Seuraavana päivänä Kenelm lähti kaupunkiin, pani ison kirjeensä Sir
Peterille postiin ja poikkesi Will Somersin puotiin ostaaksensa Jessien
kauniista varastosta koreja tai muita pieniä kapineita, jotka hänen
äitiänsä miellyttäisivät.
Kun hän astui puotiin, alkoi hänen sydämensä tykyttää nopeammin. Hän
näki kaksi nuorta tyttöä seisovan kauppapöydän vieressä katsellen
lasisen laatikon sisällystä. Toinen näistä oli Clemmy; toinen oli
epäilemättä Lily Mordaunt. Clemmy huudahti: "Oi, kuinka kaunis tämä on,
Mrs Somers; mutta," ja tässä hän loi silmänsä kauppapöydästä
silkkikukkaroon, joka oli hänen kädessään, ja hän lisäsi suruisesti:
"minä en voi sitä ostaa. Minulla ei ole likimainkaan niin paljon
rahaa."
"Ja mitä se on, Miss Clemmy?" kysyi Kenelm.
Molemmat tytöt kääntyivät kuullessaan hänen ääntänsä, ja Clemmyn kasvot
kävivät iloisen näköisiksi.
"Katsokaa," sanoi hän, "eikö se ole ihmeen kaunis?"
Tämä ihaeltu ja haluttu esine oli pieni kultamedaljongi, varustettu
pienistä helmistä tehdyllä ristillä.
"Minä vakuutan teitä siitä, Miss," sanoi Jessie, joka oli oppinut
ammattinsa mielikielisyyttä, "se on todella pilkkahinta. Miss Mary
Burrows, joka oli täällä juuri ennenkuin te tulitte, osti medaljongin,
joka ei ollut läheskään näin kaunis, ja maksoi kymmenen killinkiä
enemmän siitä."
Miss Mary Burrows oli Miss Clemmy Ewlynin ikäinen, ja nämä kaksi nuorta
kaunotarta kilpailivat toistensa kanssa kauneudessa. "Miss Burrows!"
huokasi Clemmy, ollen mielipahoillaan.
Mutta Kenelmin huomio kääntyi Clemmyn medaljongista pieneen sormukseen,
jota Mrs Somers oli kehoittanut Lilyä koettamaan ja jonka hän nyt otti
sormestaan ja antoi takaisin päätänsä pudistaen. Mrs Somers, joka näki
ettei hänellä ollut toivoa myydä medaljongia Clemmylle, kääntyi nyt
vanhempaan tyttöön, jolla luultavasti oli kyllin rahaa kukkarossaan ja
jolle kaikissa tapauksissa voisi antaa velaksi.
"Sormus sopii teille erittäin hyvin, Miss Mordaunt, ja jokainen teidän
ikäisenne nuori lady pitää ainakin yhden sormuksen; antakaa minun panna
se sormeenne!" Hän lisäsi matalammalla äänellä: "Vaikka me myymme tässä
laatikossa olevat tavarat ainoastaan komissionina, niin on meille
kuitenkin yhdentekevä jos saamme maksun nyt tahi joulun aikana."
"Se ei minua viehätä, Mrs Somers," sanat Lily nauraen ja lisäsi
vakaan-näköisenä, "minä lupasin Leijonalle, tarkoitan holhojaani, etten
milloinkaan tekisi velkoja, ja sitä en milloinkaan teekään."
Lily kääntyi uskaliaasti pois vaarallisesta kauppapöydästä, otti
paperin, jossa oli uusi nauha, jonka hän oli Blanchelle ostanut, ja
Clemmy seurasi häntä vastahakoisesti ulos puodista.
Kenelm jäi puotiin ja valitsi kiireimmiten vähäsen pikku tavaraa, joka
illalla oli hänelle lähetettävä muutaman korin kera, jotka Will itse
saisi valita; sitten hän osti sen medaljongin, jonka Clemmyn oli tehnyt
mieli saada, mutta koko ajan hän ajatteli sitä sormusta, jota Lily oli
koettanut. Se ei ollut rikos etikettiä vastaan antaa medaljongi
sellaiselle lapselle kuin Clemmy oli, mutta eikö kauhea loukkaus
tarjota Lilylle lahjaa? Jessie sanoi:
"Miss Mordaunt piti paljon tästä sormuksesta, Mr Chillingly. Minä olen
varma siitä että hänen tätinsä soisi hänen saada sen. Minun tekee
mieleni panna se erilleen siksi kunnes Mrs Cameron tulee tänne. Olisi
vahinko jos joku toinen ostaisi sen."
"Minä luulen," sanoi Kenelm, "että minä rohkenen näyttää sitä Mrs
Cameronille. Hän varmaankin ostaa sen hoidokkaallensa. Pankaa sormuksen
hinta minun velkalistaani." Hän otti sormuksen ja vei sen mukaansa; se
oi hyvin halpa pieni sormus, jossa oli yksi ainoa, sydämen muotoinen
kivi, eikä maksanut puoltakaan niin paljon kuin medaljongi.
Kenelm saavutti nuoret neitoset juuri siinä missä tien haara oli;
toinen vei suoraan Grasmereen, toinen hautausmaan poikki pappilaan. Hän
antoi medaljongin Clemmylle ja lausui muutamia ystävällisiä sanoja,
jotka helposti poistivat epäyksen sitä vastaanottaa; ja Clemmy riensi
iloisena lahjastaan pappilaa kohti voidaksensa mitä pikemmin näyttää
aarrettaan äidilleen ja sisarelleen ja etupäässä Mary Burrowsille, joka
oli luvannut tulla heille luncheonille.
Kenelm astui hitaasti Lilyn rinnalla.
"Teillä on hyvä sydän, Mr Chillingly," sanoi tyttö hiukan jyrkästi.
"Kuinka hauskaa mahtaa olla teille tehdä niin suurta iloa toiselle!
Rakas pieni Clemmy!"
Tämä teeskentelemätön kiitos ja täydellinen kateellisuuden ja
itsekkäisyyden puute, jota hänen ilonsa siitä, että ystävänsä toivo oli
täytetty, ilmoitti, ilahutti Kenelmiä.
"Jos on hauskaa tuottaa muille iloa," sanoi Kenelm, "niin on nyt teidän
vuoronne tehdä minulle sellainen ilo."
"Kuinka niin?" kysyi tyttö äkkiä punastuen.
"Siten että suotte minulle saman oikeuden kuin pieni ystävänne on
minulle suonut."
Ja hän otti sormuksen esiin.
Lily heilautti päätänsä ja näytti kopealta. Mutta kun hänen silmänsä
kohtasivat Kenelmin silmiä, painoi hän taas alas päänsä ja hän vapisi
hiukan.
"Miss Mordaunt," sanoi Kenelm, joka töin tuskin taisi hillitä palavaa
haluansa langeta hänen jalkainsa juureen ja sanoa: 'Tämän sormuksen
kautta tarjoon minä teille rakkauteni -- vannon minä teille
uskollisuuteni!' -- "Miss Mordaunt, säästäkää minua tuskasta ajatella
että olen teitä loukannut; kaikin vähimmin tahtoisin tehdä sitä tänä
päivänä, sillä kenties tulee kulumaan vähän aikaa ennenkuin taas teitä
tapaan. Minä lähden kotiin muutamaksi päiväksi asian tähden, josta
elämäni onni voi riippua, ja minä olisin huono poika ja kelvoton
aatelismies, jos en tässä asiassa neuvoittelisi hänen kanssansa, joka
on neuvonut minua kaikessa, mikä tunteitani koskee, kääntymään hänen
puoleensa, isänä, ja kaikessa, mikä kunniaani koskee, häneen,
aatelismiehenä."
Ei mikään arvostelija olisi "The Londonerissa" voinut pilkata
lausetapaa, joka olisi ollut enemmän poikkeava siitä mitä meidän ajan
elämäntapojen ja siveellisyyden kuvaaja olisi antanut rakastajan
lausua. Mutta pieni perhoskesyttäjä raukka ja haltiatarsatujen kertoja
käsitti kohdakkoin kaikki mitä tämä kummallisin olento maailmassa jätti
sanomatta. Se tunki syvemmälle hänen sydämeensä kuin palavin ilmoitus
veijarin tai seikkailijain huulilta olisi tehnyt, joihin meidän aikamme
tapain-kuvaajat hyvin usein alentavat sen ritarillisuuden, jota nimitys
"rakastaja" käsittää.
Siinä, missä he olivat puhuessansa pysähtyneet joen partaa pitkin
kulkevalla tiellä, oli penkki, jolla he sattumalta olivat moniaita
viikkoja takaperin istuneet. Jonkun minuutin kuluttua he taas istuivat
samalla penkillä.
Ja se pieni kiiltävä turkosisydämellä varustettu sormus oli Lilyn
sormessa, ja he istuivat siellä lähes puoli tuntia; he eivät puhuneet
paljon, mutta olivat ihmeen onnelliset; ei ainoatakaan uskollisuuden
lupausta tehty. Ei, ei edes sanaakaan lausuttu, jota olisi voinut
selittää lauseeksi "Minä rakastan sinua." Ja kuitenkin tiesi kumpikin
heistä, kun he nousivat penkiltä ja astuivat ääneti joenrantaa pitkin,
että hän oli rakastettu.
Kun he tulivat portille, joka vei Grasmeren puutarhaan, säpsähti Kenelm
hiukan. Mrs Cameron seisoi portilla ja nojasi siihen. Sitä
levottomuutta, joka Kenelmissä heräsi hänet nähdessänsä, ei Lily
tuntenut; hän riensi Kenelmin edellä, suuteli tätiänsä poskelle ja
juoksi pihan poikki kepein askelin ja iloisesti laulaen.
Kenelm jäi seisomaan portille Mrs Cameronia vastapäätä. Jälkimäinen
avasi portin, kävi Kenelmin käsivarteen ja vei hänet takaisin joen
rannalle.
"Mr Chillingly," sanoi hän, "minä olen varma siitä ettette pane
sanoihini vakavampaa merkitystä kuin minä tahdon niille antaa, kun
muistutan teitä siitä ettei ole mitään paikkaa, joka on niin piilossa,
että se välttäisi juorupuhetta, ja teidän täytyy myöntää että minun
holhottini herättää tämän huomiota, jos nähdään hänen kulkevan näillä
poluilla yksin teidän ikäisenne ja kaltaisenne miehen kanssa, jonka
oleskeleminen näillä seuduilla ilman nähtävää tarkoitusta jo on alkanut
herättää arveluita. Minä en luule että holhottini teidän silmissänne on
mitään muuta kuin vilpitön lapsi, jonka omituinen mielikuvitus ja
taipumukset huvittavat teitä; ja vielä vähemmän minä luulen että hän on
vaarassa väärin selittämään sitä huomiota, jota olette häntä kohtaan
osoittanut. Mutta hänen tähtensä täytyy minun kuitenkin ottaa lukuun
mitä muut voivat sanoa. Suokaa sentähden anteeksi kun lisään, että
luulen teidänkin velvollisuutenne olevan kunnianne ja hyvän maineenne
tähden tehdä samaa. Mr Chillingly, minä olisin hyvin iloinen, jos
soveltuisi teidän tuumiinne lähteä pois täältä."
"Hyvä Mrs Cameron," vastasi Kenelm, joka vallan tyynen-näköisenä oli
tätä puhetta kuunnellut; "minä kiitän teitä siitä että puhutte niin
suoraan asian, ja minä olen iloinen siitä että saan tilaisuutta
ilmoittaa teille että aion lähteä tästä seudusta siinä toivossa, että
saan palata tänne muutaman päivän kuluttua ja silloin oikaista teidän
erehdyksenne siihen kantaan nähden, jolla minä teidän holhottianne
katselen. Sanalla sanoen," tässä hänen kasvonsa ja äänensä äkkiä
muuttuivat, "minun hartain toivoni on vanhemmiltani saada oikeus
vakuuttaa teitä siitä, että he rakkaudella vastaanottavat teidän
holhottianne tyttäreksensä, siinä tapauksessa että hän suostuu minun
pyyntööni ja uskoo minulle toimen tehdä hänet onnelliseksi."
Mrs Cameron pysähtyi äkkiä ja loi hänen kasvoihinsa sanomattoman
levottoman katseen.
"Ei, Mr Chillingly," huudahti hän, "niin ei saa olla -- ei voi olla.
Poistakaa mielestänne niin hurja ajatus. Se on nuoren miehen järjetön
romaani. Teidän vanhempanne eivät voi antaa suostumustansa siihen että
te naitte minun hoidokkaani; minä sanon teille edeltäkäsin etteivät
voi."
"Mutta miks'ei?" sanoi Kenelm hiljaa hymyillen.
"Miks'ei?" toisti Mrs Cameron kiivaasti; sitten hän jossakin määrin
jälleen saavutti tavallisen tyyneytensä. "Se on helppo selittää. Mr
Kenelm Chillingly on hyvin vanhan suvun ja, niinkuin olen kuullut,
suurien tiluksien perillinen. Lily Mordaunt ei ole mitään: orpolapsi,
ilman omaisuutta, ilman sukulaisia, alhaisesta säädystä lähteneen
taiteilijan holhotti; hän puuttuu korkeasukuisen naisen tavallista
sivistystä; hän ei ensinkään tunne sitä maailmaa, jossa te elätte.
Teidän vanhemmillanne ei ole oikeutta sallia pojan, joka on niin nuori
kuin te, äkillisen ja mielettömän naimisen kautta astua ulos omasta
piiristänsä. En minä, eikä Walter Melville milloinkaan suostuisi siihen
että Lily tulisi perheesen, joka vastenmielisesti ottaisi häntä
vastaan; olkoon siinä kylläksi sanottu. Poistakaa nämä ajatukset
mielestänne. Ja hyvästi."
"Rouva," vastasi Kenelm hyvin vakaasti, "uskokaa minua, kun vakuutan
etten olisi puhunut näin suoraan teille, jos en olisi toivonut että ne
syyt, joita te tuotte esiin minun rohkeaa tuumaani vastaan, eivät
vanhemmilleni ole niin tärkeät, kuin te luulette. Vaikka olen nuori,
voin kuitenkin vaatia oikeuden itse valita vaimoni. Mutta minä olen
luvannut isälleni etten kosi ketään ennenkuin olen ilmoittanut hänelle
toivomukseni ja saanut hänen suostumuksensa siihen; ja hän on viimeinen
maailmassa, joka kieltäisi tätä suostumusta, kun sydämeni olisi niin
kiintynyt siihen, kuin se nyt on. Minä en tarvitse omaisuutta vaimoni
kanssa, ja jos milloinkaan tekisi mieleni päästä korkeaan asemaan
maailmassa, niin ei mitkään sukulaisuuden siteet voisi minulle siinä
olla niin suureksi hyödyksi kuin sen vaimon hymyily, jota rakastan. On
ainoastaan yksi asia, jota vanhempani katsoisivat oikeudekseen vaatia
siltä, jonka minä olen valinnut meidän nimeämme omistamaan. Minä
tarkoitan että hänen tulee olla hyvän näköinen, miellyttävä käytöksensä
ja periaatteensa puolesta ja -- äitini ainakin lisäisi -- jaloa sukua.
Mitä hänen ulkonäköönsä ja käytökseensä tulee, olen minä lapsuudestani
saakka nähnyt paljon ylhäisten maailmasta, mutta en ole kaikkein
ylhäisimpäinkään joukossa nähnyt ketään, joka ulkonaisessa suloudessa
ja synnynnäisessä hienotuntoisuudessa olisi ollut häntä etevämpi, jota
minä omakseni tahtoisin. Mitä tavallisen kouluopetuksen mitättömyyteen
ja turhuuteen tulee, niin se pian on korvattu. On siis viimeinen
ominaisuus -- suku. Mrs Braefield on sanonut minulle että te olette
vakuuttanut hänelle Miss Mordauntin olevan jaloa sukua, vaikka
asianhaarat, joista minulla ei vielä ole oikeus saada tietoa, ovat
tehneet hänen halpasäätyisen miehen holhotiksi. Väitättekö sitä
vastaan?
"En," sanoi Mrs Cameron vitkallisesti, mutta hänen silmissään välkähti
ylpeyden säihke. "En. Minä en voi kieltää sitä että hoidokkaani on
sellaisesta suvusta, joka ei ole teidän omaa sukuanne halvempi. Mutta
mitä se auttaa?" lisäsi hän alakuloisella äänellä. "Yhdenarvoisuus
säätyyn nähden lakkaa, kun toinen on joutunut köyhyyteen, alhaisuuteen,
vähäpätöisyyteen!"
"On todella väärin että niin ajattelette. Mutta koska olemme niin
tuttavallisesti puhuneet, niin ettekö valtuuta minua antamaan siihen
kysymykseen, joka luultavasti minulle tehdään, sellainen vastaus, joka
epäilemättä tulee poistamaan kaikki esteet onnellisuuteni tieltä.
Vaikka ne syyt, jotka ovat saattaneet teitä tässä hiljaisessa seudussa
pitämään Miss Mordauntin perhe-oloja ja omaa entisyyttänne salassa,
pakoittavat teitä varovaisuuteen vieraihin nähden, niin estävätkö ne
teitä uskomasta minulle, joka pyrin holhottinne mieheksi, salaisuuden,
jota ei kuitenkaan voi hänen tulevalta mieheltään salassa pitää?"
"Hänen tulevalta mieheltään? Tietysti ei," vastasi Mrs Cameron. "Mutta
minä en tahdo että sellainen henkilö kysyy sitä minulta, jota kukatiesi
en milloinkaan enää tule näkemään ja jota niin vähän tunnen. Minä en
tahdo olla avullisena esteen poistamisessa avioliittoon nähden minun
holhottini kanssa, joka avioliitto minusta on kaikin puolin sopimaton
molemmille asianosaisille. Minulla ei edes ole syytä uskoa että minun
hoidokkaani suostuisi teidän tuumaanne, jos teillä olisi täysi vapaus
kosia häntä. Minä oletan ettette ole puhutellut häntä kosijana. Ettehän
ole puhunut hänelle tunteistanne tahi koettanut houkutella häntä
kokemattomuudessaan lausumaan sanoja, jotka antavat teille syytä uskoa
että hänen sydämensä särkyisi, jos hän ei milloinkaan enää saa teitä
tavata?"
"Minä en ole ansainnut niin julmia ja loukkaavia kysymyksiä," sanoi
Kenelm närkästyneenä. "Mutta minä en tahdo puhua enempää nyt. Kun taas
tapaamme toisemme, toivon että te kohtelette minua vähemmän
epäkohteliaasti. Hyvästi!"
"Odottakaa, sir. Pari sanaa vielä. Te pysytte siis päätöksessänne
pyytää isänne ja Lady Chillinglyn suostumusta saada kosia Miss
Mordauntia."
"Tietysti."
"Ja te lupaatte minulle kunniasanallanne aatelismiehenä, että
ilmoitatte heille kaikki ne seikat, jotka voisivat tehdä heidän
suostumuksensa mahdottomaksi: hoidokkaani köyhyys, vaatimaton asema ja
vaillinainen kasvatus; niin ett'eivät he jälestäpäin sano että te
olette houkutellut heitä myöntymykseen ja kostavat teidän petostanne
kohtelemalla hoidokastani ylönkatseellisesti?"
"Voi, rouva, te todella liian kovasti koettelette kärsivällisyyttäni.
Mutta minä lupaan sen teille, jos voitte mitään arvoa antaa sellaisen
henkilön lupaukseen, jonka luulette tahtovan tahallansa pettää
ihmisiä."
"Suokaa anteeksi, Mr Chillingly. Älkää panko pahaksenne
epäkohteliaisuuttani. Minä olen joutunut niin hämilleni että tuskin
tiedän mitä puhua. Mutta koettakaamme täydellisesti ymmärtää toinen
toisiamme ennenkuin eroamme. Jos teidän vanhempanne eivät suostu teidän
tuumaanne, niin te annatte minulle tiedon siitä, minulle ainoastaan,
eikä Lilylle. Minä sanon vielä kerran, etten tiedä ensinkään miten on
hänen tunteittensa laita. Mutta se voisi tehdä jokaisen tytön elämän
katkeraksi, että häntä saatettaisiin rakastamaan henkilöä, jonka kanssa
hän ei voisi mennä naimisiin."
"Olkoon niin kuin sanotte. Mutta jos he suostuvat?"
"Silloin te puhutte minulle siitä ennenkuin menette Lilyn puheille,
sillä silloin tulee toinen kysymys: Suostuuko hänen holhojansa siihen?
-- ja -- ja --."
"Ja mitä?"
"Se on yhdentekevä. Minä luotan teidän kunniaanne tässä asiassa,
niinkuin kaikessa muussakin. Hyvästi."
Hän lähti nopein askelin takaisin, jupisten itsekseen: "Mutta he eivät
suostu. Jumala suokoon ett'eivät suostuisi, mutta jos he sitä tekevät,
mitä -- mitä silloin on sanominen tai tekeminen? Voi, jospa Walter
Melville olisi täällä, tai jos tietäisin mihin minä kirjoittaisin
hänelle!"
Paluumatkalla Cromwell Lodgeen Kenelmin saavutti pastori.
"Minä olen juuri matkalla teidän luoksenne, Mr Chillingly, ensiksikin
kiittämään teitä siitä erittäin kauniista lahjasta, jolla olette pientä
Clemmiäni ilahuttanut, ja toiseksi kutsumaan teitä meille tapaamaan
Mr. ----, kuuluisaa muinaistutkijaa, joka tänä aamuna tuli Moleswichiin
minun pyynnöstäni tutkimaan vanhaa götiläistä hautaa meidän
hautausmaalla. Ajatelkaapas, -- vaikka hän ei voi lukea kirjoitusta
paremmin kuin mekään, niin hän kuitenkin tuntee sen historian. Näyttää
siltä että eräs nuori, urhoollisista teoistansa kuuluisa ritari, Henry
IV:nen hallituksen aikana, nai erään mahtavan Montfichetin kreivin
tyttären, joka kreivinsuku silloin oli mahtavin suku näillä seuduin.
Hän sai surmansa puolustaessansa kirkkoa Lollard-puolueen hyökkäystä
vastaan; hän kaatui sillä paikalla, missä hauta nyt on. Sentähden hauta
on hautausmaalla, eikä kirkon sisässä. Mr ---- keksi tämän vanhassa
kirjoituksessa siitä vanhasta ja kerta kuuluisasta perheestä, johon
nuori Albert ritari kuului ja joka, valitettavasti, sai niin surkean
lopun; Fletwodein suku, Fletwoden ja Malpan baronit. Mikä voitto tämä
on kauniista Lily Mordauntista, joka aina on luullut että se oli hänen
oman romantillisen keksintönsä sankarittaren hauta! Tulkaa
päivällisille; Mr ---- on hyvin hauska mies ja osaa kertoa huvittavia
juttuja."
"Minun on mieleni paha siitä etten voi tulla. Minun täytyy kohdakkoin
palata kotiin muutamaksi päiväksi. Tuo vanha Fletwoden suku. Minä aivan
näen silmäini edessä tuon harmaan tornin, jossa he kerta hallitsivat;
ja viimeinen sitä sukua seurasi Mammonia Edistyvän Aikakauden rinnalla
-- tuomittu petturi! Mikä kauhea pilkka sukuylpeydestä!"
Kenelm lähti samana iltana Cromwell Lodgesta, mutta hän piti vielä
huoneensa siellä, sillä hän sanoi että hän kenties vallan odottamatta
tulee takaisin jonakin päivänä seuraavalla viikolla.
Hän viipyi kaksi päivää Londonissa, sillä hän tahtoi että se, minkä hän
oli kirjoittanut Sir Peterille, tunkisi isän sydämeen, ennenkuin hän
itse tulisi siihen vetomaan.
Kuta enemmän hän mietti sitä epäkohteliasta tapaa, jolla Mrs Cameron
oli hänen ilmoitustansa kuunnellut, sitä vähemmän arvoa hän siihen
pani. Jos Mrs Cameronilla, niinkuin hän otaksui, ennen oli ollut paljon
korkeampi yhteiskunnallinen asema kuin nyt, -- jota hänen erinomaisen
hieno käytöksensäkin näytti todistavan -- mutta nyt, niinkuin hän
sanoi, kokonaan riippui maalarin hyvyydestä, joka maalari vasta hiljan
oli jonkimoista huomiota herättänyt taiteensa kautta, niin hänellä
kyllä oli syytä pelätä että hän joutuisi rikkaampien naapuriensa säälin
alaiseksi, joka olisi alentavaista hänelle; Kenelm huomasi myöskin,
likemmin asiaa ajateltuansa, että hänellä ei ollut enemmän oikeutta
kuin näillä naapureillakaan, saada likempiä tietoja Mrs Cameronin ja
Lilyn sukulaisuuden suhteista, niin kauan kuin hänellä ei vielä ollut
varsinaista oikeutta vaatia sitä.
London oli Kenelmin mielestä kauhean kolkko ja ikävä. Hän ei käynyt
missään, paitsi Lady Glenalvonin luona, hän oli iloinen kun
palvelijoilta kuuli että tämä vielä oli Exmundhamissa. Hän toivoi
paljon tämän muodin kuningattaren vaikutuksesta hänen äitiinsä, jonka
myöntymystä hän tiesi olevan vaikeampi saada kuin Sir Peterin, eikä hän
epäillyt sitä että hän saisi tämän myötätunteisen ja helläsydämisen
kuningattaren puolellensa.