Kenelm lähetti varhain seuraavana aamuna kirjeen Will Somersille, jossa
hän sanoi Mr Bowlesin kanssa tulevansa heille illalliselle. Hänellä oli
kyllin tarkka tunto tietääksensä että sellaisessa seurassa voisi olla
vapaampi, kun jos Tom päivällä menisi heille oikein vasituiselle
visiitille, jolloin Jessie oli puodissa myymässä.
Mutta hän vei Tomin läpi kaupungin ja näytti hänelle puodin sen
ikkunassa olevine kauniine tavaroineen, sitten hän vei hänen mukaansa
vainioille ja niityille maalla, ja saattoi häntä ihmettelemään näiden
silminnähtävää parannusta viljelykseen katsoen ja johti hänen
ajatuksiaan sellaisiin esineihin, joita viljelys herättää ja edistää.
Mutta Kenelm huomasi kuitenkin että Tom oli hajamielinen koko ajan;
ajatus, että hän pian saisi tavata Jessien, painoi hänen mieltänsä.
Kun he illalla lähtivät Cromwell Lodgesta mennäksensä Willen luo
illalliselle, huomasi Kenelm että Bowles oli käyttänyt matkalaukkunsa
sisällystä muutamiin sievistämiin muutoksiin puvussansa. Nämä muutokset
pukivat häntä.
Kun he astuivat puodin takaiseen huoneesen, nousi Will tuoliltansa ja
hänen kasvonsa ilmoittivat syvää liikutusta; hän meni Tomille vastaan,
tarttui hänen käteensä, puristi sitä ja päästi sen taas irti, sanaakaan
puhumatta. Jessie tervehti molempia vieraita samalla tavalla, silmät
alaspäin luodut ja syvästi niiaten. Vanha äiti oli ainoa, joka
täydellisesti malttoi mielensä.
"Minä olen iloinen siitä että saan nähdä teitä, Mr Bowles," sanoi hän,
"ja niin me kaikki kolme olemme, ja niin meidän tuleekin olla; jos
pienokainen olisi vanhempi, niin meitä olisi neljä."
"Mutta missä ihmeen on pienokainen?" huudahti Kenelm. "Varmaankin
olette pitäneet häntä ylhäällä tänä iltana, koska minua odotettiin; kun
viime kerralla olin täällä illallisella, tulin odottamatta, ja
sentähden minulla ei ollut oikeutta olla pahoillani pienokaisen
kunnioituksen puutteesta vanhempiensa ystävää kohtaan."
Jessie kohoitti akutinta ja osoitti sen takana olevaa kehtoa. Kenelm
kävi Tomin käsivarteen, vei hänen kehdon luo, jätti hänen sinne yksin
nukkuvaa pienokaista katselemaan ja istui pöydän ääreen Mrs Somersin ja
Willen välille. Willen silmät olivat luodut akuttimeen, jota Jessie
piti syrjään vedettynä, ja kauhistavainen Tom, joka oli ollut
kotiseutunsa kammona, kumartui hymysuin kehdon yli, laski vihdoin ison
kätensä hiljaa ja varovasti päänalukselle, jotta ei nukkuva lapsi
heräisi, ja hänen huulensa liikkuivat; epäilemättä hän lausui
siunauksen; sitten hänkin meni pöydän luo ja istui, mutta Jessie vei
kehdon yläkerrokseen.
Will loi viisaat, terävät silmänsä entiseen kilpailijaansa; ja kun hän
huomasi kuinka ennen uhkamielisten kasvojen sävy oli muuttunut ja että
pukukin todisti Tomin saavuttaneen korkeampaa asemaa yhteiskunnassa,
josta hänen ei suinkaan tehnyt mieli palata vanhoihin tapoihin
talonpoikaisessa kylässä, niin viimeinenkin mustasukkaisuuden varjo
katosi Willen tunteellisen luonnon kirkkaalta pinnalta.
"Mr Bowles," huudahti hän äkkiä, "teillä on kelpo sydän ja hyvä sydän,
ja jalomielinen sydän. Ja teidän käyntinne täällä tänä iltana on
kunnia, joka -- joka --."
"Joka," keskeytti Kenelm, jolle Willen hämmästys kävi sääliksi, "on
meidän, nuorien miehien, puolella. Tässä vapaassa maassa voi nainut
mies, jolla on pieni poika, tulla Lordkanslerin tahi Canterburyn
arkkipiispan isäksi. Mutta -- noh, ystäväni, sellainen yhtyminen kuin
meidän tänä-iltana, ei usein tapahdu; viettäkäämme sitä punssimaljalla
illallisen jälkeen. Jos huomen-aamulla saamme päätaudin, niin ei
yhdenkään meistä tule siitä nurista."
Vanha Mrs Somers nauroi iloisesti. "Jumala teitä siunatkoon, sir, minä
en tullut ajatelleeksi punssia; minä menen hankkimaan sitä," ja
pienokaisen sukat kädessä hän kiiruhti huoneesta.
Illallinen, punssi ja Kenelmin kyky saada toimeen hauskan keskustelun
yleisistä asioista poisti pian kaiken varovaisuuden, kaiken ujouden ja
hämmästyksen pöytäkumppanien väliltä. Jessie otti osaa puheesen; hän
puhui kukaties Kenelmin jälkeeni vapaammasti, iloisemmasti kuin toiset,
eikä huomattu hänessä enää tuota vanhaa veikistelemistä ensinkään;
mutta silloin tällöin hänen käytöksensä osoitti jonkinmoista hienoutta,
joka ilmoitti hänen korkeampaa yhteiskunnallista asemaansa ja vilkkaan
puodinomistajan kanssakäymistä sivistyneiden ostajien kanssa. Se oli
hauska ilta -- Kenelm oli päättänyt että sen piti olla niin. Ei
sanaakaan puhutte kiitollisuudenvelasta Mr Bowlesille, ennenkuin Will,
joka saattoi vieraitansa ovelle, kuiskasi Tomille: "Te ette tahdo
kiitoksia, enkä minä voikaan niitä lausua. Mutta kun me illoin
rukoilemme, niin aina pyydämme Jumalaa siunaamaan häntä, joka saattoi
meidät yhteen ja sitten on tehnyt meitä niin onnelliseksi -- minä
tarkoitan Mr Chillinglyä. Tänä iltana on hänen rinnallansa oleva
toinen, jonka edestä me rukoilemme ja jonka edestä pienokainenkin tulee
rukoilemaan, kun hän tulee vanhemmaksi."
Tässä Willen ääni tukkeutui ja hän vaikeni, sillä hän pelkäsi että
punssi ehkä tulisi tekemään häntä liian liikutetuksi, jos hän enempää
puhuisi, ja siihen pelkoon hänellä olikin syytä.
Tom oli hyvin harvapuheinen kotimatkalla Cromwell Lodgeen; hän ei
näyttänyt olevan alakuloinen, vaan näytti tyynesti miettivän jotakin,
ja Kenelm ei tahtonut häntä häiritä.
Vasta kun he saapuivat Grasmeren puutarhan aidan kohdalle, pysähtyi Tom
ja kääntyi Kenelmiin, sanoen:
"Minä olen teille hyvin kiitollinen tästä illasta -- hyvin
kiitollinen!"
"Se ei siis ole herättänyt tuskallisia ajatuksia teissä?"
"Ei; minun mieleni on paljon rauhallisempi kuin luulin olevan
mahdollista sen jälkeen kun olin hänen jälleen nähnyt."
"Onko se todella niin!" sanoi Kenelm itsekseen. "Miltähän minulle
tuntuisi jos näkisin Lilyn toisen miehen vaimona: hänen lapsensa
äitinä?" Häntä hirvitti tämä ajatus ja hänen huuliltaan pääsi
väkinäinen huokaus. Hän oli pysähtynyt, kun Tom herkesi puhuttelemasta
häntä, ja tunsi, että jokin hiljaa koski hänen käsivarteensa, jota hän
nojasi aitaa vasten. Hän katsoi sinne ja näki, että se oli Blanche. Se
oli tavalla tai toisella päässyt huoneuksen sisällä olevalta
vuoteeltaan ulos ja kun se oli kuullut äänen, joka tuntui tutulta sen
korvissa, oli se hiipinyt esiin pensastosta ja hypännyt aitaukselle.
Siinä se seisoi, selkä köyryssä ja hyrräsi, ikäänkuin ystävällisesti
tervehtien.
Kenelm kumartui ja suuteli useampia kertoja sitä sinistä nauhaa, jota
Lilyn käsi oli sitonut lemmityisen kaulaan. Blanche hyväksyi vähän
aikaa hyväilyä, mutta kun se kuuli hiljaisen ratinan pensastosta, jota
joku heräävä lintu oli matkaansaattanut, hyppäsi se vapisevien lehtien
sekaan ja katosi näkyvistä.
Kenelm astui nopein, kärsimättömin askelin eteenpäin, eikä sanaakaan
enää puhuttu ennenkuin he tulivat asuntoonsa ja erosivat toisistaan
yöksi.