Seuraavan kahden viikon kuluessa tapasivat Kenelm ja Lily toisiansa, ei
niin usein kuin lukija kukatiesi luulee, mutta kuitenkin usein; viisi
kertaa Mrs Braefieldin tykönä, vielä kerran pappilassa ja kun häntä
yhden kerran pyydettiin jäämään teetä juomaan, viipyi hän koko illan.
Kenelm ihastui yhä enemmän, kuta useammin hän sai olla yhdessä sen
olennon kanssa, joka hänen elämänkokemukselleen oli niin omituinen.
Tämä olento ei ollut hänelle ainoastaan runo, vaan runo Sibyllan
kirjoista -- selittämätön, kummallinen arvoitus, joka yhdellä tai
toisella salaperäisellä tavalla sekoitti miellytyksensä tulevaisuuden
näkyjen kanssa.
Lily oli todellakin viehättävä yhdistys vastakohdista, jotka harvoin
yhtyvät sopusoinnuksi. Hänen tietämättömyytensä monessa asiassa, joita
tytöt tuntevat ennenkuin ovat ehtineet puoliväliin hänen ikäänsä,
korvasi teeskentelemätön, viaton yksinkertaisuus; koroitti herttaiset
mielikuvitukset ja miellyttävä herkkäuskoisuus; ja valaisi vilahdukset
tiedosta, jommoista ne nuoret ladyt, jotka me sanomme hyvin
kasvatetuiksi, harvoin ilmoittavat -- tiedosta, joka on saavutettu
terävällä ulkonaisen luonnon huomaamisella ja taipuvaisuudella sen
vaihtelevia ja vienoja ihanuuksia käsittämään. Tätä tietoa oli kenties
ensin antanut ja sitten voimassa pitänyt sellainen runous, jota hän ei
ainoastaan ole ulkoa oppinut, vaan myöskin pitänyt eroamattomana
ajatustensa raittiista juoksusta; ei meidän aikamme runollisuus -- sitä
meidän nuoret ladymme kylläksi tuntevat -- vaan valittuja osia vanhojen
runoista, enimmät sellaisten runoilijain teoksista, joita ei kumpikaan
sukupuoli nyt paljon lue, runoilijoin, jotka olivat rakkaita
sellaisille hengille kuin Coleridge ja Charles Lamb. Niistä ei
kuitenkaan mitkään olleet hänelle niin rakkaat kuin Milton'in
juhlalliset laulut. Suurimman osan tästä runoudesta hän ei ollut
milloinkaan kirjoista oppinut; hänen holhojansa, maalari, oli opettanut
hänelle sitä hänen lapsuudessansa. Ja kaiken tämän vaillinaisen,
häälyvän kasvatuksen ohessa ilmoitti jokainen hänen katseensa ja
liikkeensä miellyttävää hienoutta ja syvää sydämen naisellisuutta.
Siitä asti kun Kenelm oli kehoittanut häntä lukemaan "Numa
Pompiliusta," oli hän hyvin halukkaasti ruvennut tätä vanhanaikaista
romaania lueskelemaan ja puhui mielellään Kenelmin kanssa Egeriasta
ikäänkuin henkilöstä, joka todella oli olemassa ollut.
Mutta minkä vaikutuksen -- ensimmäinen mies, joka ijän suhteen oli
hänen vertaisensa, jonka kanssa hän tuttavallisesti oli puhunut --
minkä vaikutuksen Kenelm Chillingly teki Lilyn mieleen ja sydämeen?
Se olikin juuri kysymys joka enin häntä vaivasi -- eikä ilman syytä: se
olisi voinut panna älykkäimmänkin katsojan pulaan. Se teeskentelemätön
suoruus, jolla Lily näytti että hän oli mieltynyt häneen, oli
toisellainen kuin se tapa, jolla tyttöjen rakkaus tavallisesti
ilmoittaa itsensä; se näytti enemmän lapsen hellyydeltä lempiveljeä
kohtaan. Ja se oli tämä epätietoisuus, joka, Kenelmin omissa
ajatuksissa, puolusti hänen viipymistänsä siellä, sillä hän luuli että
oli välttämätöntä voittaa tahi ainakin oppia paremmin tuntemaan Lilyn
sydäntä, ennekuin hän uskalsi avata sydämensä. Hän ei mairitellut
itseänsä sillä hauskalla pelolla, että hän voisi saattaa Lilyn onnen
vaaraan; se oli vaan hänen oma onnensa, joka oli vaarassa. Sitä paitsi
ei heidän keskustellessaan toistensa kanssa oltu lausuttu ainoatakaan
sellaista sanaa, joka kiinnittää meidän kohtalomme toisen tahtoon. Jos
rakkaus tahtoi esiintyä hänen silmässään, niin Lilyn suora viaton katse
ajoi sen takaisin sen sisäpuolella olevaan sopukkaan. Lily voi juosta
iloisesti häntä vastaan, mutta hänen poskillansa ei näkynyt mikään
petollinen puna, hänen hellä, suloinen äänensä ei vavissut. Ei; Kenelm
ei vielä ainoatakaan kertaa ollut voinut itsellensä sanoa: "Hän
rakastaa minua." Sitä vastoin hän usein sanoi itselleen: "Hän ei vielä
tiedä mitä rakkaus on."
Niillä väli-ajoilla, jolloin Kenelm ei ollut Lilyn seurassa, kuljeskeli
hän pitkät matkat Mr Ewlynin kanssa tai istui Mrs Braefieldin salissa.
Edelliseen hän mieltyi enemmän kuin hän oli mieltynyt keneenkään oman
ikäiseensä mieheen -- hänessä heräsi ystävyys, joka käsitti ihailemisen
ja kunnioituksen jaloja ominaisuuksia.
Charles Ewlyn oli niitä luonteita, joissa värit näyttävät kalpeilta,
jos ei valoa aseteta lähelle niitä, mutta silloin näyttää joka väri
muuttuvan lämpimämmäksi ja rikkaammaksi. Se käytös, jota ensin voisi
sanoa ainoastaan hyväksi, tulee todella nerokkaaksi; henki, jota alussa
voisi sanoa hitaaksi, vaikka kehittyneeksi, myönnetään nyt olevan
täynnä karastua voimaa. Ewlyn ei kuitenkaan ollut pieniä heikkouksia
vailla; ja kukaties nämä juuri tekivät hänen niin rakastettavaksi. Hän
uskoi suuresti inhimilliseen hyvään, ja häneen voi hyvin helposti
vaikuttaa kavalasti vetomalla "hänen yleisesti tunnettuun
hyväntahtoisuuteensa." Hän oli taipuvainen liian korkeaksi arvaamaan
aimollisuuden kaikessa, johon hän oli mieltynyt. Hän luuli että hänellä
oli paras vaimo maailmassa, parhaimmat lapset, parhaimmat palvelijat,
parhaimmat mehiläispesät, paras hevonen ja paras kotikoira. Hänen
seurakuntansa oli siveellisin, hänen kirkkonsa omituisin, hänen
pappilansa kaunein, ainakin koko kreivikunnassa -- kenties koko
kuningaskunnassa. Luultavasti oli se tämä optimistinen filosofiia, joka
auttoi kohoittamaan häntä esteetisen nautinnon selkeään ilmaan.
Hän ei ollut mieltymyksiä ja vastenmielisyyksiä paitsi. Vaikka hän oli
vapaamielinen kirkon mies eriuskoisia protestantteja kohtaan, niin
hänessä kyti odium teologicum kaikkeen, joka tuntui paavilaisuudelta.
Siihen oli ehkä toinenkin syy kuin suora teologinen. Hänen nuorena
ollessaan oli hänen nuorta sisartansa, käyttääksemme hänen omaa
lausuntotapaansa, "salaisesti kiedottu" kääntymään rooman-katoliseen
uskoon ja hän oli sitten mennyt luostariin. Hänen tunteensa olivat
tulleet kovin loukatuiksi tämän solvauksen kautta. Mr Ewlynillä oli
myöskin pienet heikkoutensa, joihin oli syynä itse-arvo ennemmin kuin
turhamielisyys. Vaikka hän oli hyvin vähän nähnyt maailmasta pitäjänsä
ulkopuolella, niin hän kuitenkin kehui tuntevansa inhimillistä luontoa
ja käytöllisiä asioita ylipäänsä. Varmaankaan ei yksikään ihminen ollut
lukenut enemmän niistä, etenkin vanhain klassillisten kirjailijain
kirjoista. Kenties oli se siitä syystä kun hän niin vähän Lilyä ymmärsi
-- luonnetta, johon klassillisten kirjailijain teoksissa ei ole
vertaista; ja kenties se oli se, joka saattoi Lilyn katsomaan häntä
"niin hirveän aika-ihmiseksi." Sentähden ei tyttö voinut oikein
tutustua hänen kanssansa, vaikka hän oli lempeä ja hyvänluontoinen.
Tämän ystävällisen oppineen seura miellytti Kenelmiä sitä enemmän
sentähden että oppineella nähtävästi ei ollut vähintäkään aavistusta
siitä että Kenelmin asumiseen Cromwell Lodgessa oli syynä Grasmeren
läheisyys. Mr Ewlyn oli varma siitä että hän tunsi inhimillisen luonnon
ja käytölliset asiat yleensä liian hyvin voidakseen uskoa että rikkaan
baronetin perillinen voisi ajatella vaimoksensa ottaa tytön, jolla ei
ollut rikkautta eikä yhteiskunnallista asemaa, joka oli orpo ja
alhaisesta säädystä lähteneen taideniekan holholainen; tai että
henkilö, joka Cambridgessa oli mainetta saavuttanut ja nähtävästi oli
paljon lukenut vakaisia ja kuivia aineita, ja seurustellut paljon
hienosti sivistyneissä seurapiireissä, voisi huomata muuta viehätystä
huolettomasti kasvatetussa tytössä, joka kesytti perhosia eikä tuntenut
ylhäisten elämästä enemmän kuin ne, minkä Mr Ewlyn itse huomasi tuon
itsepäisen, viattoman lapsen läsnä-ollessa -- joka oli hänen Clemmynsä
leikkikumppani ja ystävä.
Mrs Braefield oli terävämpi-järkinen; mutta hän oli hienotunteinen,
eikä tahtonut peloittaa Kenelmiä talostansa näyttämällä kuinka paljon
hän oli huomannut. Hän ei edes tahtonut kertoa sitä miehellensä, joka
oli poissa enimmät aamupäivät ja jolla oli niin paljon tekemistä omien
asioidensa kanssa että hän ei juuri muiden asioista välittänyt.
Elsie'ssä oli vielä jäljellä vähän romanttisuuden oireita ja hän oli
saanut päähänsä että Lily Mordaunt, vaikk'ei hän todellisuudessa ollut
se prinsessa, josta runollisissa draamoissa puhutaan ja jonka säätyä
jonkun aikaa pidetään salassa, kuitenkin oli sitä ylhäistä sukua, jonka
nimi hänellä oli, eikä siis tässä suhteessa ollut mitään alentavaista
Kenelm Chillinglylle naida hänet. Elsie oli tehnyt tämän johtopäätöksen
ainoastaan tädin sievistä tavoista ja käytöksestä ja hoidokkaan koko
olennon ja kasvojen hienoudesta ja sanomattoman miellyttävästä
käytöksestä päättäen, jonka suloisuus astui esiin niinä hetkinäkin kuin
hän oli enin huoleton ja leikillinen.
Mutta Mrs Braefield oli myöskin kyllin älykäs huomaamaan tämän miltei
itsensä kasvattaneen tytön lapsellisen käytöksen ja mielikuvituksien
ohessa vielä kehittymättömiä todellisen naisellisuuden siemeniä. Kaiken
tämän johdosta oli Elsie, jo ensi päivästä kuin hän taas tapasi
Kenelmin, aina ajatellut että Lily olisi sopiva vaimo hänelle. Kerta
siihen päätökseen tultuansa saattoi hänen synnynnäinen tahdonvoimansa
häntä päättämään kaikin puolin, hiljaa, huomaamatta ja sen kautta
taitavasti edistää tämän ajatuksen toteutumista.
"Se ilahduttaa minua," sanoi hän eräänä päivänä, kun Kenelm käveli
hänen kanssansa hänen kauniissa puutarhassansa, "että Mr Ewlyn ja te
olette tulleet niin hyviksi ystäviksi. Vaikka kaikki tällä seuduin
paljon pitävät hänestä hänen hyvyytensä takia, niin ei ole monta, jotka
hänen oppiansa voivat oikein arvostella. Teille mahtaa olla sekä
odottamatonta että hauskaa tällä hiljaisella paikalla löytää niin
taitavan ja oppineen seurakumppanin; se korvaa teidän pettyneitä
toiveitanne kalastuksen suhteen meidän joessa."
"Älkää alentako jokea; se antaa meille mitä kauneimmat rannat, joilla
voimme puolipäivän aikana loikoa vanhain latvattomain tammien alla, ja
joita pitkin aamuin ja illoin voimme käyskennellä. Missä näitä
suloisuuksia ei ole, siinä ei lohikaan voi meitä huvittaa. Niin; minä
olen iloinen siitä että olen Mr Ewlynissä ystävän saanut. Minä olen
oppinut häneltä paljon, ja kysyn usein itseltäni tulenko milloinkaan
saamaan rauhaa omantuntoni kanssa käytöllisesti sovittamalla elämääni
mitä olen oppinut."
"Saanko luvan kysyä mitä erityistä tieteen haaraa te tarkoitatte?"
"Tuskin tiedän miten sitä määritellä. Nimittäkäämme sitä
'Ajanarvion-taidoksi.' Niiden uusien aatteiden joukossa, joita minua
kehoitettiin tutkimaan, sentähden että ne minun sukupolveani
hallitsevat, oli Ei-ajanarvio-taidolla hyvin etevä sija; ja koska minä
itse luonteeltani olen hyvin tyyni ja tasainen, niin tämä uusi aate oli
minun filosoofisen järestelmäni perustus. Mutta nyt kun olen tullut
tutuksi Charles Ewlynin kanssa, luulen että on paljon, joka puhuu
Ajanarvio-taidon puolesta, vaikka se onkin vanha aate. Minä näen miehen
joka, vaikka hänellä on vallan jokapäiväisiä mieltymyksiä ja huvituksia
tuottavia aineita tarjona, yhä edelleen on mieltynyt tai ylipäänsä
huvitettu; minä kysyn itseltäni mistä se tulee ja mikä siihen on syynä?
Ja minusta tuntuu että syy siihen on se vakaa usko, joka määrää hänen
suhdettaan Jumalaan ja ihmisiin, ja tätä suhdetta hän ei salli minkään
miettimisen häiritä. Olkoon tämä usko muille epäiltävä tahi ei, se
ei kuitenkaan voi jumaluudelle vastenmielinen olla ja on varmaankin
hyvä ja hyödyllinen kanssaihmisille. Sen ohessa hän istuttaa tätä uskoa
onnellisen ja iloisen kodin maahan, joka vahvistaa ja nostattaa sitä
jokapäiväiseen käytäntöön; ja kun hän lähtee kotoansa, vaikka kehän
kaukaisempaankin päähän, niin hän vie mukaansa kodin vaikutuksen
ystävällisyyteen ja hyötyyn katsoen muita kohtaan. Kenties minun
elämäni linja tulee vedettäväksi suuremman kehän periferiiaan kuin
hänen; mutta se on sitä parempi mieltymykselle ja huville, jos sitä voi
vetää samasta keskipisteestä; se on, vakaa usko, jota rauhallisen kodin
päiväpaiste joka päivä lämmittää todelliseen toimintaan."
Mrs Braefield kuunteli iloisella tarkkaavaisuudella tätä puhetta, ja
kun se päättyi, pyöri Lilyn nimi hänen kielellään, sillä hän aavisti
että, kun hän puhui kodista, niin hän ajatteli Lilyä; mutta hän
hillitsi itsensä ja vastasi lausumalla jokapäiväisen typeryyden:
"Tietysti tulee tässä elämässä etupäässä hankkia itselleen onnellinen
ja hauska koti. Mahtaa olla kauheaa parhaimmillekin naida ilman
rakkautta."
"Kauheaa, todella, jos toinen puoliso rakastaa ja toinen ei sitä tee."
"Se tuskin teille voi tapahtua, Mr Chillingly, sillä minä olen varma
siitä ettette voisi mennä naimisiin jollette rakastaisi; ja minä en
luule imartelevani teitä kuu sanon että miehen, joka on paljon vähemmän
lahjakas kuin te, tuskin kävisi pahasti hänen yrityksessään voittaa sen
naisen rakkautta, jota hän kosii ja jonka hän saa."
Kenelm, joka siinä katsannossa oli mitä vaatimattomimpia ihmisiä,
pudisti epäileväisesti päätänsä ja aikoi juuri vastata jotain
vaatimatonta, kun hän, luoden silmänsä ylös ja katsellen ympärilleen,
pysähtyi ääneti ja hiljaa kuin olisi hän paikkaan juurtunut. He olivat
tulleet sille aitauksella ympäröidylle paikalle, jonka ympärillä kasvoi
ruusuja, joiden välillä hän ensi kerran oli nähnyt ne nuoret kasvot,
jotka siitä saakka aina olivat hänen mielessänsä olleet.
"Ah!" sanoi hän äkisti; "minä en voi kauemmin viipyä täällä ja tuhlata
työpäivän tuntia uneilemiin haltiattarien piirissä. Minä lähden tänään
ensi junassa kaupunkiin."
"Tuletteko takaisin?"
"Tietysti -- tänä iltana. Minä en jättänyt adressia kortteeriini
Londonissa. Siellä on varmaan suuri joukko kirjeitä -- muutamia
epäilemättä isältäni ja äidiltäni. Minä menen vaan niitä hakemaan.
Hyvästi! Kuinka hyvä olette ollut, kun olette kuunnellut minua!"
"Määräämmekö jonkun päivän nousevalla viikolla vanhan roomalaisen
huvilan raunioiden katselemiseen? Minä kutsun Mrs Cameron'in ja hänen
hoidokkaansa tulemaan mukaan."
"Minkä päivän itse tahdotte," vastasi Kenelm iloisesti.