Kenelm huomasi, että oli paljon vaikeampi saada Lady Glenalvonia
puolellensa kuin hän oli luullut. Hänelle, joka oli toivonut niin
paljon Kenelmin tulevaisuudesta, oli tietysti se ajatus vastenmielinen,
että hän menisi naimisiin halvan, köyhän tytön kanssa, jota hän oli
tuntenut ainoastaan muutamia viikkoja, ja jonka vanhemmista hän ei
näyttänyt mitään tietävän, paitsi että tyttö oli säädyn puolesta hänen
vertaisensa. Ja koska Lady Glenalvon melkein yhtä hartaasti kuin Sir
Peter oli toivonut että Kenelm saisi morsiamen, joka kaikin puolin
olisi hänelle yhtä otollinen kuin Cecilia Travers, niin hän oli yhtä
pahoillaan ja suruissaan toiveidensa raukenemisesta.
Ensin hän suuttui niin ett'ei hän tahtonut kuulla Kenelmin selityksiä.
Hän lähti hänen luotansa niin kiivaana kuin hän ei milloinkaan ennen
ollut ketään ihmistä kohtaan ollut, eikä suostunut enää puhumaan hänen
kanssansa tästä asiasta vaan sanoi ett'ei hän suinkaan aikonut puhua
hänen romantillisten turhuuksien puolesta, vaan päinvastoin hän aikoi
kieltää Lady Chillinglyä ja Sir Peteriä suostumasta siihen että "Kenelm
näin pilasi tulevaisuuttansa."
Vasta kolmantena päivänä senjälkeen kuin Kenelm oli tullut myöntyi Lady
Glenalvon, jota Kenelmin syvä surumielisyys liikutti, Sir Peterin
argumentteihin, joita tämä arvoisa baroneti esitteli hänelle
heidän puhuessansa kahden kesken toistensa kanssa. Hän myönsi,
vaikka vastahakoisesti, että pojalla, jolla oli oikeus periä
maatila vallan ilman ehdoitta, mutta vapaa-ehtoisesti luopui sen
sääntöperintö-oikeudesta ehdoilla, jotka olivat erittäin edulliset
hänen vanhemmillensa, oli oikeus vaatia että he puolestansa jossakin
määrin luopuivat omista toiveistansa asiaan katsoen, josta hänen
onnensa riippui, hänen oman luulonsa mukaan; ja että hän oli siinä
ijässä, että hän itse voi valita, riippumatta vanhempain tahdosta,
joll'ei hänen isänsä olisi pyytänyt häneltä sen lupauksen että hän
ensin heiltä neuvoa kysyisi, mikä lupaus oikeastaan ei Lady Chillinglyä
koskenut, vaan oli rajoitettu Sir Peteriin, joka oli perheen ja talon
herra. Isän suostumus oli jo saatu, ja kun Kenelm kunnioituksesta
vanhempiansa kohtaan ei voinut ilman äidin suostumusta mitään tehdä
tässä asiassa, niin oli vanhan ystävän tehtävä poistaa kaikki epäykset
tähän asiaan katsoen hänen omasta tunnostaan ja raivata pois kaikki
esteet rakkauden edestä, jota ei tulisi soimata sentähden että se oli
omaa etua katsomaton.
Tämän kanssapuheen jälkeen haki Lady Glenalvon Kenelmiä, löysi hänen
alakuloisena istumasta rautu-virran rannalla, tarttui hänen käteensä,
vei hänen havumetsikköön ja kuunteli kärsivällisesti kaikkea, mitä
hänellä oli sanottavaa. Mutta ei silloinkaan Kenelmin selitykset hänen
sydäntänsä voittaneet, ennenkuin nuori mies innollisesti sanoi: "Te
kiititte minua kerran siitä että pelastin teidän poikanne hengen; te
sanoitte silloin ett'ette voisi milloinkaan minua siitä palkita; te
voitte palkita minua kymmenkertaisesti. Jos teidän poikanne, joka nyt
on, niinkuin toivomme, taivaissa, tällä hetkellä voisi katsoa alas ja
tuomita meidän välillämme, uskotteko että hän hyväksyisi teidän
tekoanne, jos te kiellätte?"
Lady Glenalvon purskahti itkuun ja tarttui Kenelmin käteen, suuteli
hänen otsaansa, niinkuin äiti olisi sitä suudellut, ja sanoi: "Te
olette voittanut, minä menen kohdakkoin Lady Chillinglyn luokse. Te
saatte naida hänen, jota rakastatte, mutta yhdellä ehdolla: häät tulee
olla minun luonani."
Lady Glenalvon ei ollut niitä naisia, jotka palvelevat ystävää vaan
puoleksi. Hän tiesi hyvin millä tavoin hän voisi taivuttaa ja
suostuttaa välinpitämätöntä Lady Chillinglyä; hän ei herennyt ennenkuin
tämä itse meni Kenelmin huoneesen ja sanoi vallan tyynesti:
"Vai olet sinä aikeissa kosia Miss Mordauntia, joka luultavasti on
Warwickshiren Mordauntien sukua. Lady Glenalvon sanoo että hän on hyvin
suloinen tyttö, ja että hän tulee asumaan hänen luonansa siksi kuin
menette naimisiin. Ja koska nuori lady on orpo, niin tulee Lady
Glenalvonin setä, herttua, joka on sukua Mordauntin suvun vanhimman
haaran kanssa, saattamaan häntä vihille. Minä toivon tietysti sinulle
onnea; on jo aika että nait ja tulet vakavaksi."
Kaksi päivää tämän varsinaisen suostumuksen jälkeen Kenelm lähti
Exmundhamista. Sir Peter olisi mennyt hänen kanssansa tervehtimään
tulevaa miniäänsä, mutta mielenliikutukset olivat tuottaneet hänelle
kovan leinitaudin kohtauksen, joka pakoitti häntä pitämään jalkojansa
flanellissa. Kun Kenelm oli mennyt, lähti Lady Glenalvon Cecilian tykö.
Tämä istui hyvin suruissansa huoneessansa avonaisen ikkunan ääressä;
hän oli huomannut, että jokin huoli ja tuska vaivasi isän ja pojan
mieltä, ja oli asettanut tämän yhteyteen sen kirjeen kanssa, joka niin
kovasti oli Sir Peterin tyyntä mieltä liikuttanut; mutta hän ei
aavistanut mitä se oli ja vaikka hän oli pahoillaan siitä, että Kenelm
häntä kohtaan oli entistä varovaisempi, niin hänen kuitenkin oli sääli
tuota surua, jota hän oli hänen kasvoissaan huomannut ja jota hänen
teki mieli lieventää. Kenelmin varovaisuus oli kuitenkin tehnyt
hänenkin entistä varovaisemmaksi häntä kohtaan, ja sentähden hän nyt
enemmän syytti itseänsä kuin häntä.
Lady Glenalvon pani käsivartensa Cecilian kaulan ympärille ja suuteli
häntä, kuiskaten: "Tuo mies on vallan pettänyt minun, hän ei ansaitse
sitä onnea, jota minä olin hänelle toivonut!"
"Kenestä te puhutte?" kysyi Cecilia ja kävi vaaleaksi.
"Kenelm Chillinglystä. Hän näyttää ihastuneen köyhään tyttöön, jonka
hän matkoillansa on tavannut, ja on tullut tänne saamaan vanhempiensa
suostumusta kosia häntä; hän on tämän suostumuksen saanut ja lähtenyt
kosimaan."
Cecilia oli vähän aikaa vaiti, silmät suljettuna; sitten hän sanoi:
"Hän ansaitsee mitä suurimman onnen, ja hän ei milloinkaan voisi valita
kelvottomasti. Jumala häntä varjelkoon -- ja -- ja --" Hän aikoi lisätä
"hänen morsiantansa", mutta hänen huulensa eivät voineet sitä sanaa
lausua.
"Gordon serkku on kymmentä kertaa arvokkaampi kuin hän," huudahti Lady
Glenalvon harmissaan.
Hän oli auttanut Kenelmiä, mutta hän ei ollut hänelle anteeksi antanut.