"Miten miehenne on, Mrs Haley?" sanoi pastori, joka nyt oli saapunut
sille paikalle, jossa vanha vaimo seisoi -- ja johon Lilyn kauniit
kasvot vielä olivat käännetyt -- ja Kenelm seurasi häntä hitaasti.
"Kiitoksia kysymästä, sir, hän on parempi -- hän on nyt ylhäällä. Tämä
nuori lady on hankkinut hänelle voimia --."
"Vaiti!" sanoi Lily punastuen. "Kiiruhtakaa kotia nyt; te ette saa
antaa hänen vartoa päivällistä."
Muija niiasi taas ja kiiruhti nopein askelin pois.
"Te ette kenties tiedä, Mr Chillingly," sanoi Mr Ewlyn, että Miss
Mordaunt on paras lääkäri täällä? Mutta jos hän yhä edelleen parantaa
niin monta, niin varmaankin hänen sairaansa lukumäärä tulee häntä
rasittamaan."
"Siitä on vaan muutamia päiviä," sanoi Lily, "kuin te soimasitte minua
parhaimmasta parantamisesta, minkä olen tehnyt."
"Minä? -- Ah! Minä muistan; te luuloittelitte tuota yksinkertaista
Magde nimistä lasta että oli taikavoima siinä arrovijuuressa, jonka
sille lähetitte. Myöntäkää ansainneenne soimausta."
"En, sitä en ansainnut. Minä valmistan arrovijuurta, ja enkö minä ole
haltiatar? Mr Ewlyn, minä juuri sain niin kauniin kirjeen Clemmyltä,
jossa hän kutsuu minua luoksensa tänä iltana hänen uutta laterna
magikaansa katsomaan. Oletteko hyvä ja sanotte hänelle että minä tulen?
Ja -- muistakaa -- ei yhtään toria."
"Vaan kaikki magillista?" sanoi Mr Ewlyn; "niinkö?"
Lily ja Kenelm eivät tähän saakka olleet sanaakaan puhuneet toisilleen.
Lily oli vastannut Kenelmin kumarrukseen vakaasti päätään
nyykäyttämällä. Mutta nyt hän ujosti kääntyi häneen ja sanoi: "Minä
otaksun että olette kalastanut koko aamun?"
"En ole, kalat tällä paikalla ovat erään haltiattaren suojeluksen alla
-- jota en uskalla loukata."
Lilyn kasvot kirkastuivat ja hän ojensi Kenelmille kätensä aidan yli.
"Hyvästi, minä kuulen tätini äänen -- nuo ilkeät ranskalaiset verbit!"
Hän katosi pensaiden väliin, josta he kuulivat hänen nuorella
sointuvalla äänellä laulavan itsekseen.
"Tällä lapsella on kultainen sydän," sanoi Mr Ewlyn, kun nuo kaksi
miestä kulkivat edelleen. "Minä en liioitellut kun sanoin että hän on
paras lääkäri tässä kylässä. Minä luulen että köyhät todella uskovat
hänen olevan haltiattaren. Me lähetämme tietysti pappilasta
tarvitsevaisille pitäjäläisillemme ruokaa ja viiniä; mutta se ei
milloinkaan näy tekevän niille niin hyvää kuin hänen vähäiset
ruokalajit, joita hän omilla hennoilla käsillään valmistaa; en tiedä
huomasitteko korin, jonka vanha vaimo otti mukaansa. -- Miss Lily on
opettanut Will Somersin tekemään erittäin kauniita pieniä koria; ja hän
panee ruokatavaroitansa koreihin, jotka hän koristaa nauhoilla. Se on
korien näkeminen, joka herättää sairaan ruokahalua, ja lasta voi syyllä
nyt sanoa haltiattareksi; mutta minä soisin että Mrs Cameron pitäisi
vähän enemmän huolta hänen kasvatuksestaan."
Kenelm huokasi, mutta ei mitään vastannut.
Mr Ewlyn alkoi nyt puhua oppineista aineista ja niin he tulivat kylän
näkyville, jolloin pastori pysähtyi ja osoitti kirkkoa, jonka tornin
huippu kohosi vähän vasemmalla ja jonka vieressä kasvoi kaksi vanhaa
ebenholtsipuuta, jotka osaksi varjosivat hautausmaata, ja takana
haamoitti pappila puutarhan pensaiden väliltä.
"Nyt tiedätte tien," sanoi pastori, "suokaa anteeksi että jätän teidät
nyt, minun täytyy monessa paikassa käydä; muiden muassa Haley raukan
luona, joka on tuon vanhan vaimon mies, jonka näitte. Minä luen hänelle
yhden luvun raamatusta joka päivä; mutta minä luulen että hän kuitenkin
uskoo haltiattarien taikaa."
"Parempi on uskoa liikaa kuin liian vähän," sanoi Kenelm; ja hän lähti
kylään, jossa hän Willin luona puoli tuntia katseli niitä kauniita
koria, joita Lily oli opettanut Willin tekemään. Kun hän sitten palasi
hitain askelin kotiapäin, poikkesi hän hautausmaalle.
Kirkko, joka oli rakennettu kolmannellatoista vuosisadalla, ei ollut
iso, mutta epäilemättä kyllin suuri pitäjälleen, koska siinä ei näkynyt
mitään uudenaikaisen lisärakennuksen merkkiä; se ei ollut korjausta
tarvinnut. Vuosisadat olivat ainoastaan vaalentaneet sen lujia seiniä,
joita ne paksut muuratti-rungot, jotka kohoittivat ylöspyrkiviä
lehtiänsä uhkean tornin huippuun saakka, yhtä vähän vahingoittivat kuin
hennommat ruusut, jotka kiertelivät noin jalan korkealle mahtavia
pylväitä pitkin. Hautausmaan asema oli erittäin mukava: pohjoisessa
suojeli sitä ylöspäin kohoava, metsäinen kukkula, joka aleni niitä
reheviä niittyjä kohti, joiden läpi joki kierteli niin lähellä että sen
lirisevä hulina kuului tyynenä päivänä. Kenelm istui vanhalle haudalle,
joka nähtävästi menneinä aikoina oli valmistettu jollekin
korkeasukuiselle henkilölle, mutta jonka hautakirjoitus oli kokonaan
kulunut pois.
Paikan hiljaisuus ja yksinäisyys erittäin miellytti hänen miettiväistä
mieltänsä; ja hän viipyi siellä kauan unohtaen aikaa ja tuskin kuullen
kellon kaikua, joka muistutti sen kulkua.
Silloin äkkiä lankesi varjo -- ihmismuodon varjo -- nurmelle, johon
hänen haaveksivat silmänsä olivat luodut. Hän katsoi hämmästyneenä ylös
ja näki Lily'n seisovan edessänsä ääneti ja liikkumattomana. Tytön kuva
oli tällä hetkellä niin hänen mielessänsä, että hän vapisi pelosta
ikäänkuin ajatukset olisivat loihtineet hänen haamunsa esiin. Lily
ensiksi puhui.
"Te myöskin täällä?" sanoi hän hyvin hiljaa, melkein kuiskaten.
"Myöskin!" toisti Kenelm nousten seisoalleen; "myöskin! Eihän se ole
kumma että minun, joka olen muukalainen täällä, tekee mieli katsella
kylän enin kunnioitettavaa rakennusta. Välinpitämättöminkin matkustaja
poikkee tieltä, kun hän on pysähtynyt jonkun kaukaisen asumuksen
tykönä. jossa eläviä ihmisiä asuu, mennäksensä katsomaan kuolleiden
hautauspaikkaa. Mutta minua ihmetyttää että te, Miss Mordaunt, olette
mieltynyt tähän paikkaan."
"Se on minun lempipaikkani," sanoi Lily, "ja on aina ollut niin. Minä
olen monta tuntia istunut tällä hautakivellä. On niin omituista
ajatella, ettei kukaan tiedä kuka sen alla lepää. Vaikka 'Moleswichin
tien-opas' kertoo kirkon historiaa sen kuninkaan hallituksesta saakka,
jonka aikana se rakennettiin, niin se vaan arvaamalla uskaltaa mainita
että tämä hauta, joka on suurin ja vanhin koko hautuumaalla, on erään
Montfichet-perheen jäsenen, joka perhe kerran oli hyvin mahtava
kreivikunnassa ja Henrik VI:nen hallituksen ajasta on ollut sammunut.
Mutta," lisäsi Lily, "siinä ei ole ainoatakaan kirjainta jäljellä
nimestä Montfichet. Minä olen löytänyt enemmän kuin kukaan muu -- minä
opin sitä tarkoitusta varten göötiläistä kirjoitusta; katsokaa tähän,"
ja hän osoitti pientä paikkaa, josta sammal oli raavittu pois.
"Näettekö noita merkkiä, eikö ne ole XVIII? ja katsokaa vielä
numeroiden yläpuolisella rivillä ELE. Se on varmaan ollut eräs Eleanor,
joka kuoli kahdeksantoista vuoden vanhana."
"Minusta on luultavampaa että numerot ilmoittavat kuolin vuotta,
kenties 1318; ja sen mukaan kuin minä voin göötiläistä kirjoitusta
selittää, niin luulen että se on AL eikä EL, ja näyttää siltä kuin
olisi ollut joku kirjain L:n ja toisen E:n välillä, joka nyt on
kulunut. Itse hauta luultavasti ei ole minkään mahtavan perheen hauta,
joka silloin asui tällä seuduin. Niiden haudat olivat tavallisesti
kirkossa, useimmiten niiden omissa hautakappelissa."
"Älkää koettako minun luuloani hävittää," sanoi Lily, päätänsä
pudistaen; "te ette voi sitä tehdä, sillä minä tunnen hänen historiansa
liian hyvin. Hän oli nuori ja joku rakasti häntä ja rakensi hänen
haudallensa kauneimman hautakiven minkä hän voi hankkia; ja katsokaa
kuinka pitkä hautakirjoitus mahtoi olla! kuinka paljon se on mahtanut
puhua hänen hyvyydestänsä ja sulhon surusta! Ja sitten sulho lähti
pois, hauta joutui rappiolle ja tytön kohtalo on unohdettu."
"Hyvä Miss Mordaunt, tämä on todella haaveellinen romaani, jonka olette
kehrännyt näin heikosta lankasta. Mutta jos se olisikin totta, niin ei
ole mitään syytä uskoa että ihminen on unohdettu, vaikka hautaa ei ole
hoidettu."
"Kenties ei niin ole," sanoi Lily miettiväisesti. "Mutta jos minä voin
katsoa alas maan päälle, kun olen kuollut, niin luulen että minua
ilahuttaa nähdä etteivät ne, jotka kerran olivat minua rakastaneet,
heitä hautaani hoitamatta."
Hän astui näin puhuen vähän Kenelmistä ja meni pienelle hautakummulle,
joka näytti olevan hiljan luotu; pään kohdalla oli yksinkertainen risti
ja sitä ympäröi kapea reunus kukkia. Lily rupesi polvilleen kukkaisten
viereen ja otti pois muutaman heinänkorren. Sitten hän nousi ja sanoi
Kenelmille, joka oli häntä seurannut ja nyt seisoi hänen vieressänsä:
"Hän oli vanhan Mrs Haley paran pieni lapsenlapsi. Minä en voinut häntä
parantaa, vaikka tein kaikki minkä voin; hän rakasti hyvin minua ja
kuoli minun sylissäni. Ei; minun ei tule sanoa että hän 'kuoli,'
varmaankaan ei ole mitään kuolemaa. Se on vaan elämän vaihtamista:
"Vähempi kuin tila kahden ilma-aallon välillä,
Inehmoisen sielun sekä ruumiin tyhjäväli on!"
"Kuka niin sanoo?" kysyi Kenelm.
"En tiedä; minä olen oppinut sen Leijonalta. Ettekö usko että ne ovat
tosia?"
"Kyllä! Mutta totuus ei herätä meissä ajatusta jättää tätä elämän
näyttämöä toisen edestä, joka on enimmille meistä mieluisempi. Katsokaa
kuinka suloinen ja kaunis ja loistava koko tämä kesämaisema on;
hakekaamme siitä puheenaihetta, eikä hautausmaasta, jolla seisomme."
"Mutta eikö löydy kauniimpaa kesämaisemaa, kuin se, jota nyt näemme, ja
jota me parhaiten näemme, ikäänkuin unessa, kun otamme puheenaihetta
hautuumaalta?" Vastausta odottamatta Lily jatkoi: "Minä istutin nämä
kukat; Mr Ewlyn oli äkäinen minulle ja sanoi että se oli paavillista!
Mutta hän ei hennonut repiä niitä ylös; minä tulen hyvin usein tänne
niitä katselemaan. Luuletteko että se on väärin? Pikku Nell-parka! hän
rakasti niin kukkasia. Ja Eleanor isossa haudassa, hänkin kukaties
tunsi jonkun, joka kutsui häntä nimellä Nell; mutta hänen hautansa
ympärillä ei ole yhtään kukkasia -- Eleanor-raukkaa!"
Hän otti kukkaisvihon, joka oli hänen rinnassaan, ja kun hän astui
haudan ohitse, pani hän sen murenneelle kivelle.