekeväinen ja hyvin
hienosti sivistynyt. Hän lähetti lapsen omalla kustannuksellaan
parhaimpaan kauppakouluun ja aikoi sitten ottaa hänet oman
kauppa-yhtiönsä osakkaaksi. Tämä rikas mies oli suuren pankin
päällikkönä; mutta heikko terveys ja taipumukset, jotka olivat vallan
toista laatua kuin kauppa-asiat, olivat saattaneet hänen luopumaan
tehokkaasta osanotosta pankin toimiin; näitä toimia hoiti poika, jota
hän jumaloi. Mutta rikkaan miehen kouluun lähettämän hoidokkaan
luonnonlahjat kääntyivät varsin innokkaasti taiteen suuntaan ja
luopuivat kaupasta; ja hänen piirustuksensa ilmoittivat tuntijan
mielestä niin mainiota tulevaisuutta että hänen suosijansa muutti
alkuperäisen tuumansa ja toimitti hänen oppilaaksi etevän franskalaisen
maalaajan atelieriin ja saattoi hänen myöhemmin tilaisuuteen kehittää
taide-aistiansa tutkimalla italialaisten ja flamandilaisten
mestariteoksia.
"Hän oli vielä ulkomailla, kun --" tässä Mrs Cameron tukehdutti
huokauksen ja jatkoi kuiskaten -- "kun ukkosen isku sattui hänen
suojelijansa perheesen, hävitti hänen omaisuutensa, häpäisi hänen
nimensä. Poika oli isän tietämättä viekoitettu kauppa-yrityksiin, jotka
menestyivät hyvin huonosti; tappiota olisi alussa voitu helposti
korvata, mutta poika valitsi onnettomuudeksensa väärän keinon tähän ja
rupesi uusiin keinotteluihin. Minun täytyy kertoa tämä vaan
lyhykäisyydessä. Eräänä päivänä hämmästytti maailmaa sanoma että
kauppahuone, joka oli tunnettu rikkaaksi ja kunnolliseksi, oli häviölle
joutunut. Sanottiin että se oli väärä konkurssi, jossa ei isällä ollut
mitään osaa -- hän julistettiin oikeudessa vapaaksi, mutta sai nuhteen
huolimattomuudesta, ei tuomittu petollisuudesta, vaan oli köyhä raukka.
Poika -- poika -- jumaloitu poika -- havaittiin petturiksi ja
tuomittiin rangaistus-työhön. Hän pääsi tästä -- arvaatte kai miten.
Kuinka hän olisi siitä päässyt muuten kuin kuoleman kautta? -- omalla
kädellään hän itsensä surmasi."
Kenelm oli milt'ei yhtä liikutettu kuin Mrs Cameron; hän peitti
toisella kädellään kasvonsa ja ojensi toisen tarttuaksensa Mrs
Cameronin käteen, mutta tämä ei tahtonut siihen tarttua.
Se oli ikävä enne. Taasen Kenelmin silmäin eteen kohosi tuo vanha
harmaa torni -- taasen hänen korvissaan kaikui Fletwodein surullinen
historia. Nuori mies odotti ääneti jatkoa kertomukseen. Mrs Cameron
jatkoi:
"Minä sanoin että isä oli köyhä raukka; hän kuoli kauan vuoteen omana
oltuansa. Mutta eräs uskollinen ystävä ei hänen vuoteensa äärestä
luopunut; se oli nuorukainen, jonka neroa hänen rikkautensa oli
edistänyt. Tämä nuorukainen oli tullut ulkomailta, vähäinen säästöraha
mukana, jonka hän oli hankkinut myymällä Florensissa tekemiänsä kopioja
tai suunnitelmia. Tämä säästöraha toimitti suojan vanhukselle ja
kahdelle turvattomalle, murtuneelle naiselle -- jotka olivat köyhät
niinkuin hän itsekin -- hänen tyttärelleen ja hänen poikansa leskelle.
Kun säästövarat loppuivat, keskeytti nuori mies määrätyn toimensa, sai
viran jossakin, huolimatta siitä kuinka suuresti se poikkesi hänen
taipumuksistaan -- ja nämä kolme henkeä, joita hänen työnsä ylläpiti,
eivät milloinkaan kodin tai leivän puutteessa olleet. No niin, muutamia
viikkoja miehensä kuoleman jälkeen synnytti hänen leskensä (he eivät
olleet naimisissa olleet vuottakaan) lapsen -- tytön. Äiti ei elänyt
monta päivää tämän tapauksen jälkeen. Hänen kuolemansa koski niin isään
että suru siitä katkaisi sen heikon langan, joka sitoi isä-paran
elämään. Molemmat vietiin hautaan samana päivänä. Ennenkuin he
kuolivat, pyysivät he molemmat ett'eivät molemmat jälkeenjääneet,
petturin sisar ja vanhan miehen nuori hyväntekijä, ilmoittaisi
vastasyntyneelle lapselle sen syntyperää, eikä isän rikosta ja häpeätä.
Lapsi ei saisi kerjätä rikkailta ja ylhäisiltä sukulaisilta apua, jotka
eivät olleet osoittaneet vähintäkään sääliä pahantekijän isälle ja
viattomalle vaimolle. Tätä lupausta on pidetty tähän saakka. Minä olen
tämä tytär. Se nimi, jota minä kannan, ja se nimi, jonka veljeni
tyttärelle annoin, eivät ole meidän nimiä, vaikka voisimme
sukulaisuuden nojalla vaatia oikeuden niitä kantamaan. Minä en koskaan
ole naimisessa ollut. Minä olin morsian ja olisin tuonut arvoisan suvun
edustajalle melkein ruhtinaallisen omaisuuden; hääpäivä oli määrätty,
kun onnettomuus tuli. Minä en ole milloinkaan enää sulhoani nähnyt. Hän
meni ulkomaille ja kuoli siellä. Minä luulen että hän rakasti minua,
hän tiesi että minä häntä rakastin. Kukapa voi soimata häntä siitä että
hän hylkäsi minun? Kukapa olisi voinut naida pettäjän sisaren? Kuka
tahtoisi naida pettäjän lapsen? Kukapa muu kuin yksi? Se mies, joka
tuntee hänen salaisuutensa ja tahtoo sitä pyhänä pitää; se mies, joka
ei ole huolinut hankkia muuta kasvatusta, vaan on koettanut juurruttaa
viattomaan lapsen mieleen niin lujan rakkauden totuuteen, niin vakaan
kunniantunnon, että tämä lapsi kuihtuisi surusta, jos se tietäisi että
sellainen häpeä hänen sukuansa on kohdannut."
"Onkohan ainoatakaan miestä maan päällä," huudahti Kenelm äkisti ja
kohoitti päätänsä, -- "onkohan yhtään miestä, joka ei katsoisi sitä
neitoa, jonka jalkojen juureen hän tahtoisi langeta polvilleen ja
sanoa: 'Rupea elämäni kuningattareksi,' itsessään liian jaloksi
voidaksensa alentua toisten ihmisten rikosten kautta, jotka ovat tehdyt
ennen hänen syntymistänsä; löytyyköhän ainoatakaan miestä, joka ei usko
että totuuden rakkaus ja kunnian tunto ovat vaimon tai miehen enin
kuninkaallinen ominaisuus, olkoot sitten vaimon tai miehen esi-isät
olleet yhtä laittomia merirosvoja kuin normandilaisten kuninkaiden
esi-isät, tai yhtä tunnottomia valehtelijoita, siinä missä heidän omat
etunsa ovat vaarassa, kuin kuuluisain Caesarin ja Bourbonin, Tudorin ja
Stuartin sukujen kruunatut edustajat ovat olleet? Aatelius, samoin kuin
nero, on synnynnäinen. Oi, hyvä rouva, me Chillinglyt olemme hyvin
vähäpätöinen suku, mutta olemme yli tuhatta vuotta olleet
englantilaisia aatelismiehiä. Emmekö voisi suojella hänen
salaisuuttansa ennemmin kuin ilmaista jotakin, joka voisi hänelle
huolta tuottaa? Minä voisin viettää koko elämääni hänen rinnallaan
Kamtschatkassa, ja tämä salaisuus olisi yhtä hyvin kätkettynä
kunnioituksen ja jumaloitsemisen poimuihin."
Tämä kiihkoinen puhe tuntui Mrs Cameronin mielestä järjettömältä
deklamationilta kokemattoman, tuittupäisen miehen suusta. Hän sentähden
piti yhtä vähän lukua siitä kuin etevä lakimies jonkun nuoren
asian-ajajan kaunopuheisuuden kukkasista, joka kuitenkin ennen oli
etevää lakimiestä miellyttänyt, tahi kuin äiti, jolle romanttisuuden
aika on ohitse, pitää lukua turhasta hullutuksesta, joksi hän nuorta
tytärtänsä lumoavaa romanttista tunnetta nimittää; ja hän sanoi
suoraan: "Tuo on vaan turhaa puhetta, Mr Chillingly; puhukaamme
pää-asiasta. Aiotteko, huolimatta kaikesta mitä olen sanonut, kosia
hoidokastani?"
"Kyllä."
"Mitä!" huudahti Mrs Cameron tällä kerta syyllä harmissaan. "Mitä,
vaikka olisikin mahdollista teille saada vanhempainne suostumus naida
sellaisen miehen tyttären, joka on tuomittu pakkotyöhön, tahi salata
heiltä tämä asia, voisitteko te, joka olette syntynyt säädystä, jossa
jokainen kielikello kysyy: 'Kuka on tuo tuleva Lady Chillingly ja mikä
on hänen nimensä?' -- voisitteko te uskoa ettei tämä kuka ja mikä
milloinkaan ilmi tulisi? Onko teillä, joka olette muukalainen, jota
muutamia viikkoja sitten emme tunteneet, oikeus sanoa Walter
Melville'lle: 'Antakaa minulle se, mikä on teidän ainoa palkkanne
jaloista uhrauksistanne, rehellisestä uskollisuudestanne, huolellisesta
hellyydestänne monien vuosien kuluessa!'"
"Toden totta, rouva," huudahti Kenelm, jota tämä vetominen liikutti
enemmän kuin ennen saadut tiedot; "kun viimein erosimme toisistamme,
kun minä ilmoitin teille että rakastin teidän holhottianne, kun
suostuitte minun ehdoitukseeni lähteä kotiin ja pyytää isäni
myöntymystä kosimiseeni, silloin oli aika sanoa: 'Ei; kosija, jolla on
vastustamattomat ja korkeammat vaatimukset, on ehtinyt ennen teitä!'"
"Minä en silloin tiennyt, siihen on Jumala todistajani, minä en edes
aavistanut että Walter Melville aikoi saada vaimoa siitä lapsesta, joka
oli kasvanut hänen silmäinsä edessä. Teidän täytyy kuitenkin myöntää
että minä hyvin kielsin teitä ajattelemasta tätä asiaa; minä en voinut
tehdä sitä suuremmalla innolla, ilmaisematta hänen syntyperänsä
salaisuutta, jota ainoastaan hätätilassa tahdoin ilmoittaa. Mutta minun
vakuutukseni oli että teidän isänne ei suostuisi teidän avioliittoonne
henkilön kanssa, jonka yhteiskunnallinen asema oli niin paljon
alhaisempi kuin hänellä oli oikeus toivoa, ja että tämän suostumuksen
kielto tekisi lopun teidän ja Lilyn tuttavuudesta ja jättäisi Lilyn
syntyperän ilmaisematta. Vasta kun te olitte lähtenyt, ainoastaan kaksi
päivää sitten, sain Walter Melvilleltä kirjeen, joka minulle ilmoitti
mitä en milloinkaan ennen ollut aavistanut. Tässä on kirje, lukekaa se
ja sanokaa sitten hennotteko tunkea itsenne kilpailijaksi hänelle --."
Hän keskeytti itsensä, sillä liikutus tukehdutti hänen äänensä, antoi
kirjeen Kenelmille ja seurasi innokkaalla tutkivalla katseella Kenelmin
kasvojen liikkeitä tämän lukiessa kirjettä.
"---- katu, Bloomsberry.
"Hyvä ystävä! Iloa ja riemua! Maalaukseni on valmis; se maalaus,
jota niin monta kuukautta olen yöt päivät maalannut tuossa kurjassa
soppelossa, joka oli atelierini ja jossa en nähnyt viheriöitä
niittyjä vilahdukseltakaan, sillä olen pitänyt olopaikkaani salassa
kaikilta, yksin teiltäkin, sentähden etten joutuisi kiusaukseen
heittää työni kesken. Maalaus on valmis -- se on myyty; arvatkaapas
hinta! Viisitoista sataa guineaa, ja kuvakauppiaalle --
kuvakauppiaalle! Ajatelkaa sitä! Se viedään ympäri maan ja
näytetään vallan erikseen. Te muistatte kai nuo minun maalaamani
kolme pientä maisemakuvaa, jotka kaksi vuotta sitten olisin
kernaasti myynyt kymmenestä punnasta, jos vaan Lily ja te
olisitte antaneet minun sitä tehdä. Minun hyvä ystäväni ja
suojelijani, saksalainen kauppias Luscombessa, joka eilen kävi
minun luonani, tarjousi peittämään kuvat kolmenkertaisella
guineakerroksella. Voitte käsittää kuinka iloinen olin, kun
vaadin häntä vastaanottamaan ne lahjaksi. Mikä nautinto ihmisen
elämässä, kun hän voi sanoa: 'Minä annan sen teille!' Noh niin,
vihdoin viimein olen tilassa, joka oikeuttaa sen toivon, joka
kahdeksantoista vuotta on ollut lohdutukseni, tukeni; ollut
auringonsäde, joka aina loisti pimeyden läpi, kun kohtaloni oli
mitä kolkoin; ollut sävel, joka on kohoittanut minua ylöspäin
ikäänkuin leivon viserrys, kun ihmisten äänissä kuulin ainoastaan
pilkkanaurua. Muistatteko sen yön, jolloin Lilyn äiti pyysi meitä
kasvattamaan hänen lastansa niin ettei se tietäisi mitään
vanhemmistansa ja kielsi meitä ilmoittamasta tylyille ja ylpeille
sukulaisille että sellainen lapsi on syntynyt? Muistatteko kuinka
surullinen ja kuinka ylpeä hän kuitenkin oli, hän joka itse oli
niin jaloa sukua ja oli kasvatettu niin suuressa ylellisyydessä,
kuinka hän tarttui käteeni, kun rohkenin väittää häntä vastaan ja
sanoa että hänen omat sukulaisensa eivät voisi hyljätä lasta isän
rikoksen takia --, kuinka hän, ylpein nainen, minkä eläissäni olen
nähnyt ja jonka hymyilyä joskus huomaan Lilyssä, kohotti päänsä
pään-alukselta ja änkytti:
"'Minä olen kuolemisillani -- kuolevaisen viimeiset sanat ovat
käskyjä. Minä käsken teitä pitämään huolta siitä, että tyttäreni
kohtalo ei tule sellaiseksi kuin petturin tyttären, joka muutetaan
ylhäisten piiriin. Voidaksensa tulla onnelliseksi täytyy hänen
asemansa olla alhainen -- ei mikään katto ole liian alhainen
suojaksi, ei mikään mies liian halpa naimaan petturin tytärtä.'
"Tästä hetkestä saakka päätin pitää käteni ja sydämeni vapaina,
jotta voisin jalon hyväntekijäni lapsen lapselle sanoa, kun hän on
kehittynyt naiseksi: 'Minä olen alhaista säätyä, mutta äitisi olisi
antanut sinut minulle.' Tuo meidän huostaamme uskottu vastasyntynyt
on nyt kehittynyt naiseksi, ja minä olen nyt saanut niin turvatun
aseman, että en enää pyytäisi häntä jakamaan köyhyyttä ja kurjuutta
minun kanssani. Minä kyllä tiedän että jos ei hänen kohtalonsa olisi
niin omituinen, niin tämä toivoni olisi turhaa julkeutta -- minä
kyllä tiedän että minun on kiittäminen hänen iso-isäänsä kaikesta
mitä nyt olen ja siitä mitä minusta milloinkaan voi tulla -- tiedän
että on eroavaisuus ikään katsoen meidän välillämme -- tiedän että
olen monta hairausta tehnyt ja että minulla on monta vikaa. Mutta
sellaiset seikat eivät paljon mitään vaikuta, kun kohtalo niin
määrää; minä olen se, joka hänen tulee valita. Kun sentähden oletan
että te, hänen likeisin sukulaisensa, ette pidä minua liian
rohkeana, niin minusta kaikki näyttää olevan selvässä. Lilyn
lapsellinen mieltymys minuun on niin syvä ja niin todellinen, että
se kyllä voi kehittyä naisen rakkaudeksi. Sitä paitsi hän onneksi
ei ole oppinut noita pintapuolisia koulutietoja ja ylhäisen
seura-elämän joutavia typeryyksiä, vaan on, niinkuin minäkin,
vapaan luonnon vaikutuksen kautta kasvatettu; hän ei toivo muita
salongeja ja palatseja kuin niitä, joita oman mielemme mukaan
voimme rakentaa haltiattarein maassa; hän on oppinut käsittämään
mielikuvituksen maailmaa ja itse elämään siinä, mikä on parempi
kuin kaikki kirjatiedot sille, joka taidetta ja laulua rakastaa.
Parin päivän kuluttua voin kenties jo päästä Londonista, ja
luultavasti tulen jalkaisin tavallisuuden mukaan. Minun tekee
niin mieleni vielä kerta nähdä vihannoita pensastoja ja niittyjä,
virran loistoisaa pintaa, ja vieläkin enemmän meidän oman pienen
pauhaavaisen puromme vähäisiä putouksia! Sillä välin minä pyydän
teitä, joka olette rakkahin, parahin, enin kunnioitettu niistä
harvoista ystävistä, joita tähän saakka maailmassa olen saanut,
tarkoin tämän kirjeen tarkoitusta miettimään. Jos te, joka olette
syntynyt paljon korkeammasta säädystä kuin minä, arvelette että
on liian rohkeata minun puolestani pyytää suojelijani lapsenlasta
vaimoksi, niin sanokaa se suoraan; ja minä olen kuitenkin yhtä
kiitollinen teidän ystävyydestänne, kuin olin teidän hyvyydestänne,
kun ensi kerran olin päivällisillä teidän isänne palatsissa. Ujo,
tunnokas ja nuori kun olin, luulin minä että hänen mainiot
vieraansa ihmettelivät miksi minua oli kutsuttu samaan pöytään
kuin heitä. Te, joka silloin olitte ihailtu ja kiitetty, te
säälitte sivistymätöntä, jöröä poikaa; te jätitte ne, jotka
silloin minusta olivat pakanallisten Pantheonin jumalien ja
jumalattarien kaltaiset, tullaksenne istumaan isänne holhotin
viereen, ja ystävällisesti kuiskaamaan hänelle sellaisia sanoja,
jotka saattoivat alhaisesta säädystä syntyneen, mutta
kunnianhimoisen nuorukaisen palajamaan kotia ilomielin, sanoen
itsekseen: 'Päivänä tai toisena!' Ja minä luulen ettette voi
arvata mikä se on, joka saattaa kunnianhimoista nuorukaista,
joka luulottelee että jumalat ja jumalattaret ovat häntä
Pantheoniin toimittaneet, palaamaan kotia sanoen itsekseen:
'Päivänä tai toisena!'
"Mutta jos olette yhtä ystävällinen rohkealle miehelle, kuin olitte
ujolle pojalle, ja sanotte: 'Toteutukoon uni, saavutettakoon
elämänne päämaali! ottakaa minulta, hänen läheisimmältä
sukulaiseltaan, hyväntekijänne viimeinen jälkeläinen,' silloin
uskallan teille tämän kysymyksen tehdä. Te olette veljenne
tyttärelle äidin sijainen, valmistakaa hänen mielensä ja sydämensä
tulevaa muutosta varten hänen ja minun keskenäiseen suhteesen
katsoen. Kun viimein näin hänen kuusi kuukautta sitten, oli hän
vielä niin lapsekas että minusta olisi miltei ollut synti vallan
äkisti sanoa hänelle: 'Te olette nyt nainen, ja minä en rakasta
teitä lapsena vaan naisena.' Ja kuitenkaan minulla ei ole aikaa
vähitellen siirtyä ystävän asemasta rakastajan asemaan. Minä
käsitän mitä minun taiteeni suuri mestari kerta minulle sanoi:
'Kutsumus on kohtalo.' Yksi noista rikkaista kauppiaista, jotka
nyt hallitsevat Manchesterissa, niinkuin ennen Genuassa ja
Venedigissä, yhtä suurella vallalla noiden molempain sivistäjäin
yli, jotka himmeille silmille näyttävät olevan vastakohtia
toisilleen, nimittäin taiteen ja kaupan, on pyytänyt minua
maalaamaan kuvan aineesta, joka hänen mielikuvitustaan miellyttää;
tämä tarjous on niin edullinen että hänen kauppansa täytyy voittaa
minun taidettani; ja aine on sitä laatua, että minun pitää niin
pian kuin suinkin lähteä Rheinin rannoille. Minun täytyy saada
kaikki lehdistön vaihevärit etelän kesän hohteesen. Minä en voi
viipyä kuin muutamia päiviä Grasmeressä; mutta ennenkuin sieltä
lähden, täytyy minun tietää menenkö työtä tekemään Lilyn puolesta
vai enkö. Tämän kysymyksen vastauksesta kaikki riippuu. Jos ei
työtä tehdä hänen tähtensä, niin ei olisi minulle mitään viehätystä
kesän ihanuudesta, ei mitään iloa taiteesta: minä en silloin suostu
tarjoukseen. Jos hän vastaa: 'Niin; te teette työtä minun
puolestani,' silloin hän on kohtaloni. Hän tekee kutsumukseni
vakaaksi. Tässä minä puhun niinkuin taideniekka: ei kukaan, joka
ei ole taideniekka, voi aavistaa kuinka suuren vaikutuksen
yhden ainoan teoksen menestys tai epäonnistuminen voi tehdä
hänen siveelliseen olentoonsakin, määrätyllä ajalla hänen
taiteilijaelämässään tai hänen elämässään ihmisenä. Mutta minä
tahdon puhua niinkuin mies. Minun rakkauteni Lilyyn on näiden
viimeksi-menneiden kuuden kuukauden kuluessa tullut niin syväksi,
että jos hän ei minusta huolisi, niin minä kuitenkin taidetta
palvelisin, kuitenkin mainetta haluaisin, mutta tekisin sitä vaan
kuin vanha mies. Elämäni nuoruus olisi mennyt.
"Miehenä sanon että kaikki ajatukseni, kaikki unelmani onnesta,
puhumatta taiteesta ja maineesta, voi yhdistää yhteen kysymykseen:
'Tuleeko Lily minun vaimokseni vai ei?'
"Teidän uskollinen
"W. M."
Kenelm antoi kirjeen takaisin sanaakaan sanomatta. Mrs Cameron suuttui
hänen äänettömyydestään ja huudahti: "No, sir, mitä sanotte. Te olette
tuskin muutamia viikkoja Lilyä tuntenut. Mikäpä on muutaman viikon
kuumeentapainen haaveksiminen tällaisen miehen pitkällisen rakkauden
rinnalla! Uskallatteko nyt sanoa: 'Minä aion kuitenkin kosia häntä?'"
Kenelm teki väistyvän liikkeen kädellänsä, ikäänkuin poistaaksensa
kaikki sellaiset ajatukset, ja sanoi lempein surullisin silmin
katsellen Lilyn tädin tuskaa osoittavia kasvoja: "Tämä mies on
ansiollisempi saamaan hänen kuin minä. Hän pyytää kirjeessään teitä
valmistamaan hoidokastanne tähän muutokseen heidän asemassansa toinen
toisiinsa, jota hän itse pelkää liian jyrkästi ilmoittaa. Oletteko sitä
tehnyt?"
"Kyllä; samana iltana kun sain kirjeen."
"Ja -- te epäätte; puhukaa, olkaa hyvä, suoraan asia. Ja -- hän --."
"Hän," vastasi Mrs Cameron, joka vastoin tahtoansa saatettiin
noudattamaan hänen pyyntöänsä, "hän näytti ensin hämmästyvän ja jupisi:
'Se on uni -- se ei voi olla totta -- se ei voi! Minä Leijonan vaimona
-- minä -- minä! Minä hänen kohtalonsa! Hänen onnensa riippuisi
minusta.' Ja sitten hän nauroi suloista lapsellista nauruansa, ja pani
käsivartensa minun kaulani ympärille, ja sanoi: 'Te laskette leikkiä,
täti. Hän ei voinut noin kirjoittaa.' Minä näytin hänelle tämän osan
kirjeestä; ja kun hän oli saanut vakuutuksen siitä että se oli totta,
kävivät hänen kasvonsa hyvin totisiksi, enemmän vaimon kasvojen
näköisiksi kuin ennen olen niiden nähnyt olevan; ja hetken aikaa vaiti
oltuansa huudahti hän innokkaasti: 'Voitteko ajatella -- voinko itse
ajatella olevani niin paha, niin kiittämätön, että epäisin mitä minä
vastaisin, jos Leijona kysyisi tahtoisinko sanoa tai tehdä jotakin,
joka tekisi häntä onnettomaksi? Jos sellainen epäys sydämessäni olisi,
niin riistäisin sen juurineen pois rinnastani!' Oi! Mr Chillingly. Hän
ei voisi olla onnellinen toisen kanssa, kun hän tietäisi että hän on
tehnyt onnettomaksi sen miehen elämän, jolle hän on niin suuressa
kiitollisuuden velassa, vaikkei hän milloinkaan tule tietämään kuinka
paljon enemmän hän on tälle miehelle velkaa." Kun Kenelm ei mitään
tähän vastannut, jatkoi Mrs Cameron: "Minä tahdon olla vallan totinen
teitä kohtaan, Mr Chillingly. Minä en ollut oikein tyytyväinen Lilyn
käytöksen ja ulkonäön kanssa seuraavana aamuna, se on, eilen. Minä
pelkäsin että hänen sydämessään oli taistelua, johon oli syynä se että
hän ajatteli teitä. Ja kun Walter eilen illalla tänne tullessaan puhui
teistä miehenä, jota hän jo ennen oli matkoillansa tavannut, mutta
jonka nimen hän sai tietää vasta kun erositte Cromwell Lodgen lähellä
olevalla sillalla, niin näin että Lily kävi vallan vaaleaksi ja kohta
sen jälkeen hän meni omaan huoneesensa. Koska pelkäsin että hän
mahdollisesti tapaisi teitä ja tämä voisi tehdä hänen valintansa
vaikeammaksi, vaikkei se voisi hänen päätöstään muuttaa, niin päätin
aamulla lähteä teidän luoksenne ja vedota teidän järkeenne ja
sydämeenne niinkuin nyt olen tehnyt -- enkä ole tehnyt sitä turhaan,
siitä olen vakuutettu. Hiljaa! Minä kuulen Melvillen ääntä!"
Melville astui huoneesen ja Lily nojasi hänen käsivarteensa.
Taiteilijan kasvot loistivat sanomattomasta ilosta. Hän jätti Lilyn ja
yhdellä hyppäyksellä hän oli Kenelmin vieressä, puristi sydämellisesti
hänen kättänsä ja sanoi: "Minä kuulen että te jo ennen olette ollut
tervetullut vieras tässä talossa. Toivon että tulette olemaan sitä
kauan, niin sanon minä, niin (minä vastaan hänen puolestansa) sanoo
haltiattareni ja kihlattuni, jota minun ei tarvitse teille esitellä."
Lily astui eteenpäin ja ojensi ujosti kätensä. Kenelm paremmin kosketti
sitä, kuin tarttui siihen. Hänen oma voimakas kätensä vapisi kuin
haavanlehti. Hän tuskin uskalsi katsoa Lilyn kasvoihin. Näistä
kasvoista oli puna kadonnut, mutta ne olivat hänestä erinomaisen tyynen
näköiset.
"Teidän kihlattunne -- teidän morsiamenne!" sanoi hän taiteilijalle
jotenkin vakaasti, sillä yksi ainoa silmäys noihin tyyneihin kasvoihin
oli häntä rauhoittanut. "Minä toivotan teille onnea. Teillekin toivotan
onnea, Miss Mordaunt. Te olette valinnut jalon miehen."
Hän haki silmillään hattuansa; se oli maassa, mutta hän ei sitä nähnyt;
hänen silmäyksensä lensivät sinne tänne niinkuin unessa-kävijän.
Mrs Cameron otti hatun ylös ja antoi sen hänelle.
"Kiitoksia," sanoi Kenelm lempeästi; sitten hän lisäsi hymyillen
puoleksi ystävällisesti, puoleksi katkerasti: "Minä olen suuressa
kiitollisuuden velassa teille, Mrs Cameron."
"Mutta ettehän toki vielä mene pois -- juuri kun minä tulen.
Odottakaas! Mrs Cameron on minulle kertonut että te asutte vanhan
ystäväni Jonesin luona. Tulkaa meille pariksi päiväksi, me voimme kyllä
hankkia teille huoneen; huone, joka on sinun perhoshäkkisi yläpuolella,
mitä, haltiatar?"
"Kiitoksia. Minä kiitän teitä kaikkia. Ei; minun täytyy lähteä ensi
junassa Londoniin."
Näin puhuen hän oli tullut ovelle, kumarsi ja lähti.
"Suo anteeksi, Lily, että hän on noin jörö; hänkin on rakastunut;
hänkin toivoo pian tapaavansa morsiantansa," sanoi taiteilija
iloisesti; "mutta koska hän nyt tietää kalleimman salaisuuteni, niin
luulen että minullakin on oikeus saada tietää hänen salaisuuttansa!
minä aion koettaa."
Hän oli tuskin lausunut nämä sanat ennenkuin hänkin lähti huoneesta ja
saavutti Kenelmin juuri porstuankynnyksellä.
"Jos menette takaisin Cromwell Lodgeen -- luultavasti panemaan
kapineitanne kokoon -- niin sallikaa minun tulla mukaanne sillalle
saakka."
Kenelm nyykäytti päätänsä myöntymisen merkiksi ja he astuivat ääneti
puutarhan portista maantielle, joka kierteli aitausta pitkin; kun
tulivat sille paikalle, jossa Kenelm oli nähnyt Lilyn kasvot lehdikon
välitse päivällä sen jälkeen kun he ensimmäisen ja ainoan kerran olivat
riidelleet, samana päivänä kun vanha vaimo Lilystä erotessaan oli
sanonut: "Jumala teitä siunatkoon!" ja jolloin pastori oli puhunut
Lilyn haltiattaren kaltaisesta suloudesta; no niin, juuri kun sille
paikalle tulivat, näkyivät jälleen Lilyn kasvot, mutta tällä kertaa ne
eivät olleet loistavan näköiset, jos ei voi sanoa mitä kapeimman kuun
kalpeutta sädettä loistavaksi. Kenelm näki, hämmästyi, pysähtyi. Hänen
kumppaninsa, joka juuri iloisesti puhui, josta puheesta Kenelm ei ollut
sanaakaan kuullut, ei nähnyt eikä pysähtynyt; hän kulki edelleen
iloisesti puhellen.
Lily ojensi kätensä lehdikosta. Kenelm tarttui siihen kunnioituksella.
Tällä kertaa ei Kenelmin käsi vavissut.
"Hyvästi!" kuiskasi Lily, "hyvästi ainaiseksi tässä maailmassa. Te
käsitätte -- te käsitätte kyllä minua. Sanokaa että sen teette."
"Minä ymmärrän. Jalo lapsi -- jalo valinta. Jumala teitä siunatkoon!
Jumala minua rohkaiskoon!" jupisi Kenelm. He katsoivat toinen toisensa
silmiin. Oi, mikä suru: ja oi, mikä rakkaus molempain silmissä.
Kenelm kulki edelleen.
Kaikki oli sanottu yhdessä silmänräpäyksessä. Kuinka usein kaikki
sanotaan yhdessä silmänräpäyksessä! Melville oli keskellä kiihkoista
lausetta, jota hän oli aloittanut kun Kenelm jäi jälkeen ja jonka
päätös kuului näin:
"Sanoin ei voi selittää kuinka ihanalta elämä näyttää, kuinka helpolta
tuntuu maineen voittaminen siitä päivästä -- siitä päivästä --" ja hän
pysähtyi vuoroonsa, loi silmäyksen auringon valaisemaan maisemaan ja
hengitti syvään, ikäänkuin huoaten sieluunsa kaiken sen maan ilon ja
ihanuuden, jota hänen silmänsä käsitti ja näköpiirin kaari rajoitti.
"Eivät nekään, jotka häntä parhaiten tuntevat," jatkoi taideniekka,
kulkien edelleen, "ei hänen tätinsäkään voinut milloinkaan aavistaa
kuinka totinen ja vakaa tämän tytön luonne on sen lapsellisien
haaveksimisien ohessa. Me kuljimme pitkin joen rantaa kun minä aloin
kertoa hänelle kuinka yksinäinen maailma minulle olisi, jos en saisi
häntä elämäni kumppaniksi; sillä aikaa kun minä puhuin, oli hän
poikennut siltä tieltä, jota me kuljimme, ja vasta kun olimme sen
kirkon suojassa, jossa meitä vihitään, lausui hän ne sanat, jotka
hopeareunoilla varustavat jokaista pilveä kohtalossani; sillä hän
osoitti kuinka likeisessä yhteydessä rakkaus on uskonnon pyhyyden
kanssa hänen sielussansa."
Kenelmiä värisytti -- kirkko -- hautausmaa -- vanha götiläinen hauta --
kukkaset lapsen haudan ympärillä.
"Matta minä puhun aivan liiaksi itsestäni," pitkitti taiteilija.
"Rakastajat ovat enin itsekkäitä kaikista itsekkäisistä ihmisistä, ja
enin puheliaat kaikista kielikelloista. Te olette toivottanut onnea
minun aiottuun naimiseeni, milloin minä saan toivottaa onnea teidän
naimiseenne? Koska me nyt olemme ruvenneet uskomaan toisillemme
elämämme yksityiskohtia, niin te olette minun velalliseni."
He olivat nyt saapuneet sillalle. Kenelm kääntyi äkkiä: "Hyvästi;
erotkaamme tässä toisistamme. Minulla ei ole mitään kertomista teille,
joka ei teidän korvissa kuuluisi pilkalta, kun toivotan teille onnea."
Tämän sanottua Kenelm puristi kumppaninsa kättä voittamattoman tuskan
voimalla, ja riensi sillan yli ennenkuin Melville ehti hämmästyksestään
toipua.
Taiteilijalla olisi ollut hyvin vähän oikeutta neron todelliseen
ominaisuuteen, se on, intohimon sääli intohimoa kohtaan, jos tämä
Kenelmin salaisuus, jota hän niin iloisesti oli sanonut voivansa vaatia
saada tietää, ei olisi käynyt hänelle selväksi niinkuin sähkökipinän
kautta. "Mies parka!" sanoi hän itsekseen sääliväisesti; "kuinka
luonnollista se oli että hän rakastui Haltiattareen! mutta kaikeksi
onneksi hän on niin nuori, ja niin filosoofinen, että se on ainoastaan
yksi niitä koetuksia, joita minä olen kokenut vähintään kymmenen kertaa
vuodessa ja joiden tekemistä haavoista ei mitään arpia jää."
Näin itsekseen puhellen palasi lämmin-verinen luonnon ihailija kotiin,
ollen liian onnellinen oman rakkautensa voiton riemussa voidaksensa
tuntea muuta kuin ystävällisintä osanottoa sitä haavoitettua sydäntä
kohtaan, jonka hän epäilemättä sen parantavaa vaikutusta uskoi
nuoruuden epävakaisuuden ja filosofiian lohdutuksen huostaan.
Onnellinen kilpailija ei hetkeäkään aavistanut että Lily rakasti
Kenelmiä; että yksi atoomi sen tytön sydämessä, joka oli luvannut
ruveta hänen morsiamekseen, voisi saada valonsa ja varjonsa toisesta
rakkaudesta, kuin hänen. Mutta hän ei puhunut Mrs Cameronillekaan
Kenelmin salaisuudesta ja surusta; ja tietysti ei Mrs Cameron eikä Lily
tahtonut kysyä mitään pois-lähteneestä vieraasta.
Kenelm Chillinglyn nimeä mainittiin ani harvoin, tuskin ensinkään tässä
talossa niinä harvoina päivinä, jotka kuluivat ennenkuin Walter
Melville lähti Grasmerestä mennäksensä Rheinin rannoille, josta hän ei
aikonut palata ennenkuin syksyllä, jolloin hänen ja Lilyn häät
vietettäisiin. Lily oli näiden päiväin kuluessa tyyni ja näennäisesti
iloinen -- hänen käytöksensä sulhastaan kohtaan oli, vaikka vähän
ujosteleva, yhtä hellä kuin ennenkin. Mrs Cameron oli iloinen siitä
että hän niin helposti oli Kenelm Chillinglystä päässyt.