Kenelm Chillinglyltä Sir Peter Chillinglylle:
"Isäni! Rakas isäni! -- Tämä ei ole mikään vastaus teidän
kirjeesenne. Minä en tiedä voiko sitä edes kirjeeksi sanoakaan.
En voi vielä päättää tahdonko että se teidän käsiinne tulee vai
ei. Väsyneenä puhumisesta itseni kanssa, istun pöytäni ääreen
puhuakseni teidän kanssanne. Olen usein soimannut itseäni siitä
etten ole käyttänyt jokaista sopivaa tilaisuutta antaakseni
teidän tietää kuinka hellästi teitä rakastan, kuinka suuresti
teitä kunnioitan; teitä, ystävääni, isääni. Mutta me Chillinglyt
emme ole mikään demonstrativinen suku. Minä en muista että te
sanoissa milloinkaan olette minulle lausunut sen totuuden että
rakastatte poikaanne äärettömästi paljoa enemmän kuin hän ansaitsee.
Ja enkö kuitenkin tiedä että te mieluisemmin antaisitte rakkaat
vanhat kirjanne joutua vasaran alle, kuin antaa minun turhaan
toivoa jotain koettamatonta, viatonta iloa, jota mieleni tekisi?
Ja tiedättehän te yhtä hyvin, että minä ennemmin luopuisin koko
perintöoikeudestani ja rupeaisin päivämieheksi, kuin antaisin teidän
kaivata rakkaita vanhoja kirjojanne?
"Tämän molemminpuolisen tiedon minä pidän vallan varmana kaikessa
mitä sydämeni toivoo saada teille ilmoittaa. Mutta jos aavistukseni
on oikea, niin päivä on tuleva, jolloin teidän ja minun välillä
täytyy tulla alttiiksi paneminen kysymykseen toisen tai toisen
puolesta. Jos niin on, niin pyydän että te tämän uhrauksen teette.
Kuinka se voi käydä laatuun? Kuinka voin olla niin hävytön, niin
itsekäs, niin kiittämätön ja unhoittaa kaikki mitä nyt jo olen
teille velkaa ja jota kenties en milloinkaan voi maksaa? Minä voin
ainoastaan vastata: 'Se on kohtalon, se on luonnon, se on rakkauden
syy' --."
* * * * *
"Tässä minun täytyy keskeyttää itseäni. On keski-yö, kuu on aivan
vastapäätä ikkunaa, jonka vieressä istun, ja joessa, joka juoksee
sen alitse, näkyy pitkä, kapea viiva, jossa jokainen aalto värähtelee
sen valossa; kuun valaisevan viivan molemmin puolin ovat toiset
aallot, jotka rientävät yhtä kiireesti hautaansa kohti näkymättömään
syvyyteen, liikkumattomina ja kolkkoina. En voi kirjoittaa enää."
* * * * *
Kaksi päivää myöhemmin.
"Sanotaan että hän on alempana meitä varallisuuteen ja arvoon
katsoen. Olemmeko me, isäni -- me, kaksi jalosukuista herrasmiestä
-- kullanhimoisia tahi ylhäisten suosiota hakevia. Minun yliopistossa
ollessani halveksittiin ainoastaan kuokkavierasta ja keikaria,
miestä, joka valitsi ystäviänsä sen mukaan kuin niiden rahat tai
niiden arvo voisi olla hänelle hyödyksi. Jos niin on laita siinä,
missä valinta on niin vähästä arvosta henkilön onneen ja
tulevaisuuteen katsoen, jolla on jonkimoinen miehuullisuus,
kuinka paljoa vähäpätöisempi kuokkavieras ja keikari onkaan kun
tulee päättää mitä vaimoa on rakastaminen ja valitseminen
sulostuttamaan ja jalostuttamaan jokapäiväistä elämää! Voiko
hän tulla minulle täksi sulostuttavaksi ja jalostuttavaksi
olennoksi? Minä uskon sen vakaasti. Itse elämä on minusta saanut
viehätyksen, jommoista en milloinkaan aavistanut sillä olevan;
minä alan jo vähän ottaa osaa kanssaihmiseni rientoihin ja
pyrintöihin, joka on voimallisin niissä, joita jälkimaailma katsoo
hyväntekijöiksensä. Tässä hiljaisessa kylässä voisin tosin löytää
riittäviä esimerkkejä siihen, ettei ihmisen tarkoitus ole mietiskellä
elämää, vaan ottaa tehokasta osaa siihen ja siinä toimessa huomata
voivansa hyödyttää ihmiskuntaa. Mutta minä epäilen että olisin
hyötynyt sellaisista esimerkeistä; luulen että olisin katsellut
tätä pientä maailman näyttämöä samalla tavalla kuin olin katsellut
suurta, välinpitämättömänä kuin katselija, joka näkee huonoin
näyttelijäin tavallista perhenäytelmää näyttävän, jos ei koko
olentoni yht'äkkiä olisi luopunut filosofiasta intohimon edestä,
ja kerta lämmitettynä, tullut myötätuntoiseksi ihmiskuntaa kohtaan,
missä ikinä se palaa ja hehkuu. Oi, voiko epäillä siitä, mikä arvo
hänelle tulee kuolevaisen morsiamena -- hänelle, prinsessalleni,
Haltiattarelleni? Kuinka tyytyväiseksi te, isäni, tulette poikanne
maalliseen asemaan! Kuinka uutterasti hän tulee koettamaan korvata
kaikkia puutteitansa ymmärrykseen, neroon ja tietoihin katsoen,
sillä yhteen ainoaan päämaaliin kootulla voimalla, joka -- enemmän
kuin ymmärrys, nero ja tieto vaatii mitä maailma sanoo kunniaksi.
"Niin, hänen kanssansa, hänen kanssansa minun nimeni kantajana,
hänen kanssansa, jolle minä, mitä hyvää ja suurta tehnenkin, voisin
sanoa: 'Se on sinun tekosi,' lupaan minä että te tulette siunaamaan
sitä päivää, jolloin syliinne suljette tyttären."
* * * * *
"'Sinä olet yhteydessä rakastetun kanssa kaikessa, jota tunnet olevan
sinua ylempänä.' Niin kirjoittaa yksi noista taikatempuissa
taitavista saksalaisista, jotka rinnassamme hakevat haudattujen
totuuksien siemeniä ja kehittävät niitä kukkaisiksi, ennenkuin me
itse edes tiedämme mitään siemenistä.
"Jokainen ajatus, joka saattaa minua rakkaani yhteyteen, on
minusta syntynyt siivillä."
* * * * *
"Olen juuri hiljan häntä tavannut, juuri hänestä eronnut. Siitä asti
kuin minulle -- ystävällisesti ja viisaasti -- sanottiin ettei
minulla ollut oikeutta panna hänen mielen rauhaansa alttiiksi, jos
minulla ei ole oikeutta kosia häntä ja saada häntä, lupasin itselleni
että välttäisin hänen seuraansa siksi kunnes olin kertonut teille
kaikki, niinkuin nyt teen, ja saanut teiltä tämän luvan; sillä
vaikken olisi milloinkaan sitä lupausta antanut, joka sitoo
kunniatani, niin teidän myönnytyksenne ja siunauksenne tulee pyhittää
valintaani. Minä en uskaltaisi pyytää niin viattoman ja puhtaan
olennon naimaan kiittämätöntä ja tottelematonta poikaa. Mutta tänä
iltana minä tapasin hänen vallan odottamatta pastorin luona, joka on
kelpo mies, jolta olen paljon oppinut; jonka elämänohjeet, jonka
esimerkki, jonka perheellinen onni ja samalla toimelias ja puhdas
elämä sopivat yhteen minun omien unelmieni kanssa, kun näin unta
hänestä.
"Minä kerron teille rakkaani nimen -- hiljaa, se on vielä suuri
salaisuus teidän ja minun välillä. Mutta, oi, jospa se päivä jo
olisi käsissä, kun saisin kuulla teidän kutsuvan häntä nimeltä ja
nähdä teidän painavan hänen otsallensa ainoan miehen suudelman,
josta en olisi mustasukkainen.
"On pyhäpäivä, ja iltakirkon jälkeen on ystäväni tapa koota lapsensa
ympärilleen ja ilman varsinaista saarnaa tahi esitelmää hän herättää
niiden mieltymystä aineihin, jotka ovat päivän pyhän tarkoituksen
yhteydessä. Hän ei usein suoraan puhu uskonnollisista asioista;
useammin hän alkaa jostakin vähäpätöisestä tapauksesta tahi
tarinasta, joka edellisellä viikolla on lapsia huvittanut, ja
kehittää vähitellen siitä jonkun siveellisen ohjesäännön tai ottaa
raamatusta jonkun valaisevan esimerkin. Hän on sitä mieltä että kun
lasten täytyy oppia paljon siitä mitä heidän on oppiminen ahkeran
työn kautta, niin uskontoa ei tule tehdä heille vaikeaksi, vaan
huomaamatta sovitettava heidän mieleensä ja yhdistettävä rauhallisten
ja rakkaiden muistojen kanssa, ja tehtävä lohdutukseksi surujen
jälkeen, tukeeksi vastoinkäymisissä, eroittamattomaksi kumppaniksi
sen kaksoissisarelle, Toivolle.
"Minä astuin tänä iltana pastorin huoneesen juuri kun seura oli
kokoutunut hänen ympärilleen. Hänen vaimonsa vieressä istui lady,
joka erittäin minua miellyttää. Hänen kasvonsa osoittaa sellaista
tyyneyttä, joka ilmoittaa surun vaikuttavaa väsymystä. Hän on
rakastettuni täti. Lily oli istunut matalalle tuolille hyvän pastorin
jalkain juureen, erään pastorin tyttären kanssa, jonka kaulan ympäri
hän oli pannut käsivartensa. Hän on paljon mieluummin lasten kanssa
kuin hänen ikäistensä tyttöjen seurassa. Pastorin rouva, joka on
hyvin viisas ja ymmärtäväinen nainen, kysyi kerta minun kuullen, mikä
siihen oli syynä ja miksi hän aina tahtoi olla vaan lasten kanssa,
joilta hän ei voinut oppia mitään. Oi! toivon että olisitte nähnyt
kuinka viaton enkelinkaltainen hänen kasvoinsa sävy oli, kun hän
suoraan vastasi: 'Minä luulen että se on sentähden että niiden
seurassa olen enemmän turvallinen, minä tarkoitan lähempänä Jumalaa.'
"Mr Ewlyn -- niin on pastorin nimi -- kehitti tänä iltana esitelmänsä
kauniista haltiatarsadusta, jonka Lily edellisenä päivänä oli
kertonut hänen lapsillensa ja jonka pastori pyysi hänen uudestaan
kertomaan."
"Tämä on lyhykäisyydessä sadun sisältö:"
"Oli kerran kuningas ja kuningatar, jotka olivat hyvin onnettomat
sentähden ettei heillä ollut perillistä, joka olisi kruunun perinyt;
ja he rukoilivat Jumalalta sellaista; ja katso, eräänä kauniina
kesä-aamuna näki kuningatar, herätessänsä, kehdon vuoteensa vieressä
ja kehdossa makasi kaunis nukkuva lapsukainen. Oli suuri juhlapäivä
yli koko valtakunnan! Mutta kun poika kasvoi suuremmaksi, tuli hän
hyvin itsepäiseksi ja pahaksi; hänen kauneutensa katosi, hän ei
tahtonut oppia läksyjänsä, hän oli niin häijy kuin lapsi olla voi.
Vanhemmat olivat kovin suruissansa; heidän toivottu perillisensä
näytti tulevan suureksi vitsaukseksi sekä heille että heidän
alamaisilleen. Vihdoin eräänä päivänä näkyi kaksi pientä ajettumaa
prinssin hartioissa, joka vielä lisäsi heidän suruansa. Kaikilta
lääkäreiltä kysyttiin syytä tähän ja haettiin apua. Ne koettivat
tietysti nuoria ja teräspuristimia, jotka tuottivat pienelle
prinssiraukalle suurta vaivaa ja tekivät hänen entistä häijymmäksi.
Ajettumat tulivat kuitenkin yhä isommiksi ja prinssi sairastui ja
kävi yhä heikommaksi. Vihdoin taitava lääkäri sanoi että ainoa keino
pelastaa prinssin henkeä oli ajettumain poisleikkaaminen, ja
määrättiin että leikkaus oli tapahtuva seuraavana aamuna. Mutta yöllä
kuningatar näki unessa kauniin olennon, joka seisoi hänen vuoteensa
vieressä. Ja tämä olento sanoi soimaavalla äänellä hänelle:
'Kiittämätön nainen. Kuinka sinä palkitset minua siitä kalliista
lahjasta, jonka minun suosioni sinulle hankki? Minä olen
Haltiattarein kuningatar. Sinun valtakuntasi perilliseksi uskoin
minä sinun huostaasi lapsen Haltiattarein maasta, joka tulisi olemaan
siunaukseksi sinulle ja sinun kansallesi; ja sinä aiot nyt lääkärin
veitsen kautta tuottaa sille kuoleman tuskaa.' Ja kuningatar vastasi:
'Kalliiksi tosiaankin voit sanoa sen lahjan! Kurja, kivulloinen,
katala vaihdokas.'
"'Oletko niin typerä,' sanoi kaunis olento, 'ett'et käsitä että
ensimmäiset vainut haltiatar-lapsessa aivan luonnollisesti ovat
tyytymättömyys siitä että se on ajettu pois kotimaastansa? Ja tämä
tyytymättömyys olisi piinannut sitä kuoliaaksi tahi olisi se yhä
enentynyt katkeruudeksi ja ilkeydeksi, koska lapsi olisi ollut
voimaan katsoen haltiatar; mutta siitä olisi tullut paha haltiatar,
jos ei sen synnynnäinen luonto olisi ollut kylläksi voimallinen
kehittämään sen siipiä. Se, jota te sokeudessanne katsotte
viallisuudeksi ihmislapsessa, se tekee haltiatarlapsen kauneuden
täydelliseksi. Voi sinua, jos et salli haltiatarlapsen siipien
kasvaa!'"
"Ja seuraavana aamuna kuningatar lähetti lääkärin pois, kun hän tuli
kamala veitsi muassaan, ja otti pois nuorat ja teräspuristimet
prinssin hartioilta, vaikka lääkärit sanoivat että se tuottaisi
kuoleman lapselle. Ja siitä hetkestä alkaen rupesi kuninkaallinen
perillinen parantumaan ja kukoistamaan. Ja kun vihdoin viimein
noista rumista ajettumista kehittyi lumivalkoiset siivet, niin
prinssin pahantapaisuus hävisi ja hän kävi lempeäksi ja
hyväluontoiseksi. Sen sijaan että hän ennen oli kiusannut
opettajiansa, tuli hän nyt mitä oppivaisimmaksi ja ahkerimmaksi
oppilaaksi, oli vanhempainsa ilo ja koko kansan ylpeys; ja kansa
sanoi: 'Hänestä me kerta saamme kuninkaan, jommoista meillä ei
milloinkaan ennen ole ollut.'
"Tähän Lilyn satu päättyi. Minä en voi teille selittää kuinka
suloisella, leikillisellä tavalla hän sitä kertoi. Sitten hän
sanoi, vakaasti päätänsä pudistaen: 'Mutta te ette näy tietävän
mitä jälestäpäin tapahtui. Kenties luulette ettei prinssi
milloinkaan siipiänsä käyttänyt? Kuunnelkaa minua. Hovimiehet,
jotka palvelivat hänen Kuninkaallista Korkeuttansa, huomasivat että
hän katosi muutamina öinä joka viikko. Näinä öinä hän lensi,
totellen siipien vainua, linnan saleista Haltiattarein maahan;
hän tuli takaisin sieltä vielä enemmän mieltyneenä siihen
inhimilliseen kotiin, josta hän hetkeksi aikaa oli päässyt pois.'
"'Oi, lapseni,' sanoi pappi vakaasti, 'me olisimme turhaan saaneet
siivet, jos emme tottele sitä vainua, joka kehoittaa meitä lentämään;
itse lentäminen olisi yhtä turhaa, jos emme lentäisi sitä kotia
kohti, josta tulimme, tuoden kotimaastamme paremman terveyden ja
puhtaamman ilon.'
"Sillä välin kun pappi näin teki täydelliseksi Lilyn haltiatarsadun
opetuksen, nousi tyttö alhaiselta istuimeltansa, tarttui hänen
käteensä, suuteli sitä suurella kunnioituksella ja meni ikkunan luo.
Minä näin että hän oli hyvin liikutettu, sillä hän koetti salata
kyyneleitänsä. Myöhemmin illalla, kun olimme ulkona pihalla, tuli
Lily ujosti minun luokseni, juuri vähää ennen kuin piti mentämän
pois, ja sanoi kuiskaten:
"'Oletteko suuttunut minuun? Mitä olen tehnyt, joka on teitä
loukannut?'
"'Suuttunut teihin? Kuinka voitte sellaista ajatella minusta?'
"'Ettehän ole moneen päivään käynyt meillä, enkä ole teitä yhtään
nähnyt,' sanoi hän niin suorasti ja katsoi minuun silmillä, joissa
kyyneleet vielä näytti väikkyvän.
"Ennenkuin minä uskalsin vastata, tuli hänen tätinsä meidän
luoksemme, sanoi minulle kylmästi 'hyvää yötä,' ja vei pois
hoidokkaansa.
"Minä olin aikonut saattaa heitä heidän kotiinsa, niinkuin minun
oli ollut tapa, kun me tapasimme toisiamme naapurien luona. Mutta
täti oli luultavasti arvannut että minä olisin pappilassa sinä
iltana ja, tehdäksensä minun tuumani tyhjäksi, hän oli tilannut
heille vaunut paluumatkaa varten. Ei ole epäilemistäkään, ettei
häntä ole varoitettu antamasta hoidokkaansa olla minun kanssani
yhdessä.
"Isäni, minun täytyy kohdakkoin tulla teidän tykönne, minun pitää
täyttää lupaukseni ja teidän huuliltanne vastaanottaa suostumuksenne
minun valintaani; sillä suostuttehan siihen, eikö niin? Mutta minä
tahdoin edeltäkäsin ilmoittaa asian teille, ja lopetan sentähden
hajanaiset otteet neuvottelemisestani oman sydämeni kanssa ja teidän
kanssa, ja panen ne huomenna postiin. Te saatte odottaa minua kohta
niiden jälkeen, kun ensin annan teille yhden päivän vapauden
saadaksenne yksin niitä miettiä -- yksin, rakas isäni; ne eivät
ole aiotut muiden silmille kuin teidän.
"K. C."