Kenelm makasi sen yön Londonissa, ja koska seuraava päivä oli
erinomaisen kaunis, päätti hän jalkasin lähteä Moleswichiin. Hän ei
tällä kertaa tarvinnut vaivata itseänsä matkalaukkua kantamalla; hän
oli jättänyt Cromwell Lodgeen kylläksi vaatteita.
Iltapuolella oli hän saapunut mitä kauniimpaan maalaiseen kylään, jonka
ohitse harmaa Thames kierteleikse.
Se ei ollut suorin tie Londonista Moleswichiin, mutta se oli hauskempi
jalkamiehelle. Ja kun hän helteisen kylän pitkällä kadulla saapui
virran viehättävälle rannalle, oli hän iloinen siitä että hän sai
levätä ja nauttia lirisevän veden viileyttä ja kuunnella sen kohinaa
rantaa vasten. Hänellä oli hyvä aika. Cromwell Lodgessa asuessansa oli
hän tutustunut Moleswichin lähiseutuun, sillä hän oli paljon
kuljeskellut ulkona, ja hän tiesi että hän vainion poikki vievää polkua
myöten saapuisi vähemmässä kuin tunnissa sille syrjäjoelle, jonka
varrella Cromwell Lodge oli, vastapäätä sitä puu-siltaa, joka vei
Grasmereen ja Moleswichiin.
Sille, joka rakastaa Englannin historian romanttisuutta, on koko
Thames-joen juoksu varsin viehättävä. Ah! jospa voisin siirtyä takaisin
niihin päiviin, jolloin nuoremmat sukupolvet kuin Kenelm Chillinglyn
vielä olivat syntymättä, jolloin jok'ainoa laine Rheinjoessa puhui
minulle historiaa ja romanttiikia, mitä haltiattareita minä
kohtaisinkaan sinun rannoillasi, oi sinä meidän isämme Thames! Kenties
joskus joku saksalainen matkustaja kymmenkertaisesti palkitsee sinulle
sen tribuutin, minkä englantilainen heimolainen isä Rheinille antoi.
Kenelm Chillingly kuunteli kuiskausta kaislikossa ja tunsi saturikkaan
virran vaihtelevaista vaikutusta. Moni runollinen tapaus tai traditioni
vanhoista aikakirjoista, moni laulu, joka oli ollut rakas esi-isille,
joiden paljas nimi on muuttunut runoudeksi meille, muistui epäselvästi
ja sekaisesti hänen mieleensä, joka ei juuri ollut huolinut pitää
tällaisia hempuja rakkaassa muistossa. Mutta kaikki, mikä lapsuudesta
asti on yhteydessä romanttisuuden kanssa, herää jälleen raittiimpaan
kukoistukseen sen mielessä, joka rakastaa.
Ja tämän miehen luo, joka vielä nuoruuden vaarallisimmassa ijässä oli
niin omituisesti suojattu nuoruuden tavallisinta vaaraa vastaan, --
tämän realismon luullun oppilaan, tämän Welbyn ja Miversin koulun
uskotun luokse, -- tämän miehen tykö tuli rakkaus vihdoin ikäänkuin
sadun Kytherean turmiota tuottavalla voimalla; ja tämän rakkauden
kautta elämän realismi muuttui idealismiksi, kaikki meidän
jokapäiväisten kohtaloiden jäykät viivat muuttuivat kauneuden
kaareviksi viivoiksi, kaikki ne äänet, joita ainiaan kuulemme
ympärillämme, kohosivat laulun sulosoinnuksi. Kuinka täynnä toivoa ja
kuinka onnellinen hänen sydämensä oli -- ja kuinka iloiselta hänen
tulevaisuutensa näytti tämän kesäillan vienossa tuulahduksessa ja
lempeässä ilta-ruskossa! Hän tulisi seuraavana aamuna tapaamaan Lilyä,
ja hänen huulensa saisivat nyt vapaasti lausua kaikki mitä niiden tähän
asti oli täytynyt olla lausumatta.
Hän heräsi äkkiä tästä puoleksi uinailevasta onnen tilasta, joka kuuluu
niihin hetkiin, jolloin siirrymme Elysiumiin, siitä että ääni iloisesti
lauloi:
"Laulaen -- laulaen,
iloisesti laulaen,
Koirinensa tietä pitkin astuskelee
Nieresteinin ritari tuo urhoisa."
Kenelm kääntyi niin äkkiä, että hän säikähdytti Maxia, joka vähän aikaa
oli seisonut hänen takanansa yksi käpälä ylösnostettuna ja vainunut,
ollen kahdella päällä oliko se vanha tuttava vai ei; mutta Kenelmin
äkkiä kääntyessä alkoi koira haukkua ja juoksi takaisin isäntänsä tykö.
Laulaja, joka ei likemmältä katsellut rannalla makaavaa miestä, olisi
kulkenut eteenpäin kepein askelin ja iloista lauluaan laulellen, jollei
Kenelm olisi noussut seisaalleen, ojentanut hänelle kättänsä ja
sanonut: "Minä toivon ettette peljästy siitä, että tapaatte minua
täällä, niinkuin Max?"
"Ah, nuori filosoofini, onko se todella te?"
"Jos minua filosoofiksi nimitetään, niin todella en ole se. Ja, suoraan
sanoen, minä en ole sama kuin ennen. Minä, joka vietin tuon hauskan
päivän Luscomben läheisillä vainioilla kaksi vuotta sitten --"
"Tahi neuvoitte minua Tor Hadhamissa pyhittämään lyyryäni paistin
kunniaksi. En minäkään ole sama, minä, jonka koira ojensi teille
kerjäläis-lippaan."
"Mutta te vaellatte kuitenkin laulaen maailman läpi."
"Tämä kuljeksivainen laulun aikakin on melkein ohitse. Mutta minä
häiritsin teidän lepoanne. Minä mieluisemmin tahtoisin levätä teidän
kanssanne; teillä luultavasti ei ole sama tie kuin minulla, ja koska
minulla ei ole kiire, niin tekisi mieleni käyttää tätä tilaisuutta,
jota sattumus niin onnellisesti minulle on suonut, uudistaakseni
tuttavuutta henkilön kanssa, jota usein olen ajatellut siitä kuin
viimein tapasimme toisiamme." Näin puhuen laulaja pani pitkäkseen
rannalle ja Kenelm noudatti hänen esimerkkiään.
Kerjuu-lippaalla varustetun koiran omistajassa oli todella muutos
tapahtunut pukuun ja kasvoihin ja käytökseen katsoen. Puku ei enää
ollut se maankuljeksijapuku, jossa Kenelm ensi kerta kohtasi
kuljeksivan laulajan, eikä se hieno vaateparsi, joka niin hyvin sopi
hänen säännölliselle vartalolleen hänen Luscombessa käydessään. Se oli
nyt sama ja yksinkertainen, viileä kesäpuku, jommoista jokainen
englantilainen herrasmies valitsisi pitkälle maalaiselle matkalle
lähtiessään. Ja kun hän paljasti päänsä, antaaksensa viileän tuulen
sitä virvoittaa, osoittivat miehen kauniit Rubensin kaltaiset kasvot
arvokkaampaa vakavuutta, ja yksi ja toinen harmaa hivuskarva näkyi
siellä täällä hänen paksuissa tummanruskeissa hiuksissaan ja
parrassaan. Ja hänen käytöksensä ja ryhtinsä osoitti vakavuutta,
itsetuntoa, joka ei ollut vaativaista vaan miehekästä; joka ei rumenna
vanhanpuoleista miestä, jolla on vakaa yhteiskunnallinen asema ja joka
puhuttelee häntä paljon nuorempaa miestä, joka luultavasti ei ole
saavuttanut mitään asemaa yhteiskunnassa paitsi sen, minkä säädyn
sattumus on hänelle antanut.
"Niin," sanoi laulaja hiljaa huoaten, "nyt vaellusaikani on päättynyt.
Minä muistan vallan hyvin että minä, silloin kun ensi kerta tapasimme
toisiamme tien vieressä olevan lähteen luona, kehoitin teitä tekemään
niinkuin minä, hakemaan huvitusta ja seikkailuja jalkamatkailijana. Nyt
kun näen teidän, joka nähtävästi olette herrasmies sekä sivistykseen
että säätyyn nähden, niin minusta tuntuu kuin tulisi minun sanoa
teille: 'Te olette jo kyllin tällaista kokenut; kuljeksijan elämällä on
vaaransa samoin kuin huvinsakin; luopukaa siitä ja ruvetkaa vakaaksi!'"
"Niin aionkin tehdä," vastasi Kenelm lyhyesti.
"Aiotteko ruveta johonkin virkaan -- soturiksi -- juristiksi --
lääkäriksi?"
"En"
"No, siis aiotte mennä naimisiin. Se on oikein; ojentakaa minulle
kätenne. Siis on todella hame vihdoin viimein viehättänyt teitä
todellisessa maailmassa niinkuin kuva kankaalla?"
"Minä päätän," sanoi Kenelm -- välttäen ottaa huomioonsa tuota
pilkallista lausetta, -- "minä päätän teidän puheestanne, että te itse
aiotte ruveta vakaaksi naimisen kautta."
"Oi, jos olisin tehnyt sitä ennen, niin olisin pelastunut monesta
hairauksesta ja olisin monta vuotta lähempänä sitä päämaalia, joka
haamoitti silmieni edessä lapsuuden unelmien sumun lävitse."
"Mikä se päämaali on -- hautako?"
"Hauta! Se, joka ei mistään haudasta tiedä -- Maine!"
"Nyt huomaan että te, huolimatta siitä, mitä vasta sanoitte -- yhä
vielä aiotte vaeltaa maailman läpi runoilijan mainetta hakien."
"Oi! Minä luovun näistä haaveista," sanoi laulaja taasen
hiljaa huoaten. "Se tosin ei suorastaan ollut toivo saavuttaa
runoilija-mainetta, joka saattoi minun vaeltamaan sitä päämaalia kohti,
jota kohtalo ja luonnon minulle suomat ominaisuudet ovat määränneet
minulle sopivaksi. Mutta kuinka kummallinen pilkkakirves rakkaus
runonsepittämiseen on! Kuinka harvoin järkevä mies erehtyy muihin
asioihin nähden, johon hän sopii, jossa hän voi onnistua; mutta annapas
hänen vaan kerta eläissänsä juoda runonsepityksen viehätystä, kuinka
tämä taikavoima lumoo hänen järkensä! kuinka pitkä aika kuluu,
ennenkuin hän voi uskoa että maailma ei ota uskoaksensa hänen sanaansa,
kun hän huudahtaa auringolle, kuulle ja tähdille: 'Minäkin olen
runoilija!' Ja kuinka kova on hänen tuskansa, kun hän vihdoin viimein
tulee siihen vakuutukseen että on vallan yhdentekevä onko hän tahi
maailma oikeassa. Kukapa voi puolustaa asiaansa oikeuden edessä, joka
ei ota hänen puhettaan korviinsa?"
Kerjäävän koiran omistaja lausui nämä sanat niin syvällä liikutuksella
ja tuskalla, että Kenelmistä tuntui vallan kuin häntä itseä olisi
raadeltu eroittamalla ruumiin sielusta. Mutta Kenelm oli niin
innollinen olento, että jos hän kerta oikein käsitti jonkun
kanssaihmisen kovaa kärsimistä, niin luulen että hän olisi kärsinyt
yhtä paljon kuin tämä kanssaihminen. Siitä se tuli että vaikka Kenelm
Chillingly ei ensinkään välittänyt runonsepityksestä, niin hänen
sydämensä kuitenkin ehdottomasti koetti hakea todisteita, joiden kautta
hän parhaiten taisi laulajan tuskaa lieventää. Hän sanoi: "Sen mukaan
kuin minä vähällä lukemisellani olen selville saanut, on
runonsepittämisen halu ollut tavallinen enin kuuluisissa miehissä,
jotka ovat maineen kukkuloille päässeet. Se mahtaa siis olla hyvin jalo
taipumus -- Augustus, Pollio, Marius, Maecenas -- aikansa suurimmat
valtiomiehet, he olivat runoniekkoja. Kardinali Richelieu oli
runoniekka; Walter Raleigh ja Philip Sidney; Fox, Burke, Sheridan,
Warren Hastings, Canning -- jopa totinen William Pittkin; kaikki olivat
runoniekkoja. Runon sepittäminen ei myöhästyttänyt heidän kilpailuansa
maineen kukkulalle, luulen päinvastoin että runon sepitykseen
tarpeelliset ominaisuudet sitä joudutti. Kuinka moni kuuluisa maalari
onkaan ollut runoniekka! Michael Angelo, Leonardo da Vinci, Salvator
Rosa --" ja Jumala tietää kuinka monta mainiota nimeä Kenelm Chillingly
vielä olisi luetellut, joll'ei laulaja olisi häntä keskeyttänyt.
"Mitä! olivatko kaikki nämä maalarit runoniekkoja?"
"Olivat kyllä, niin hyviä runoniekkoja -- etenkin Michael Angelo,
suurin maalari kaikista -- että he olisivat saavuttaneet runoilijan
mainetta, jos ei heidän maalarin maineensa olisi sitä loistossa
voittanut. Mutta kun te nimitätte laulun-lahjanne pelkäksi
runon-sepittämiseksi, niin sallikaa minun huomauttaa että teidän
lahjanne on vallan toista kun runonsepittäjän. Teidän kykynne, olkoon
se minkälainen tahansa, ei voisi olla olemassa tuntematta sympatiiaa
sitä ihmissydäntä kohtaan, joka ei runoja sepitä. Epäilemättä olette te
jalkamatkoillanne tutustunut ulkonaiseen luontoon kaukaisen vuoren joka
tunti vaihtelevassa värien välähtelemisessä, noissa pitkissä varjoissa,
joita laskeuva aurinko luo veden pintaan jalkojemme juuressa,
rastaan laulussa, joka pelkäämättä on laskeunut alas vallan minun
läheisyyteeni, tässä turpeessa, joka on käynyt kosteaksi läheisyytensä
kautta veteen, jota kaikkea minä voisin kertoa yhtä tarkkaan kuin tekin
-- niinkuin Peter Bell olisi voinut kertoa ne yhtä tarkkaan kuin
William Wordsworth. Mutta sellaisiin lauluihin katsoen, joita olen
kuullut teidän laulavan, te minusta olette päässeet runoustaiteen
alkeista ja koskevan tuohon ainoaan pysyvään mieltymykseen, jota
ihmisen yleinen sydän ylipäänsä voi tuntea runoilijan lauluun nähden,
se on, siihen säveleesen, jota runoilijan individuaalinen sympatiia tuo
esiin tämän yleisen sydämen salaisista kielistä. Mitä tuo niin sanottu
maailma on muuta kuin nykyisen päivän muoti? Ansaitseeko sen arvostelu
runoilijan tuskaa, sitä en voi sanoa. Mutta yksi asia on minusta
varma, ja se on se, että vaikka minä yhtä helposti voisin tehdä
sirkkelin-neliön kuin sepittää yksinkertaisen laulun vaatimattomalle
kuulijakunnalle, joka saisi kylläksi menestystä houkutellaksensa heidän
kiitostaan Maxin kerjuulippaasen, niin sitä vastoin voisin kehrätä
kyynärittäin senlaatuisia runoja, jotka meidän aikoina ovat muodissa."
Laulajaa tämä hyvin mielistytti ja vähän huvitti ja hän käänsi
loistavat kasvonsa lohduttajaansa ja vastasi iloisesti:
"Te sanotte että voisitte kehrätä kyynäriä sellaista runoutta, mikä nyt
on muodissa. Toivon että näytätte taitoanne tässä käsityössä."
"Varsin kernaasti; vaan sillä ehdolla, että te palkitsette vaivaani
sepittämällä runon osoitteeksi omista runoistanne, jotka eivät ole
meidän päivän muotia, -- sellaisia kuin minä voin sepittää. Minä väitän
ettette voi sepittää sellaisia kuin minä."
"Suostuttu."
"Hyvä, olettakaamme sitten varmana asiana että tämä on englantilaisen
runouden Augustuksen aikakausi ja että englannin kieli on kuollut
kieli, niinkuin latina. Olettakaa että kirjoitan englannin kielellä
saadakseni palkintorahan, niinkuin kirjoitin yliopistossa latinaksi
palkintoa saadakseni; tietysti minä tulen onnistumaan siinä määrässä
kuin käytän niitä somia lausetapoja, joita Augustuksen aikakaudella
käytettiin, ja otan onkeen tärkeimmän runollisen tunnusmerkin tällä
klassillisella aikakaudella."
"Minä luulen että jokaisen ajullisen arvostelijan täytyy myöntää että
tärkein tunnusmerkki meidän aikamme runoudelle, se on, Augustuksen
aikakauden, on -- ensiksi sellaisten lausetapojen valitseminen, jotka
olisivat suuresti loukanneet edellisen vuosisadan raakaa makua, ja --
toiseksi hyvin ylpeä ylenkatse kaikkea kohtaan, mikä sanotaan
proosalliseksi alentuvaisuudeksi tavallisen terveen järjen kannalla, ja
tuon ylevyyden liiallinen kehittäminen, jota Mr Burke sanoo himmeäksi."
"Kun nämä edellyttämiset ovat myönnetyt, tahdon vaan pyytää teitä
valitsemaan runolajia. Nyt ovat muodissa sellaiset runot, jotka ovat
ilman loppusointua."
"Oh, -- minä en aio vapauttaa teitä loppusoinnun vaikutuksesta."
"Se on minulle yhdentekevä," sanoi Kenelm haukottaen. "Olkoon sitten
loppusoinnulla: Heroilainen vai lyyrillinenkö?"
"Heroilaiset ovat vanhan-aikaisia; mutta Chaucerin kupletti, jota
meidän uudenaikaiset runoilijamme ovat kehittäneet niin täydelliseksi,
on minusta sopivin herkullisille lehdille ja halkaisemattomille
pähkinöille. Minä valitsen uudenaikaisen Chaucerkupletin."
"Aine?"
"Noh, älkää siitä huolehtiko. Minkä päällekirjoituksen augustolainen
runonsepittäjä paneekin runolleen, niin hänen neronsa, samaten kuin
Pindaronkin, halveksi aineen rajoitusta. Kuulkaa, ja älkää antako Maxin
ulvoa, jos se voi olla sitä tekemättä."
Ja Kenelm alkoi teeskennyllä, mutta painavalla, laulavalla äänellä:
"Tuo jalo Pythias asui Attikassa.
Hän nuori olj, ja varat karttumassa;
Vaan hänestä ei nuoruus iloo tuota,
Hän rikkauden onnehen ei luota.
Sophronia, mustasilmä, ihanainen,
Hän neitosista suloisin on vainen.
Kun Neptun ajaa merivaunuissansa
Hiljakseen merellä ja helmahansa
Ulissus sulkee öljypuiston armaan
Ja päivä laskee, rusko punaa taivaan,
Sun kielesi soidessa, Harmonia,
Hän sanoo: 'Sua lemmin mä, Sophronia.'
Ja ruusut, liljat nämä sanat kuuli,
Ja hiljaa heilutteli iltatuuli
Se niiden päitä, simaa mehiläinen
Kukista tuo, ja kyyhky, metsäläinen,
Iloissaan silittääpi sulkiansa.
Näin lempi lumoo ihailijoitansa.
Mi päätös on tään sadun armahaisen?
Odotas, piakkoisin mä painatan sen
Neljässä osassa, ja ystäväni,
Arvostelijat niitä ylistääpi.
Ne muka Chaucerista voiton viepi.
Niin, usko pois; ne puhuu varmaan totta.
Vaan älä lue, et kirjaa silloin osta!
"Te olette todella pitänyt sananne," sanoi laulaja nauraen. "Ja jos
tämä olisi Augustuksen aikakausi ja englannin kieli olisi kuollut
kieli, niin te ansaitsisitte palkintorahan."
"Te mairittelette minua," sanoi Kenelm vaatimattomasti. "Mutta jos
minä, joka en milloinkaan ennen ole saanut kokoon kaksi loppusointuista
värssyä, niin helposti voin valmistelematta panna kokoon runon
nyky-ajan stiiliin, miksi ei silloin niin taitava sointuseppä, kuin te
olette, voisi vaikka yhdessä tuokiossa sepittää kokonaisen volyymin
samaan stiiliin. Tehkää se, ja minä lupaan teille mitä tulisimmat
kiitokset 'The Londonerissa.', sillä minä aion itse kirjoittaa ne."
"'The Londonerissa!'" huudahti laulaja vihan puna poskilla ja otsassa.
"Minun katkera, leppymätön viholliseni."
"Siinä tapauksessa luulen että te olette yhtä vähän lukenut Augustuksen
aikakauden arvostelu-kirjallisuutta, kuin te olette opettanut
runottarellenne sen runouden klassillista henkeä. Saavuttaaksensa
kirjoituksen taitoa, täytyy harjoitella itseänsä. Taito tulla
arvostelluksi on siinä että on tuttavallisella kannalla arvostelijain
kanssa. Augustuksen aikakaudessa on arvostelu klikin kaltainen.
Ruvetkaa jäseneksi klickiin, niin olette Horatius tai Tibullus. Älkää
ruvetko klickiin, niin tietysti olette Bavius tahi Maevius. 'The
Londoner' ei ole kenenkään vihamies -- se ylenkatsoo yhtä suuressa
määrässä kaikkia ihmisiä. Mutta koska sen, voidaksensa huvittaa, täytyy
herjata, niin se palkitsee sen kiitoksen, minkä sen täytyy klickinsä
jäsenille tuhlata, vuodattamalla vihaansa kaikille, jotka eivät
mihinkään klickiin kuulu. Lyö häntä kovasti, hänellä ei ole yhtään
ystävää."
"Ah," sanoi laulaja, "minä luulen että teidän sanoissanne on paljon
totta. Minulla ei milloinkaan ollut ystävää, joka on klickiin kuulunut.
Ja Jumala tietää kuinka uutterasti ne, joilta minä, tietämättömänä kuin
olin niihin lakeihin nähden, jotka niin sanotun yleisen mielipiteen
kannattajia hallitsevat, toivoin vähäsen myötätuntoisuutta --
ystävällistä kehoitusta -- ovat yhtyneet minua kukistamaan. He
onnistuivat kauan aikaa. Mutta vihdoin viimein uskallan toivoa että
olen heidät voittanut. Luonto on kaikeksi onneksi suonut minulle
sangviinisen, iloisen, elastisen mielen. Se, joka ei milloinkaan
epätoivoon joudu, sille harvoin sentään varsin pahasti käy."
Nämä sanat kummastuttivat Kenelmiä, sillä eikö laulaja ollut sanonut
että hänen laulun aikansa oli ohitse, että hän oli päättänyt heittää
runonsepittämisen sikseen? Mitä toista tietä maineesen, josta arvostelu
ei ollut voinut häntä estää, kulki hän nyt? Hän, jonka Kenelm oli
luullut kauppakirjuriksi. Varmaankin joku vähemmän vaikea proosallinen
tie; kenties kirjoitti hän novelleja. Kaikki ihmiset nyky-aikana
novelleja kirjoittavat, ja koska yleisö tahtoo novelleja lukea vaikk'ei
sitä pyydetä sitä tekemään, eikä tahdo lukea runoutta, jollei sanota
että tulee sitä tehdä, niin kenties novellit eivät niin suuressa
määrässä riipu klickistä, kuin runot meidän augustolaisessa
aikakaudessa.
Kenelm ei kuitenkaan ajatellut koettaa saada likempiä tietoja tästä
asiasta. Hän kääntyi tällä hetkellä, niinkuin luonnollista oli,
kirjoista ja arvosteluista rakkauteen ja naimiseen.
"Meidän puheemme," sanoi hän, "on kääntynyt vallan väärälle uralle --
suokaa minun palata alkukohtaan. Te aiotte asettua kodin rauhaa
nauttimaan. Rauhallinen koti on hyvän omantunnon kaltainen. Sade sen
ulkopuolella ei tunkeudu sen katon läpi, tuulet sen ulkopuolella ei sen
muureja räjähdytä. Jos ette katso sitä liian julkeaksi kysymykseksi:
oletteko kauan tuntenut morsiantanne?"
"Olen, hyvin kauan."
"Ja te olette aina häntä rakastanut?"
"Aina, hänen lapsuudestaan saakka. Hän oli kaikista maailman naisista
määrätty minulle elämän kumppaniksi, ja sieluni jalostuttajaksi. Minä
en tiedä miten minun olisi käynyt, jos ei ajatus häneen olisi käynyt
rinnallani suojelusenkelinäni. Sillä, niinkuin monessa muussa
kuljeksijassa, joka kiertelee maailman valtateitä, on minussakin jotain
tuota laittomuutta, joka on tavallinen hekumallisille luonnoille, tuota
seikkailu-halua ja lämmintä verta, joka vuotaa lauluun, pääasiallisesti
sentähden että laulu on ilon ääni. Ja kun katselen takaisin menneitä
vuosia, niin minun todella täytyy myöntää että olen liian usein antanut
pettäväin kehoituksien tahi hehkuvan mielikuvituksen viedä itseäni pois
niistä esineistä, joita järkeni on määrännyt ja sydämeni hellitellyt."
"Hame-harrastus, luullakseni," sanoi Kenelm kuivasti.
"Toivon että voisin rehellisesti vastata 'Ei'," sanoi laulaja ja lensi
vallan punaiseksi. "Mutta minä olen viattoman lapsen kasvojen hymyilyn
kautta pelastunut pahimmasta, kaikesta mikä olisi ainaiseksi tyhjäksi
tehnyt sen tien, jolla toivoin onnea saavuttavani, joka olisi tehnyt
minun mahdottomaksi siihen puhtaasen rakkauteen, joka nyt, toivoakseni,
minua odottaa ja kaunistaa onnen unelmiani. Ainoastaan yhden kerran
olin suuressa vaarassa -- sitä vaaran hetkeä muistan vavistukselta. Se
oli Luscombessa."
"Luscombessa!"
"Juuri kun olin joutua hirveän kiusauksen uhriksi, kuulin äänen
sanovan: 'Onnettomuus! Muistakaa pientä lasta!' Tässä hämmästyksessä,
jota on niin taipuvainen pitämään jumalallisena varoituksena, kun
mielikuvitus on kovin kiihoittunut ja omatunto, vaikka hetkeksi
tuuditettu nukuksiin, vielä nukkuu niin kepeästi, että tuulen
huokaus, lehden putoaminen voi herättää sitä, luulin tämän äänen
suojelusenkelini ääneksi. Likemmin asiaa ajateltuani ja yhteen
asetettuani äänen sen neuvon kanssa, jota teidän seuraavana päivänä
lausumanne sanat sisälsivät, tulen siihen päätökseen ett'en erehdy, kun
sanon, että se ääni, joka minua suojeli, tuli teidän huuliltanne."
"Minä myönnän tämän julkeuden -- suottehan sen anteeksi!"
Laulaja tarttui Kenelmin käteen ja puristi sitä lämpimästi.
"Anteeksiko suoda! Oh, tuskin voitte aavistaa kuinka suuri syy minulla
on olla kiitollinen teille, ikuisesti kiitollinen! Tuo äkkinäinen
huuto, se katumus ja kammo itseäni kohtaan, jota se minussa herätti --
jota vielä lisäsi ne sanat, jotka seuraavana päivänä kuulin, saattoivat
minua pelolla luopumaan 'lempisynnistäni'. Se oli käännekohta
elämässäni. Siitä päivästä oli kevytmielinen seikkailija minussa
kuoletettu. Minä en sillä tarkoita rakkautta luontoon ja lauluun, joka
ensin oli saattanut minua seikkailijaksi rupeamaan, vaan viha vakaihin
tapoihin ja todelliseen työhön -- _se_ oli kuoletettu. Minä en enää
pitänyt ammattiani leikkinä, vaan käsitin sitä todenperäiseksi
velvollisuudeksi. Ja kun näin hänen, jota kohtalo oli minulle
morsiameksi suonut, niin hänen kasvonsa eivät enää olleet likikään
lapsen kasvot; naisen sielu oli heräämisillänsä niissä. On vaan kaksi
vuotta tästä minulle niin tärkeästä päivästä. Minun asemani on nyt
taattu. Ja vaikka minun maineeni ei vielä ole vakaantunut, niin asemani
kuitenkin nyt on sellainen, että voin hänelle sanoa: 'Aika on tullut,
jolloin voin pelkäämättä sinun tulevaisuuttasi pyytää sinua vaimokseni
tulemaan'."
Hän puhui niin innokkaasti että Kenelm antoi hänelle aikaa jälleen
saavuttamaan mielenmalttiansa -- hän olikin mielellään vaiti, ja tällä
suloisella hetkellä, jolloin kultaruskoinen päivänlasku muuttui
tähdikkääksi hämäräksi, mutisi hän itsekseen:
"Ja aika on tullut minullekin!"
Hetken kuluttua jatkoi laulaja iloisesti:
"Sir, nyt on teidän vuoronne -- oletteko kauan tuntenut -- teidän
edellisestä puheestanne päätän ett'ette kauan ole rakastanut -- sitä
ladya, jota olette kosinut ja saanut?"
Koska Kenelm ei ollut kosinut eikä saanut kysymyksessä olevaa ladya,
eikä katsonut tarpeelliseksi likemmältä rakkaudenjuttuansa selittämään,
vastasi hän vaan yleisellä lauseella:
"Minusta on rakkauden tulon kanssa samoin kuin kevään -- päivää ei tule
laskea almanakan mukaan. Se voi tulla hitaasti ja askeleittain; se voi
tulla äkisti ja odottamatta. Mutta aamulla kun heräämme ja näemme
muutoksen luonnossa, lehden puissa, kukat nurmikossa, tunnemme lämpimän
auringonpaisteessa ja kuulemme laulun ilmassa, silloin sanomme: Kevät
on tullut!"
"Minä pidän teidän vertauksestanne. Ja jos on turhaa kysyä rakastajalta
kuinka kauan hän on rakastettuansa tuntenut, niin on melkein yhtä turha
kysyä onko hän kaunis. Rakastaja ei voi olla hänen kasvoissansa
näkemättä sitä kauneutta, jota rakastettu on ympäröivälle maailmalle
suonut."
"Se on totta; ja tämä ajatus on kyllin runollinen muistuttamaan minua
siitä että saitte kuulla minun runonsepitykseni esikoisen sillä ehdolla
että maksaisitte minulle teidän oman käytännöllisen taitonne
todisteella. Ja minä vaadin oikeuden ehdoitella ainetta. Olkoon se --."
"Paistista?"
"Hiljaa, te olette jo kuluttanut tuota vastenmielistä leikkipuhetta.
Aineen tulee koskea rakkautta ja jos voitte sepittää yhden tai pari
värssyä, jotka ilmoittavat sitä aatetta, jonka juuri ikään lausuitte,
niin minä sitä suuremmalla huomiolla sitä kuuntelen."
"Valittavasti en ole mikään improvisatööri. Mutta tahdon kumminkin
kostaa teidän entistä minun kykyni halveksimista laulamalla teille
vähäpätöisen laulun, jolla on jonkimoista yhteyttä sen ajatuksen
kanssa, jonka nyt pyydätte minua runon muotoon sovittamaan, mutta jota
ette Tor Hadhamissa tahtonut kuulla (vaikka panitte killingin Maxin
lippaasen) -- se oli niitä lauluja, joita sinä iltana lauloin ja joita
vaatimaton kuulijakuntani suosiolla kuunteli."
Hän aloitti pienen laulun "Hallitsijattaren kauneudesta rakastajan
silmissä," ja kun hän oli lopettanut, nousi hän ja sanoi:
"Nyt täytyy minun sanoa teille hyvästi. Minun tieni vie noiden
niittujen poikki, ja te epäilemättä kuljette valtamaantietä pitkin."
"En. Sallikaa minun tulla teidän kanssanne. Minun kortteerini ei ole
kaukana täältä; niittujen poikki vievä polku on suorin tie sinne."
Laulaja kääntyi ja katseli hiukan kummastuneena ja vähän tutkivaisesti
Kenelmiin. Mutta hän pian kenties käsitti että koska hän ei ollut
matkakumppanilleen sanonut nimeänsä, eikä kertonut oloistansa, niin
hänellä ei ollut oikeutta tältä herralta pyytää mitään tietoja, joita
hän ei vapaa-ehtoisesti antanut, ja sanoi kohteliaasti "että hän toivoi
tietä pitemmäksi, koska hänellä oli niin hauska seurakumppani," ja
astui ripein askelin eteenpäin.
Hämärä oli nyt muuttunut tähdenvaloiseksi kesä-yöksi, eikä mikään
vainioiden hiljaisuutta häirinnyt. Molemmat nämä miehet, jotka kulkivat
rinnakkain, olivat erittäin onnelliset. Mutta onni on niinkuin viini;
sen vaikutus on erilainen, niiden luonteiden mukaan, joihin se
vaikuttaa. Tässä se teki toisen miehen, joka oli lämminverinen ja johon
ulkonainen luonto helposti vaikutti, puheliaaksi, ja toisen miehen
totiseksi, joka oli harvapuheinen ja umpimielinen, miettiväinen,
synkkämielinen, johon ulkonainen luonto tosin vaikutti, mutta joka ei
sen vaikutusta missään arvossa pitänyt, paitsi silloin kuin se kääntyi
aistillisuuden alalta henkiselle alalla ja ihmishenki lausui
sieluttomalle luonnolle kysymyksiään ja vastauksiaan.
Laulaja puhui vilkkaasti, ja hänen puheensa viehätti hänen kuulijaansa.
Hän kävi todella niin kaunopuheiseksi esityksessään, että en voi sitä
tarkemmin kertoa kuin referentti voi kertoa sitä, joka, sanoista
puhumatta, on puhujassa omituista.
Koska en uskalla ruveta tämän omituisen matkustajan puhetta sana
sanalta kertomaan, tyydyn siihen että mainitsen tämän puheen aineen
olleen sitä laatua, josta puhuessaan enimmät miehet voivat olla
kaunopuheisia: se koski häntä itseä. Hän puhui toiveistansa saavuttaa
kuuluisaa nimeä, jota hän oli toivonut siitä asti kuin hän rupesi
muistamaan; esteistä, joita alhainen sääty ja vähät varat olivat
hänelle tuottaneet; odottamattomista toiveista, joita hänen
lapsuudessaan erään rikkaan miehen aulius hänen kunnianhimolleen avasi;
tuo rikas mies oli sanonut: "Lapsi on nerokas, minä annan sille
sivistyksen kurinpidon, kerran se tulee maailmalle maksamaan mitä se on
minulle velkaa; opinnoista, joita innolla aloitettiin, hartaudella
pitkitettiin ja surulla lopetettiin aikaisessa nuoruudessa. Hän ei
sanonut kuinka tai miksi: hän jatkoi puhettansa ja viipyi taistelussaan
leivän puolesta itselleen ja niille, joiden toimeentulo riippui
hänestä; kuinka hän tässä taistelussa ei voinut panna koko
ahkeruuttansa ja voimaansa päämaalinsa saavuttamiseen; rahan tarvis oli
niin suuri että maineen unelmat eivät voineet sitä voittaa. Mutta,"
huudahti hän innokkaasti, "minä tiedän että minun olisi pitänyt,
sellaisistakin valmistumattomista ja äkillisistä kykyni todisteista,
saada kehoittavia kiitoslauseita niiltä, jotka sanovat olevansa
kelvollisia tuomareita. Kuinka paljon parempaa olisinkaan silloin
saanut aikaan! Voihan pieni kiitos kehittää ihmisessä sitä hyvää mikä
hänessä on, ja sitä vastoin pilkallinen iva, jonka hän tietää olevan
väärän, tukehduttaa hänessä halun pyrkiä eteenpäin. Minä raivasin
kumminkin itselleni tien niin kauas kuin silloin oli tarpeellista
minulle ja hankin leipää niille, joita rakastin; ja laulun ja
kuljeksimisen lupa-ajoissa saavutin nautinnon, joka saattoi minua
tyytymään kaikkeen muuhun. Mutta maineen halu, kun se kerta lapsuudessa
on herännyt ja nuoruudessa kehittynyt, ei sammu ennenkuin haudassa.
Jalka ja kavio poljetkoot sen nuppua, lehtiä ja vartta; sen juuri on
niin syvässä pinnan alla ett'eivät ne sitä saavuta, ja vuosi vuodelta
varsi, lehdet ja nuppu jälleen tulevat näkyviin. Rakkaus voi erota
meistä tässä maailmassa; me lohdutamme itsemme -- rakastettu yhdistyy
meihin tulevassa elämässä. Mutta jos se, joka mainetta haluaa, kadottaa
sen tässä elämässä, mikä silloin voi häntä lohduttaa?"
"Ettekö juuri hiljaa sanonut että maine ei tiedä haudasta mitään?"
"Kyllä; mutta jos emme sitä saavuta ennenkuin itse haudassa olemme,
minkä lohdutuksen se sitte voi meille antaa? Rakkaus nousee taivaasen,
johon me itsekin toivomme nousevamme, mutta maine jääpi maan päälle,
johon emme milloinkaan enää tule. Ja sentähden että maine on maan
lapsi, kestää halu sen perään koko elinajan ja suru sen menettämisestä
on katkerin maan lapsille. Mutta minä saavutan sen nyt; se on jo
käsissäni."
Matkustajat olivat nyt tulleet joelle vastapäätä puista siltaa Cromwell
Lodgen kohdalla.
Tässä laulaja pysähtyi, ja Kenelm sanoi vapisevalla äänellä: "Eikö nyt
ole aika tutustua ilmoittamalla toinen toisillemme nimemme? Minulla ei
ole syytä enää salata nimeäni, eikä minulla ole ollutkaan muuta syytä
siihen kuin oikku -- Kenelm Chillingly, Sir Peterin, Exmundhamin
omistajan, ainoa poika."
"Minä onnittelen isäänne siihen että hänellä on niin lahjakas poika,"
sanoi laulaja kohteliaasti kuin ainakin. "Te tunnette jo minua kylläksi
tietääksenne että olen paljon alhaisempaa säätyä kuin te; mutta jos
sattumalta olette käynyt kuninkaallisessa akademiiassa tänä vuonna --
ah, minä käsitän teidän hämmästystänne -- niin kenties olette siellä
huomannut kuvan, jonka ensimmäisen suunnitelman olette nähnyt:
'Kukkapallolla leikkivä tyttö', yksi niistä kolmesta maalauksesta,
joita 'The Londoner' on ankarasti arvostellut, mutta joka kuitenkin,
tästä mahtavasta vihollisesta huolimatta, on tuottanut varallisuutta ja
luvannut mainetta kuljeksivalle laulajalle, jonka nimen olisitte
huomannut olevan Walter Melville, jos maalauksien näkeminen olisi
saattanut teitä sitä kysymään. Ensi tammikuussa toivon tämän kuvan
tähden saavani nimeeni liittää 'kuninkaallisen akademiian jäsen.'
Yleisö ei salli niiden estää minua siihen arvoon pääsemästä, 'The
Londoner' sanokoon mitä tahansa. Te olette luultavasti odotettu
vieraaksi johonkin suureen huvilaan, joiden ikkunoista tuli näkyy
tuolla etäällä. Minä menen hyvin vaatimattomaan majaan, jossa tästä
lähtein toivon löytäväni vakinaisen kodin. Minä viivyn siellä
ainoastaan moniaita päiviä, mutta käykää minua katsomassa, olkaa hyvä,
ennenkuin lähden pois. Majan nimi on Grasmere."