He lähtivät hautuumaalta ja menivät Grasmereen päin. Kenelm astui Lilyn
vieressä; he eivät sanaakaan puhuneet keskenään, ennenkuin tulivat
kylän näkyville.
Silloin Lily äkisti pysähtyi, kohoitti suloiset kasvonsa häntä kohti ja
sanoi:
"Minä sanoin teille että miettisin sitä, jota eilen illalla minulle
sanoitte. Minä olen sitä tehnyt ja tunnen että minulla on syytä kiittää
teitä. Te olitte varsin hyvä; minä en ole milloinkaan ennen luullut
että olen pahaluontoinen, ei kukaan ole milloinkaan sitä minulle
sanonut. Mutta nyt ymmärrän mitä tarkoitatte -- väliin minun tunteeni
kiihoittuvat, ja silloin minä näytän siltä. Mutta miten minä sitä
teille näytin, Mr Chillingly?"
"Ettekö kääntänyt selkäänne minulle kun minä istuin teidän viereenne
Mrs Braefieldin puutarhassa, ja ette vastanneet, kun kysyin olinko
teitä loukannut?"
Lilyn kasvot kävivät tulipunaisiksi ja hän sammalti vastaessansa:
"Minä en ollut loukkaantunut, minä en ollut suutuksissa, se oli vielä
pahempaa."
"Pahempaa -- mitä se voi olla?"
"Minä pelkään että se oli kateutta."
"Kateutta, mistä -- ketä kohtaan?"
"En tiedä miten sitä selittää; kun oikein asiaa mietin, pelkään että
täti on oikeassa, ja että haltiatar-sadut panevat hyvin tuhmia ja
joutavia ajatuksia päähämme. Kun Cinderellan sisaret menivät kuninkaan
baaliin ja Cinderella jäi yksin kotiin, eikö hänen silloin tehnyt mieli
lähteä mukaan? Eikö hän sisariansa kadehtinut?"
"Minä ymmärrän -- Sir Charles puhui hovibaalista."
"Ja te puhuitte siellä kauniiden ladyjen kanssa -- ja -- oi! minä olin
niin tuhma että olin alakuloinen."
"Te, joka ensi kerta toisiamme tavatessa ihmettelitte kuinka ihmiset,
jotka voisivat asua maalla, mieluisemmin asuvat kaupungissa, te puhutte
siis väliin ristiin ja ikävöitsette suurta maailmaa, joka on näiden
rauhaisain joenrantojen ulkopuolella. Te tiedätte olevanne nuori ja
kaunis, ja tahtoisitte tulla ihailluksi!"
"Ei se juuri sitä ole," sanoi Lily, ja hänen tunnokkaat kasvonsa
osoittivat hämmästystä, "ja parempina hetkinäni, jolloin 'parempi
minäni' tulee esiin, tiedän kyllä etten ole luotu sitä suurta maailmaa
varten, josta te puhutte. Mutta katsokaa --" tässä hän taas taukosi, ja
koska he nyt tulivat puutarhaan, vaipui hän väsyneenä käytävän vieressä
olevalle penkille istumaan. Kenelmkin istui ja odotti että hänen piti
lopettaman katkaistua lausettaan.
"Katsokaa," jatkoi Lily, silmät ujosti alaspäin luoden ja muodostaen
suuria kehiä hiekkaan pienellä jalallaan, "kotona on minua aina, niin
kauas kuin minä voin muistaa, kohdeltu niinkuin olisin -- mitä minä
sanon? korkeasukuisen ladyn lapsi. Leijonakin, joka on niin jalo, niin
ylevä, näytti jo silloin, kun olin lapsi, luulevan minua pieneksi
kuningattareksi; kerran kun olin valehdellut, hän ei ensinkään minua
nuhdellut, mutta en ole milloinkaan nähnyt häntä niin suruisena ja
suuttuneena kuin silloin kun hän sanoi: 'Älkää milloinkaan enää
unohtako olevanne lady?' Ja, mutta minä väsytän teitä --."
"Väsytätte minua, ei suinkaan! jatkakaa."
"En, minä olen sanonut kylläksi selittääkseni miksi minulla väliin on
ylpeät ajatukset, ja turhamaiset ajatukset; ja miksi minä silloin
sanoin itselleni: 'Kenties minun oikea paikkani on noiden ylhäisten
ladyjen piirissä, jotka hän --' mutta se on nyt kaikki ohitse." Hän
nousi äkkiä suloisesti nauraen, ja riensi Mrs Cameronin luo, joka
hitaasti kulki pitkin puutarhan käytävää kirja kädessä.