Huone on kylläksi pimeä ja valkoinen vaate on kiinnitetty seinään;
lapset istuvat hiljaa ja juhlallisina. Ja Kenelm istuu Lilyn vieressä.
Jokapäiväisimmät asiat, joita me kuolevaiset tunnemme, ovat
salamielisimpiä. On enemmän salaperäisyyttä heinäkorren kasvamisessa
kuin taikapeilissä tai spiritisti-mediumin tempuissa. Enimmät meistä
ovat kokeneet sen vetovoiman, joka vetää yhden inhimillisen olennon
toiseen ja tekee ne niin erinomaisen onnellisiksi kun ne saavat istua
hiljaa ja ääneti toistensa vieressä; joka silmänräpäyksessä rauhoittaa
levottomimmat ajatukset aivoissamme, raivoisimmat halut sydämessämme ja
saattaa meitä tuntemaan sanomatonta onnea. Enimmät meistä ovat sitä
kokeneet. Mutta kukapa on milloinkaan tyydyttävää metafysillista
selitystä saanut sen kysymyksiin miksi ja minkätähden? Me voimme vaan
sanoa että se on rakkaus, ja rakkaus tuossa sen historian aikaisemmassa
jaksossa, joka ei vielä ole romanttisuudesta vapautunut: mutta minkä
menetyksen kautta tämä toinen henkilö yksin on valittu koko maailmassa
saamaan sellaisen erityisen vallan meidän ylitsemme, se on kysymys,
jota ei milloinkaan ole voitu selittää, vaikka moni on koettanut sitä
tehdä. Himmeässä valossa Kenelm ei voinut eroittaa muuta kuin Lilyn
hienoin kasvojen piirteet, mutta joka kerta kun laternan kummalliset
kuvat herättivät katsojissa hämmästystä, kääntyivät kasvot häneen päin,
ja kerran, kun kääriliinoihin puetun kummituksen kauhistavainen kuva
kulki pitkin seinää ajaen takaa pahantekijää, siirtyi Lily
lapsellisessa pelossaan likemmäksi häntä ja pani tietämättänsä
viattomasti kätensä hänen käteensä. Hän piti kiinni sitä hellästi,
mutta, oi! seuraavassa silmänräpäyksessä se vedettiin pois; kummitusta
seurasi kaksi tanssivaa koiraa. Ja Lilyn äkillinen nauru -- hän nauroi
osaksi koirille, osaksi omalle pelolleen -- kiusasi Kenelmin korvaa.
Hän toivoi että olisi ollut joukko toisiansa seuraavia kummituksia,
toinen peloittavampi toista.
Näyttely oli loppunut, ja kun oli syöty leivoskakkuja sekä juotu viiniä
ja vettä, sanoivat vieraat jäähyväiset; vieraat lapset menivät kotiin
palvelustyttöjen kanssa, jotka olivat tulleet niitä hakemaan. Mrs
Cameron ja Lily aikoivat jalkasin mennä kotia.
"On hyvin ihana ilta, Mrs Cameron," sanoi Mr Ewlyn, "ja minä tulen
saattamaan teitä teidän portille saakka."
"Sallikaa minunkin tulla," sanoi Kenelm.
"Niin," sanoi pappi, "teillä on sama tie Cromwell Lodgeen."
Tie vei hautausmaan poikki, sillä se oli suorin tie joen rannalle. Kuun
säteet kuumottivat ebenholtsipuiden läpi ja valaisivat hautaa --
leikkien niiden kukkaisten ympärillä, joita Lily oli samana päivänä
pannut sen kivelle. Lily astui Kenelmin vieressä -- molemmat vanhemmat
kulkivat muutamia askeleita edellä heitä.
"Kuinka tuhma olin," sanoi Lily, "joka peljästyin niin kovin tuota
luultua kummitusta! Minä en luule että todellinen kummitus voisi minua
peloittaa, ainakaan ei jos näkisin sen täällä, tässä ihanassa
kuunvalossa ja Jumalan pellolla!"
"Kummitukset eivät voisi tehdä viattomalle mitään, jos ne saisivatkin
näyttäytyä muuten kuin laterna magikassa. Ja minä olen usein ihmetellyt
miksi niiden ilmestyminen aina on yhdistetty sellaisiin peloittaviin
mielikuvituksiin, etenkin synnittömien lapsien puolelta, joilla on
kaikkein vähin syytä pelätä niitä."
"Oh, se on totta," huudahti Lily; "mutta silloinkin, kun tulemme
aika-ihmisiksi, on varmaankin hetkiä, jolloin meitä haluttaisi saada
nähdä kummituksen ja tuntea minkä lohdutuksen, minkä ilon se meille
tuottaisi."
"Minä ymmärrän teitä. Jos joku meille hyvin rakas henkilö on kadonnut
elämästämme; jos surumme eroamisesta on niin suuri, että se poistaa
ajatuksen että elämä, kuten niin kauniisti sanoitte, 'ei milloinkaan
kuole', silloin minä voin käsittää että surevainen toivoo nähdä
poismenneen vilahdukselta, vaikka se olisikin ainoastaan saadaksensa
tehdä sille sen ainoan kysymyksen, jonka hän voisi toivoa tehdä:
'Oletko onnellinen? Voinko toivoa että me tulemme tapaamaan toisiamme,
ei milloinkaan enää erotaksemme -- ei milloinkaan?'"
Kenelmin ääni vapisi hänen puhuessansa ja kyyneleet nousivat hänen
silmiinsä. Selittämätön, outo, kummallinen alakuloisuuden tunne valtasi
hänen sydämensä, niinkuin jonkun mustasiipisen linnun varjo kiitää
tyvenen virran yli. "Ettehän vielä milloinkaan ole sitä kokenut?" kysyi
Lily epäileväisesti hiljaisella äänellä, joka ilmoitti hellää
sääliväisyyttä, ja pysähtyi äkkiä, katsellen hänen kasvoihinsa.
"Minä? En. Minä en vielä ole kadottanut ketään, jota niin hellästi olen
rakastanut ja jota niin hartaasti olen toivonut saada jälleen nähdä.
Minä vaan ajattelin että me kaikki tulemme kokemaan sellaisia suruja
ennenkuin mekin häviämme näkyvistä."
"Lily!" huusi Mrs Cameron, joka oli pysähtynyt hautausmaan portilla.
"Mitä, täti?"
"Mr Ewlyn tahtoo tietää kuinka pitkälle sinä olet ehtinyt 'Numa
Pompilius' nimisessä kirjassa. Tule vastaamaan itse!"
"Voi, noita ikäviä aika-ihmisiä!" kuiskasi Lily nenäkkäästi
Kenelm'ille. "Minä pidän Mr Ewlynistä; hän on parhaimpia ihmisiä
maailmassa. Mutta hän on kuitenkin aika-ihminen ja hänen 'Numa
Pompiliuksensa' on niin hirveän ikävä."
"Minun ensimmäinen ranskalainen lukukirjani. Ei, se ei ole ikävä.
Lukekaa vaan sitä. Siinä on viittauksia kauneimpaan haltiatarsatuun
minkä minä tunnen, ja erittäin siinä puhutaan siitä haltiattaresta,
joka lumosi minun mielikuvitukseni pienenä poikana ollessani."
He olivat nyt tulleet hautausmaan portille.
"Mikä haltiatartarina? Mikä haltiatar?" kysyi Lily, puhuen sukkelaan.
"Hän oli haltiatar, vaikka hän pakanallisella kielellä sanotaan
nymfiksi -- Egeria. Hän oli välittäjänä ihmisten ja jumalien välillä
sille, jota hän rakasti; hän oli itse jumalien sukua. Toden totta;
hänkin voi kadota, mutta hän ei milloinkaan voi kuolla."
"Noh, Miss Lily," sanoi pastori, "kuinka pitkälle olette ehtinyt siinä
kirjassa, jonka teille lainasin -- 'Numa Pompiliuksessa?'"
"Kysykää sitä kahdeksan päivän kuluttua."
"Sen teen; mutta muistakaa että teidän tulee kääntää mitä luette. Minä
tahdon nähdä käännöstä."
"Hyvä. Minä teen parastani," vastasi Lily nöyrästi.
Lily astui nyt pastorin rinnalla ja Kenelm Mrs Cameronin vieressä siksi
kunnes he tulivat Grasmereen.
"Minä tulen teidän kanssanne sillalle saakka, Mr Chillingly," sanoi
pappi, kun ladyt olivat kadonneet näkyvistä puutarhaansa.
"Meillä oli hyvin vähän aikaa katsella kirjojani, mutta minä toivon
että te ainakin otitte 'Juvenalini.'"
"En, Mr Ewlyn; kuka voi teidän talostanne lähteä taipumuksella
ilkkumiseen? minun täytyy tulla teidän luoksenne huomenna valitsemaan
sellaista kirjaa, joka herättää miellyttäviä ajatuksia elämästä ja
jättää jälkeensä hyviä luuloja ihmiskunnasta. Teidän vaimonne,
jonka kanssa minulla oli hauska keskustelu estetisen filosofiian
perusteista --."
"Minun vaimoni -- Charlotte! Hän ei tiedä mitään estetisestä
filosofiiasta."
"Hän nimittää sitä toisella nimellä, mutta hän ymmärtää sitä kylläksi
voidaksensa selittää näitä perusteita esimerkeillä. Hän kertoi minulle
että työ ja velvollisuus ovat teistä niin
"'In den heitern Regionen
Wo die reinen Formen wohnen,'
"että ne tulevat iloksi ja kauneudeksi -- onko niin?"
"Minä olen varma siitä ettei Charlotte milloinkaan ole sanonut mitään,
joka on ollut edes puolet niin runollista. Mutta, totta puhuakseni,
päiväni kuluvat hyvin hauskasti. Olisin kiittämätön, jos en olisi
onnellinen. Jumala on suonut minulle niin monta rakkauden lähdettä --
vaimon, lapset, kirjoja, ja sen viran joka, kun oman kynnyksensä yli
menee, vie mukanansa rakkautta sen ulkopuolella olevaan maailmaan.
Pieni maailma itsessään -- ainoastaan seurakunta -- mutta virkani
yhdistää sen äärettömyyden kanssa."
"Minä ymmärrän; se on rakkauden lähteistä kuin te hankitte onnen
kannatusta."
"Aivan niin; ilman rakkautta voipi kenties olla hyvä, mutta tuskin voi
olla onnellinen. Ei kukaan voi ajatella taivasta muullaiseksi kuin
rakkauden asuinpaikaksi. Mikä kirjailija se on joka sanoo: 'Kuinka
hyvin hän tunsi ihmissydäntä, joka ensin sanoi Jumalaa isäksi?'"
"Sitä en muista, mutta se on kauniisti sanottu. Te nähtävästi ette
hyväksy väitteitä Decimus Roachin kirjassa 'Enkeleitä Lähestyminen!'"
"Ah, Mr Chillingly! teidän sananne ilmoittavat kuinka ihmisen onni voi
tulla turmiolle, jollei hän tarkoin leikkaa turhuuden kynsiä. Minun on
todella hyvin vaikea olla, kun te puhutte tuosta kaunopuheisesta
avioliittoa koskevasta panegyrikasta, tietämättä että ainoa kirja,
minkä eläissäni olen julaissut, ja joka luullakseni on saavuttanut
ymmärtäväisten lukijain kunnioitusta, on vastaus kirjaan 'Enkeleitä
Lähestyminen --' nuorellinen kirja, joka on kirjoitettu avioliittoni
ensimmäisenä vuotena. Mutta sillä oli menestys: minä olen juuri hiljan
käynyt läpi kymmenennen painoksen siitä."
"Sen kirjan minä valitsen teidän kirjastostanne. Kukatiesi huvittaa
teitä kuulla että Mr Roach, jonka muutamia päiviä sitten tapasin
Oxfordissa, peruuttaa mielipiteitään ja, viidenkymmenen vuoden vanhana,
on aikeissa mennä naimisiin -- hän pyytää minun lisäämään: 'Ei oman
persoonallisen huvinsa vuoksi!'"
"Aikeissa mennä naimisiin! -- Decimus Roach! Uskoinhan minä että
vastaukseni vihdoin viimein vakuuttaisi häntä siitä että hänen oppinsa
on väärä."
"Minä aion katsoa voiko teidän kirjanne poistaa muutamia epäilyksiä,
jotka vielä mieltäni painavat."
"Epäilyksiä, celibatin hyväksikö?"
"Niin, vaikkei maallikoille, niin kenties papeille."
"Voimallinen osa vastauksessani koskee juuri sitä asiaa: lukekaa sitä
tarkkuudella. Minä luulen että kaikista ihmiskunnan osista papit ovat
ne, joille avioliitto on enin tarpeen, ei ainoastaan heidän itsensä
tähden, vaan yhteiskunnankin takia. Ettekö ole huomannut, sir," jatkoi
pastori, joka innostui niin että hän tuli oikein kaunopuheiseksi,
"ettei ole yhtään kotia Englannissa, josta miehiä, jotka ovat
palvelleet maatansa ja tuottaneet kunniaa sille, on tullut niin
lukuisasti, kuin meidän kirkkomme pappien kodeista? Mikä muu luokka voi
tuoda esiin niin suuren luettelon eteviä nimiä kuin se, josta me papit
voimme ylpeillä niissä pojissa, joita me olemme kasvattaneet ja
lähettäneet ulos maailmaan? Kuinka moni valtiomies, soturi, merimies,
lakimies, lääkäri, kirjailija, tiedemies onkaan ollut maanpapin poika?
Ja sehän on vallan luonnollista -- sillä meillä he saavat huolellisen
kasvatuksen; he saavuttavat täytymyksestä niitä yksinkertaisia tapoja,
jotka herättävät ahkeruutta ja kestävyyttä; ja useimmiten he vievät
mukanaan elämän läpi puhtaamman siveellisen lain, systematisemman
kunnioituksen uskonnollisia asioita ja ajatuksia kohtaan, kuin voi
odottaa maallikkojen pojilta, joiden vanhemmat ovat vallan
maallismielisiä. Sir, minä väitän että se on vastustamaton argumentti,
jota koko kansan tulisi tarkoin miettiä, ei ainoastaan pappien naimisen
tähden -- sillä siinä kohden ei miljoonakaan Roacheja voisi muuttaa
yleistä mielipidettä tässä maassa -- mutta kirkon takia, joka on niin
runsaasti kasvattanut mainioita maallikkoja; ja minä olen usein
ajatellut että pää-asiallinen ja löytämätön syy alhaisempaan
siveelliseen henkeen, sekä yleisessä että yksityisessä elämässä,
tapojen yleisempään turmelukseen, uskonnon yhä enenevään
halveksimiseen, jota näemme esimerkiksi niin sivistyneessä maassa kuin
Franskassa, on se, että sen papisto ei voi kasvattaa poikia, jotka
vievät mukaansa maallisiin taisteluihin vakaan uskon siihen, että
meillä on edesvastaus Jumalan edessä."
"Minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni," sanoi Kenelm. "Minä aion
tarkoin miettiä kaikkea mitä te niin vakaasti olette sanonut. Olen jo
taipuvainen luopumaan niistä puolustussyistä naimattoman papiston
hyväksi, joita vielä on jäljellä; mutta pelkään etten minä,
maallikkona, milloinkaan tule saavuttamaan Mr Decimus Roachin puhdasta
filantropiiaa, ja jos minä joskus nain, niin teen sen hyvin paljon oman
persoonallisen huvini tähden."
Mr Ewlyn nauroi sydämellisesti, ja, koska nyt olivat tulleet sillalle,
puristi hän Kenelmin kättä ja astui kotiapäin pitkin joenrantaa ja
hautausmaan poikki kepein askelin ja pää ylöspäin niinkuin sopii
miehen, joka nauttii elämästä ja joka ei pelkää kuolemaa.