Lily istui nurmikolla kastanjapuun alla, joka kasvoi kentällä.
Valkoinen kissa makasi kyyristyneenä hänen vieressänsä. Sylissä hänellä
oli avonainen kirja, jota hän suurella innolla luki.
Mrs Cameron tuli huoneesta, katseli ympärilleen, näki tytön ja meni
hänen luokseen; ja hän joko hiipi niin hiljaa tai oli Lily niin
kiintynyt kirjaansa, että jälkimäinen ei huomannut edellisen läsnä-oloa
ennenkuin hän tunsi kepeän käden olkapäällänsä ja, katsoessansa ylös,
näki tätinsä ystävälliset kasvot.
"Oh! Haltiatar, Haltiatar, taas tuo tuhma kirja, kun sinun tulisi lukea
ranskalaisia verbejäsi. Mitä holhojasi sanoo, kun hän tulee ja huomaa
sinun menettäneen niin paljon aikaa?"
"Hän sanoo että haltiattaret eivät milloinkaan tuhlaa aikaa; ja hän
toruu teitä siitä että niin sanotte." Lily viskasi kirjan pois, hyppäsi
ylös, laski käsivartensa Mrs Cameronin kaulan ympäri ja suuteli häntä
hellästi. "Kas niin! onko _tämä_ ajan tuhlausta? Minä rakastan teitä
niin, täti. Tällaisena päivänä minusta on kuin rakastaisin kaikkia ja
kaikkea!" Tätä sanoessaan hän ojensi solakkaa vartaloansa, katseli
sinistä taivasta ja näytti huulet auki huokuvan sisäänsä ilmaa ja
päivänpaistetta. Sitten hän herätti nukkuvan kissan ja alkoi ajaa sitä
takaa pitkin kenttää.
Mrs Cameron seisoi yhdessä kohti ja katseli häntä vesissä silmin.
Samassa Kenelm tuli puutarhan portista sisään. Hänkin pysähtyi
ja katseli Haltiattaren hienon muodon aaltomaisia liikkeitä.
Viimeksi-mainittu oli saanut lemmityisensä kiinni ja leikki nyt sen
kanssa, heitti olkihatun pois päästään ja veti hattuun kiinnitetyn
silkkinauhan vietteleväisesti pehmeää nurmea pitkin. Hänen tuuhea
tukkansa, joka tämän kautta oli irroittunut ja nyt häylyi edestakaisin
hänen liikkuessansa, muodosti kauniita suortuvia, jotka osaksi valuivat
hänen kasvoillensa; ja hänen suloinen naurunsa ja leikilliset,
viehättävät sanansa kuuluivat Kenelmin korvissa iloisemmilta kuin
leivosen viserrys, suloisemmalta kuin kyyhkysen kuherrus.
Hän meni Mrs Cameronin luokse. Lily kääntyi äkisti ja näki hänen. Hän
pyyhki irroittuneet palmikkonsa taaksepäin, pani olkihatun päähänsä ja
tuli vakaasti hänen luoksensa juuri kun hän oli kääntynyt Mrs
Cameroniin.
"Suokaa anteeksi että tunkeun näin rohkeasti tänne, Mrs Cameron. Minä
tuon tämän kirjeen Mrs Braefield'ilta." Sillä välin kuin täti luki
kirjettä, kääntyi Kenelm tyttöön.
"Te lupasitte näyttää minulle kuvan, Miss Mordaunt."
"Mutta siitä on pitkä aika."
"Onko liian pitkä nuoren ladyn pitääksensä lupauksensa?"
Lily näytti miettivän tätä kysymystä, ja viipyi vähän aikaa ennenkuin
hän vastasi.
"Minä näytän teille kuvan. Minä en luule milloinkaan rikkoneeni
lupausta, mutta tästälähin aion olla varovaisempi sellaista
antaessani."
"Miksi niin?"
"Siksi ettette pannut mitään arvoa lupaukseeni, ja se loukkasi minua."
Lily kohoitti päätänsä ja näytti viehättävän ylpeältä, lisäessään
juhlallisesti: "Minä olin loukattu."
"Mrs Braefield on erittäin hyvä," sanoi Mrs Cameron; "hän kutsuu meitä
päivälliselle huomenna. Tahdotko mennä, Lily?"
"Minä oletan että sinne tulee vaan aika-ihmisiä. En, kiitoksia, hyvä
täti. Menkää te yksin, minä jään ennemmin kotia. Saanhan kutsua pikku
Clemmyn tänne leikkimään kanssani! Hän tuo Juban kanssansa, ja Blanche
on hyvin mieltynyt Jubaan, vaikka se raappi sitä."
"Hyvä, kultaseni, sinä saat leikkikumppanisi tänne ja minä menen
yksin."
Kenelm oli vallan hämillänsä. "Te ette mene, Miss Mordaunt; Mrs
Braefield tulee olemaan hyvin pahoillansa siitä. Ja jos te ette tule
sinne, kenen kanssa minä sitten puhun? Minä en pidä aika-ihmisistä
enemmän kuin tekään."
"Menettekö te sinne?"
"Kyllä."
"Ja te puhutte minun kanssani, jos tulen? Minä pelkään Mr Braefield'iä.
Hän on niin kovin viisas."
"Minä pelastan teitä hänestä, ja en aio lausua rahtuakaan viisautta."
"Täti, minä tulen mukaan."
Tässä Lily hypähti ja otti kiinni Blanchen, joka vastaanotti hänen
suuteloitansa nöyrästi ja katseli uteliaisuudella Kenelmiä.
Nyt kello huoneen sisästä ilmoitti että luncheon oli valmis. Mrs
Cameron kutsui Kenelmiä ottamaan osaa ateriaan. Hän havaitsi saman
tunteen, jota Romulus mahtoi tuntea kun häntä ensin kutsuttiin
maistamaan jumalien ambrosiaa. Tämä luncheon ei suinkaan ollut
sellainen, että se olisi tyydyttänyt Kenelm Chillinglyä silloin kun hän
oli raittiuden ravintolassa. Mutta syystä tai toisesta hän viime aikana
oli menettänyt ruokahalunsa; ja tässä tilaisuudessa hän tyytyi hyvin
vaatimattomaan osaan huonosti varustettua vatia, jossa oli
kananpaistia, ja muutamaan viiniköynnöksen lehdille somasti
järjestettyyn kirsimarjaan, jotka Lily hänelle valitsi -- samoin kun
luultavasti hyvin vähäinen määrä ambrosiaa tyydytti Romulusta silloin
kun hän Hebeä katseli.
Kun luncheon oli lopetettu, istui Mrs Cameron kirjoittamaan Elsielle
vastausta, ja Lily vei Kenelmin omaan huoneesensa, -- jokapäiväisessä
puheessa boudoiri vaikkei se suinkaan näyttänyt siltä kun joku
bouderisi (ikävöitsisi) siellä. Se oli erinomaisen soma -- ei niinkuin
täysikasvuisen naisen, vaan niinkuin lapsen uni siitä omasta huoneesta,
jota hän tahtoisi saada -- ihmeen kaunis, viileä ja siisti; siinä oli
seinäpaperit, joihin oli kuvattu ruusuja, mäkikieloja, lintuja ja
perhosia; musliini-akuttimia, sidotut ylös kauniilla nauhoilla; pieni
kirjakaappi, joka näytti olevan hyvin varustettu, ainakin nidoksiin
katsoen; kaunis pieni, ranskalaisilla koristuksilla varustettu
kirjoituspöytä, joka näytti niin uudelta ja tahraamattomalta, ettei
sitä luultavasti oltu paljon käytetty. Ikkuna oli auki; mäkikieloja ja
ruusuja ulkoa kierteli ikkunapieltä pitkin ja levitti suloista hajua
pieneen huoneesen. Kenelm meni ikkunan tykö ja katseli näköalaa siitä.
"Minä olin oikeassa," sanoi hän itsekseen; "minä arvasin sen." Mutta
vaikka hän puhui vaan hiljaa kuiskaen, kuuli Lily kuitenkin mitä hän
sanoi.
"Te arvasitte sen. Mitä?"
"Ei mitään; minä puhuin vaan itsekseni."
"Sanokaa minulle mitä te arvasitte -- minä vaadin sitä!" ja haltiatar
polki kiivaasti pientä jalkaansa laattiaan.
"Vaaditteko? Silloin minä tottelen. Minä olen vähäksi ajaksi vuokrannut
itselleni huoneet toisella puolella jokea -- Cromwell Lodgessa -- ja
katsellessani teidän taloanne ohi kulkeissani arvasin että teidän
huoneenne oli tässä osassa rakennusta. Kuinka viehättävää on nähdä
vettä! Ah! tuossahan on Izaak Walton'in kesä-asunto."
"Älkää puhuko Izaak Walton'ista, muuten tulen riitelemään teidän
kanssanne, niinkuin tein Leijonan kanssa, kun hän tahtoi että minun
piti rakastaa tätä julmaa kirjaa."
"Kuka on Leijona?"
"Leijona -- holhojani, tietysti. Minä nimitin häntä Leijonaksi pienenä
lapsena ollessani. Se tuli siitä että kerran eräässä hänen kirjassansa
näin kuvattuna leijonan, joka leikki pienen lapsen kanssa."
"Ah! sen kuvan tunnen vallan hyvin," sanoi Kenelm hiljaa huoahtaen. "Se
ei ole leijona, joka leikkii lapsen kanssa, se on lapsi joka hallitsee
leijonaa, ja kreikkalaiset sanoivat lasta 'rakkaudeksi!'"
Tämä ajatus näytti menevän Lilyn käsitysvoiman yli. Hän viipyi vähän
aikaa ennenkuin hän, vilpittömästi kuin kuuden vuoden vanha lapsi,
vastasi:
"Nyt ymmärrän mistä se tuli että minä voin Blanchea hallita, joka
muuten ei tahdo olla kenenkään ystävä -- minä rakastan Blanchea. Tämä
muistuttaa minua jostakin -- tulkaa katsomaan kuvaa."
Hän meni seinän luo, jonka vieressä kirjoituspöytä oli, veti syrjään
silkkisen esiripun pienestä sametti-puitteella varustetusta
maalauksesta ja huudahti riemullisesti, osoittaen sitä: "Katsokaa! eikö
se ole kaunis?"
Kenelm oli luullut saavansa nähdä maisemankuvaa tai laatukuvaa tahi
mitä muuta tahansa paitsi sitä mitä hän näki -- se oli Blanchen kuva,
sen poikaisena ollessa.
Vaikkei aine itsessään ollut ylevää laatua, oli se kuitenkin maalattu
miellyttävällä aistilla. Kissan-poika oli nähtävästi herennyt
leikkimästä lankarullan kanssa, joka oli sen käpälien välissä, ja
katseli nyt ahnain silmin peipposta, joka istui lähellä olevan pensaan
oksalla.
"Ymmärrättehän," sanoi Lily, laskien kätensä Kenelmin käsivarrelle ja
vieden häntä sille paikalle, josta hän luuli kuvan näkyvän parhaimmassa
valossa; "tämä kuvaa sitä hetkeä, jolloin Blanche ensi kerta näkee
linnun. Katselkaa tarkoin sen kasvoja; ettekö huomaa äkillistä
hämmästystä -- puoleksi iloa, puoleksi pelkoa? Se herkenee leikkimästä
rullan kanssa. Sen ymmärrys -- tai, niinkuin Mr Braefield sanoisi, sen
'vaisto' -- on ensi kerta herätetty. Tästä hetkestä Blanche ei ole vaan
kissan poikainen. Ja tarvittiin mitä huolellisin kasvatus opettamaan
sitä ettei saanut tappaa pikku lintusia. Se ei milloinkaan tee sitä
nyt, mutta minulla on ollut paljon vaivaa sen kanssa."
"Minä en, suoraan sanoen, voi nähdä kaikkea mitä te kuvassa näette;
mutta minusta se näyttää olevan yksinkertaisesti maalattu, ja oli
epäilemättä vallan Blanchen näköinen sen nuoruudessa."
"Niin oli. Leijona teki ensimmäisen suunnitelman lyijykynällä luonnon
mukaan; ja kun hän näki kuinka ihastunut minä olin -- hän oli niin hyvä
-- niin hän piirsi sen kankaalle ja antoi minun istua vieressänsä, kun
hän maalasi. Sitten hän vei kankaan pois ja toi sen takaisin valmiina
ja puitteilla varustettuna, niinkuin näette, viime Toukokuussa minulle
syntymäpäivälahjaksi.
"Te olette syntynyt Toukokuussa -- kukkaisten kanssa."
"Parhaimmat kaikista kukista syntyvät ennen Toukokuuta -- orvokit."
"Mutta ne syntyvät siimeksessä ja rakastavat sitä. Toukokuun lapsena te
varmaankin rakastatte aurinkoa!"
"Minä rakastan aurinkoa -- se ei milloinkaan ole liian loistava tai
kuuma minulle. Mutta minä en luule että synnyin auringonpaisteessa,
vaikka olen Toukokuussa syntynyt. Minä olen mielestäni enemmän oman
alkuperäisen itseni kaltainen, kun hiivin siimekseen ja saan istua
vallan yksin. Silloin voin itkeä."
Hänen arasti lausuessaan nämä sanat, muuttuivat hänen kasvonsa vallan
-- niiden lapsellinen iloisuus oli kadonnut; nuo suloiset silmät ja
vapisevat huulet näyttivät totisilta, miettiväisiltä.
Kenelm oli niin liikutettu, että häneltä puuttui sanoja, ja syntyi
hetken äänettömyys. Vihdoin viimein Kenelm sanoi hitaasti:
"Te puhutte alkuperäisestä itsestänne. Te tunnette siis, niinkuin minä
usein teen, että löytyy toinen, kenties _synnynnäinen_ minä, joka on
syvään kätketty ei ainoastaan sen minän taakse, jota me tavallisesti
maailmalle näytämme (se voi olla vaan naamio) -- vaan senkin minän
taakse, jonka me tavallisesti otaksumme omaksi minäksemme, kun olemme
aivan yksin; sisin, kaikkein sisin minä; oi, kuinka erilainen se on
kuin se toinen, ja kuinka harvoin se tulee esiin piilopaikastansa,
puolustamaan yksivaltaansa ja ajamaan pois tuon toisen minän, niinkuin
aurinko ajaa pois tähden!"
Jos Kenelm olisi puhunut näin taitavalle maailman miehelle -- eräälle
Chillingly Mivers'ille -- tai eräälle Chillingly Gordon'ille -- niin he
varmaan eivät olisi häntä ymmärtäneet. Mutta sellaisille miehille hän
ei milloinkaan olisi puhunut niin. Hänellä oli epätietoinen toivo että
tämä lapsellinen tyttö käsittäisi häntä; ja hän käsittiki häntä
kohdakkoin.
Tyttö meni lähemmäksi häntä, pani taas kätensä hänen käsivarrellensa ja
katsellessaan ylös hänen kasvoihinsa hämmästynein, ihmettelevin silmin,
jotka eivät enää olleet suruisen näköiset, vaikkeivät iloisetkaan,
sanoi hän:
"Kuinka totta! Tekin olette siis sitä tuntenut? Missä on tuo sisin
minä, joka on niin syvässä -- niin syvässä; joka kuitenkin esiin
tullessansa on paljon korkeampi -- korkeampi -- äärettömän paljon
korkeampi kuin jokapäiväinen minämme? Se kesyttää perhoset -- se
halajaa päästä tähtiin. Ja sitten -- sitten -- oi, kuinka pian se
katoaa jälleen! Te olette tuntenut tätä. Eikö se saata teitä hämille?"
"Kyllä, suuressa määrässä."
"Eikö ole yhtään opillista kirjaa, joka voisi auttaa sen asian
selittämistä?"
"Ei mitkään opilliset kirjat, mitkä minä olen lukenut, edes mainitse
tätä pulaa. Minä luulen että se on niitä selittämättömiä kysymyksiä,
jotka jäävät olemaan lapsen ja sen luojan välillä. Henki ja sielu eivät
ole sama asia, ja ne, jotka te ja minä sanomme 'viisaiksi miehiksi,'
sekoittavat aina nämä kaksi --."
Onneksi kaikille asian-osaisille -- etenkin lukijalle, sillä Kenelm oli
tässä päässyt puhumaan yhdestä lempi-aineestansa -- erotuksesta
psykologiian ja metafysiikin välillä -- sielun ja hengen välillä
tieteellisessä tai loogillisessa katsannossa -- Mrs Cameron nyt tuli
huoneesen ja kysyi häneltä miellyttikö kuva häntä.
"Hyvin paljon. Minä en ole mikään etevä taidetuomari. Mutta se
miellytti minua kohdakkoin, ja nyt, kun Miss Mordaunt on selittänyt
minulle maalarin ajatuksen, ihailen sitä vielä enemmän."
"Lily selittää hänen ajatustansa omalla tavallansa ja väittää että
Blanchen kasvojen juonteet herättää sen luulon, että sillä on kyky
hillitä hävittämis-vaistoansa ja oppia uskomaan että on paha tappaa
lintuja ainoastaan huviksensa. Saadaksensa elatusta sen ei tarvitse
niitä tappaa, koska se näkee että Lily pitää huolen siitä että sillä on
yltäkyllin syötävää. Mutta minä en luule että Mr Melvillellä oli
himmeintäkään aavistusta siitä, että hän kuvassansa on tätä kykyä
esittänyt."
"Hänen on täytynyt sitä tehdä, joko hän sitä aavisti tai ei," sanoi
Lily vakaasti; "muuten hän ei olisi ollut totinen."
"Miksei?" kysyi Kenelm.
"Ettekö sitä ymmärrä? Jos teitä pyydettäisiin todenmukaisesti kuvaamaan
pienen lapsen huonetta, puhuisitteko silloin ainoastaan sellaisista
vähäpätöisistä taipumuksista, jotka ovat kaikille lapsille yhteisiä ja
ettekö viittaisikaan siihen että sillä on kyky muodostua paremmaksi?"
"Mainiosti sanottu!" huudahti Kenelm. "Ei ole epäilemistä että paljon
rajumpaa eläintä kuin kissaa -- esimerkiksi tiikeriä tai voitollista
sankaria -- voi opettaa elämään mahdollisimman ystävällisellä kannalla
niiden olentojen kanssa, joita vastaan sen luonnollinen vaisto käskee
sen olla väijyksissä."
"Niin -- niin; kuulkaa tätä, täti! Muistattehan vielä sitä Onnellista
Perhettä, jonka me kahdeksan vuotta takaperin näimme Moleswichin
markkinoilla ja jolla oli kissa, joka ei ollut puoleksikaan niin kaunis
kuin Blanche, ja joka antoi pienen hiiren purra sen korvaa? Eikö
Leijona olisi ollut hirveän petollinen Blanchea kohtaan, jos Leijona ei
olisi --."
Lily keskeytti itsensä ja katseli puolittain arasti, puolittain
veitikkamaisesti Kenelmiin ja lisäsi sitten hitaasti ja syvällä
äänenvärähdyksellä: "näyttänyt vilahdusta sen sisimmäisestä minästä?"
"Sisimmäisestä minästä!" toisti Mrs Cameron kummastuneena ja naurahti.
Lily hiipi likemmäksi Kenelmiä ja kuiskasi: "Eikö sisimmäinen minä ole
paras minämme?"
Kenelm nauroi myöntyväisesti. Haltiattaren taikavoima sai äkkiä yhä
suuremman vallan hänen ylitsensä. Jos Lily olisi ollut hänen sisarensa,
hänen morsiamensa, hänen vaimonsa, kuinka hellästi hän olisi häntä
suudellut! Hän oli lausunut ajatuksen, jota hän itse usein
kuulumattomasi oli harkkinut, ja hän oli verhonnut sen oman lapsellisen
mielikuvituksensa ja naisellisen sulouden viehätyksellä! Goethe on
jossain sanonut, tai mainitaan ainakin sanoneen: 'Jokaisen ihmisen
sydämessä on jotakin, joka saattaisi teitä vihaamaan häntä, jos sitä
tuntisitte.' Mitä Goethe sanoo, ja vielä vähemmin mitä Goethen
kerrotaan sanoneen, sitä ei milloinkaan saa käsittää aivan sanan
mukaan. Ei yhtäkään laajaa neroa -- joka on nero samalla kuin hän on
runoilija ja ajattelija -- saa niin käsittää. Aurinko paistaa
tunkiolle. Mutta aurinko ei mitenkään tunkioa suosi. Se vaan valaisee
tunkioa samoin kuin ruusuakin. Kenelm oli aina katsonut tätä irtonaista
sädettä Goethen rikkaasta ajatuksen aartehistosta inholla,
joka oli varsin epäfilosoofinen filosoofille, joka oli niin nuori
että yleensä olisi luullut hänen valalla vannovan niin suuren
mestarin jokaista sanaa oikeaksi. Kenelm luuli että juuri kaikkeen
yksityiseen hyväntekeväisyyteen, kaikkeen valistuneesen edistykseen
yhteiskunnallisiin parannuksiin katsoen oli vastakkaisessa
mielipiteessä -- että jokaisen ihmisen luonnossa on jotakin, joka
saattaisi meitä rakastamaan häntä, jos löytäisimme sitä, puhdistaisimme
sitä, saattaisimme sitä selväksi silmiemme eteen. Ja tähän
vapaa-ehtoiseen, kehittymättömään myötätuntoisuuteen, siihen
johtopäätökseen katsoen, johon hänen oma skolastinen järkensä monen
vaivalloisen taistelun kautta oli tullut saksalaisen jättiläisen dogmia
vastaan, luuli hän löytäneensä nuoremman -- totisen, mutta paljoa
enemmän masentavaisen, koska hän oli niin paljon nuorempi -- sisaren
omalle miehekkäälle sielulleen.
Hän tunsi niin syvästi että Lily oli myötätuntoinen hänen kummalliseen
sisäiseen minäänsä nähden, jota tunnetta ei mies milloinkaan voi tuntea
kuin kerta elämässään Eevan tytärtä kohtaan, ett'ei hän tohtinut puhua
mitään. Hän sanoi jotenkin kiireesti jäähyväiset.
Kun hän puutarhan alapuolella kulki sitä siltaa kohti, joka vei hänen
asuntoonsa, näki hän vastakkaisella rannalla, sillan toisessa päässä,
Mr Algernon Sidney Gale Jonesin, joka rauhallisesti onki rautuja.
"Ettekö tahdo koettaa onneanne virrassa tänään, sir? Ottakaa minun
vapani."
Kenelm, joka muisti että Lily oli sanonut Izaak Waltonin kirjaa
"julmaksi," pudisti päätänsä ja meni sisään huoneesen. Siellä hän
ääneti istui ikkunan ääreen ja katseli ruohokenttää ja halavia, joiden
oksat riippuivat vedessä, ja valkoisia seiniä, jotka pilkistivät niitä
ympäröivien puiden väliltä, niinkuin hän edellisenä iltana oli tehnyt.
"Ah!" jupisi hän vihdoin viimein, "jos, niinkuin luulen, vaan
kohtalaisen hyvä mies tietämättänsä tekee hyvän työn ainoastaan sillä,
että hän elää -- jollei hän yhtaikaa voi matkustaa tietänsä kehdosta
hautaan kylvämättä missä hän kulkee voiman, rikkauden ja kauneuden
siemeniä, samoin kuin huoleton tuulonen tai lenneskelevä lintu jättää
tammen, elonlyhteen ja kukan taaksensa, missä se kulkee ohi -- oi, jos
niin olisi, kuinka paljon parempi se hyvä mahtaa olla, jos mies löytää
jalomman ja puhtaamman osan omasta olennostansa siinä salaperäisessä,
selittämättömässä yhdistyksessä, jota Shakespeare ja päiväläinen
yksimielisesti sanovat rakkaudeksi; jota Newton ei milloinkaan myönnä
olevan olemassa ja jota Descartes alentaa renkaiksi nuoruuden
yhteydessä, vakuuttaen että hän rakasti kierosilmäisiä naisia sentähden
että hänen pienenä poikana ollessaan eräs kierosilmäinen tyttö katsasti
häneen hänen isänsä puutarhanmuurin toiselta puolen! Oi, tämä yhteys
miehen ja vaimon välillä olkoon mimmoinen tahansa; jos se todella on
rakkaus -- todella on se side, joka käsittää molempain sisimpää ja
parasta minää -- kuinka meidän tuleekaan joka päivä ja joka hetki
kiittää Jumalaa siitä, että Hän on tehnyt meille niin helpoksi olla
onnellisia ja hyviä!"