Matkallansa Moleswichiin Kenelm tuli vähää ennen auringon laskua
lirisevän joen rannalle, melkein vastapäätä sitä taloa, jossa Lily
Mordaunt asui. Hän seisoi kauan aikaa ja ääneti ruohoisella joen
partaalla. Hän katseli rakennusta ja sen edustalla olevaa puutarhaa.
Ylemmät ikkunat olivat auki. "Mikähän ikkuna lienee hänen," sanoi hän
itsekseen. Viimein hän vilahdukselta näki puutarhurin, joka seisoi
eteenpäin kumartuneena kukkalavan yli ruiskukannu kädessä ja sitten
hiljakseen astuskeli pienen pehikon läpi, epäilemättä tupansa luo. Nyt
oli puutarha autio; kuitenkin muutamia rastaita äkkiä laskeutui alas
ruohikolle.
"Hyvää iltaa, sir," sanoi ääni. "Tämä on erinomainen paikka rauduille."
Kenelm käänsi päänsä ja huomasi takanansa polulla kunnioitettavan
vanhanpuoleisen miehen, nähtävästi kuuluva pikkukauppiaiden luokkaan;
hänellä oli onkivapa kädessään ja pieni kori riippui hihnassa hänen
sivullansa.
"Rauduille," vastasi Kenelm, "sen myönnän. Todellakin erittäin
miellyttävä paikka."
"Oletteko te onkija, sir, jos rohkenen kysyä?" kysyi vanhanpuoleinen
mies, ehkä ollen vähän epätietoinen muukalaisen arvon suhteen; yhdeltä
puolen tarkastaen hänen pukuansa ja ryhtiänsä, ja toiselta puolen hänen
selässänsä riippuvaa kulunutta ja rumaa reppua, jota Kenelm edellisinä
vuosina oli käyttänyt sekä kotona että ulkomailla. "Kyllä, minä olen
onkija."
"Sitten tämä on paras paikka koko virrassa. Katsokaapas, sir, tuolla on
Izaak Waltonin kesähuone; alempana näette komean valkoiseksi maalatun
rakennuksen. Noh, se on minun rakennukseni, sir, ja minulla on pari
huonetta, joita minun on tapana vuokrata herroille onkijoille. Niissä
on tavallisesti asukkaita kaiket kesät. Minä odotan joka päivä että
joku vuokraisi ne, mutta nyt ne ovat vielä vapaat vuokrata. Hyvin somia
huoneita, sir -- salongi ja makuusuoja."
"Descende coelo, et dic age tibia," sanoi Kenelm.
"Sir!" sanoi vanhanpuoleinen mies.
"Pyydän tuhat kertaa anteeksi. Minulla on ollut onnettomuus olla
yliopistossa ja oppia vähän latinaa, joka joskus tulee esiin hyvin
sopimattomasti. Mutta, puhtaalla englannin kielellä puhuen,
tarköitukseni oli sanoa tätä: Minä pyysin laulun jumalattaren astumaan
alas taivaasta ja tuomaan mukanansa -- alkukirjoitus sanoo huilun,
mutta minä tarkoitin -- onkivavan. Minä luulen että teidän huoneenne
sopisi minulle erinomaisen hyvin; olkaa hyvä ja näyttäkää se minulle."
"Varsin kernaasti," sanoi vanha mies. "Laulun jumalattaren ei tarvitse
tuoda teille onkivapaa! meillä on kaikellaisia kalanpyydyksiä, joita
saatte käyttää, ja venekin, jos tahdotte. Joki on täällä niin matala ja
ahdas, että veneestä ei ole paljon hyötyä ennenkuin tulee alemmaksi."
"Minä en tahdo alemmaksi mennä; mutta jos tahdon vastakkaiselle
rannalle lähteä, kahlaamatta joen poikki, voinko veneellä mennä, vai
onko siellä silta?"
"Voitte mennä veneellä. Se on laakeapohjainen ruuhi, ja löytyy siltakin
jalkamiehiä varten, vallan vastapäätä minun taloani; tämän ja
Moleswichin välillä, jossa joki on leveämpi, on lautta. Kivisilta
liikettä varten on kaupungin etäisimmässä päässä."
"Hyvä. Menkäämme kohdakkoin teidän taloonne."
Molemmat miehet menivät.
"Tuota, minun piti kysyä," sanoi Kenelm heidän kulkiessaan eteenpäin,
"tunnetteko tuon perheen, joka asuu toisella puolella olevassa
kauniissa huvilassa?"
"Mrs Cameronin? Tietysti, hyvin kunniallinen lady; ja Mr Melville,
maalari. Minun pitäisi tuntea hänet, sillä hän on usein asunut minun
luonani, kun hän on tullut Mrs Cameronia tervehtimään. Hän kehoittaa
ystäviänsä vuokraamaan minun huoneitani ja he ovat parhaimmat
hyyryläiseni. Minä rakastan maalareja, sir, vaikka en paljo maalauksia
ymmärrä arvostella. He ovat hauskoja herroja, ja ovat hyvin tyytyväisiä
minun halpaan kotiini ja elämääni."
"Te olette aivan oikeassa. Tosin en minäkään paljon maalauksia ymmärrä,
mutta minä kyllä uskon että maalarit yleensä ovat ei ainoastaan
hauskoja vaan jalojakin herrasmiehiä. He luovat itsessään toiveita
koristaa tai koroittaa jokapäiväisiä asioita, ja he saavuttavat
toiveitansa ainoastaan alinomaa tutkimalla sitä mikä on kaunista ja
mikä on ylevää. Henkilön, joka aina toimii sellaisten asiain kanssa,
tulee olla hyvin jalo herrasmies, vaikka hän olisi kengänpuhdistajan
poika. Ja koska hän elää korkeammassa maailmassa kuin me, niin minä
voin käsittää että hän on, niinkuin sanotte, hyvin tyytyväinen halpaan
kotiin ja elämänlaatuun siinä maailmassa, jossa elämme."
"Aivan niin, sir; minä näen -- minä näen sen nyt, vaikka te esittelitte
sitä tavalla, jota en milloinkaan ennen ole ajatellut."
"Ja kuitenkin," sanoi Kenelm, luoden suosiollisen katseen puhujaan, "te
näytätte minusta olevan sivistynyt ja intelligentti mies; te mietitte
yleisiä asioita, jättämättä omia erityisiä harrastuksianne syrjälle,
etenkin kun teillä on huoneita vuokrattavana. Älkää suuttuko. Sellainen
mies kenties ei ole maalariksi syntynyt, mutta minä kunnioitan häntä
suuresti. Maailma, sir, vaatii että suuren enemmistön sen asujamista
tulee elää siinä -- tulee elää siitä. 'Jokainen omasta puolestaan,
Jumala meidän kaikkein puolesta.' Suurimman luvun suurin onni
säilytetään parhaiten sillä, että osoitetaan viisasta malttia Numero
yhdelle."
Kenelm hämmästyi hiukan (hän oli nyt oppinut kylläksi elämästä
voidaksensa väliin hämmästyä), kun vanha mies tässä äkkiä seisahtui,
ojensi hänelle kätensä sydämellisesti ja sanoi: "Kuulkaa, kuulkaa! minä
näen että te, niinkuin minäkin, olette täydellinen demokraati."
"Demokraati! Suokaa minun kysyä, ei miksi te olette demokraati -- se
oli liian rohkeata, ja demokraatit eivät pidä siitä että on liian
rohkea heitä kohtaan -- vaan miksi te luulette minun olevan
demokraati?"
"Te puhuitte suurimman luvun suurimmasta onnesta. Sehän on
demokraatista! Ettekö sitä paitsi sanonut, sir, että maalarit --
maalarit, sir, maalarit, vaikka ovat kengänpuhdistajien poikia, ovat
todellisia herrasmiehiä -- todellisia ylimyksiä?"
"Minä en sanonut sitä aivan niin, alentaakseni toisia herrasmiehiä ja
ylimyksiä. Mutta jos sen tein, mitäs sitten?"
"Sir minä olen samaa mieltä kuin te. Minä halveksin kaikkea
säätyläisyyttä, minä halveksin herttuoita, kreivejä ja ylimyksiä.
'Rehellinen mies on Jumalan jaloin teko.' Niin sanoo eräs runoilija.
Luulen että se on Shakespeare. Ihmeellinen mies, tuo Shakespeare.
Käsityöläisen poika -- teurastajan, luullakseni. Oh! Setäni oli
teurastaja, ja olisi voinut tulla aldermanniksi. Minä pidän yhtä teidän
kanssanne kaikesta sydämestäni, kaikesta sydämestäni. Minä olen
demokraati kiireestä kantapäähän. Puristakaa kättäni, sir -- puristakaa
kättäni; me olemme kaikki yhdenarvoiset. 'Jokainen omasta puolestaan,
Jumala meidän kaikkein puolesta!'"
"Minulla ei ole mitään sitä vastaan," sanoi Kenelm; "mutta älkää vaan
käsittäkö minua väärin. Vaikka me kaikki lain edessä olemme
yhdenarvoiset, paitsi rikas mies, jolla on hyvin vähän toivoa saada
oikeutta köyhää miestä vastaan, kun englantilainen jury asiaa
ratkaisee, niin minä kuitenkin suuresti epään että kaksi miestä,
valitkaa mitkä tahansa, voi olla samallaiset. Toisen täytyy olla toista
etevämpi jossakin suhteessa, ja kun ihminen on toista etevämpi, päättyy
demokratiia ja aristokratiia alkaa.
"Aristokratiia! Sitä en voi käsittää. Mitä tarkoitatte
aristokratialla?"
"Paremman ihmisen etevyyttä. Sivistymättömässä valtiossa on väkevin
paras; turmeltuneessa valtiossa kenties häijyin; uudenaikaisissa
tasavalloissa seikkailijat saavat rahat ja lakimiehet vallan.
Ainoastaan hyvin järjestetyissä valtioissa aristokratiia esiintyy
todellisessa arvossansa: henkilö on etevä syntyperäänsä katsoen, siitä
syystä että esi-isäin kunnioitus tuottaa hänelle korkeamman
kunniapaikan; henkilö on etevä varallisuuteen nähden, sentähden että
rikas mies, joka noudattaa luonnollisia taipumuksiansa, ehdottomasti on
äärettömän suureksi hyödyksi toimellisuudelle, vireydelle ja
kaunotaiteille; henkilö on etevä luonteensa, taitavuutensa puolesta,
syistä, jotka ovat liian selvät tarvitaksensa selitystä; ja nämä kaksi
viimeksi mainittua tulevat himmentämään toisia valtion hallinnossa, jos
valtio on kukoistava ja vapaa. Kakki nämä neljä luokkaa eteviä miehiä
ovat todellinen aristokratiia; ja kun ihmiskunta viisaudessaan keksii
paremman hallituksen, kuin todellinen aristokratiia on, silloin emme
ole kaukana tuhatvuotisesta valtakunnasta ja pyhien hallituksesta.
Mutta nyt me olemme talon luona -- teidän, eikö niin? Se miellyttää
minua ulkoa katsoen."
Vanha mies astui nyt pienestä portista, jonka yli kiertokasveja
suikerteli, ja vei Kenelmin hauskaan suojaan, jossa oli kaarenmoinen
ikkuna ja jonka takana oli yhtä hauska makuukammari.
"Sopivatko ne teille, sir?"
"Aivan hyvin. Minä otan ne kohta. Reppuni sisältää kaikki mitä yöksi
tarvitsen. Minulla on matkalaukku Mr Somers'in puodissa, jonka voi
lähettää tänne huomenna."
"Mutta emme vielä ole sopineet ehdoista," sanoi vanha mies, joka alkoi
hiukan epäillä, olisiko hänen todenperään tullut hyyryläiseksi ottaa
tuommoinen kuljeksija, jota hän ei tuntenut ja joka ei ollut puhunut
sanaakaan maksusta.
"Ehdoista -- se on totta, mainitkaa ne."
"Ruoka siihen luettuna?"
"Tietysti. Kameleontti elää ilmasta, demokraatit tuulesta. Minulla on
halvempi ruokahalu ja tarvitsen lihaa!"
"Liha on hyvin kallista tähän aikaan," sanoi vanha mies, "ja minä
pelkään etten voi ruo'asta ja kortteerista ottaa vähemmän kuin kolme
puntaa ja kolme killinkiä -- se on kolme puntaa viikossa. Minun
hyyryläiseni tavallisesti maksavat yhdestä viikosta edeltäkäsin."
"Siihen suostun," sanoi Kenelm, ottaen esiin kolme sovereignea
kukkarostaan. "Minä olen jo syönyt päivällistä -- minä en tarvitse
mitään enää tänä iltana; älkää antako minun viivytellä teitä
pitemmältä. Olkaa hyvä ja sulkekaa ovi jälkeenne."
Kun Kenelm oli yksin, istui hän holvikkaan ikkunan loukkoon, nojasi
ikkunapuitteesen ja katseli innokkaasti ulos. Aivan oikein -- hän voi
sieltä nähdä Lilyn kodin. Hän tosin ei nähnyt muuta kuin valkoisen
vilahduksen asuinhuoneesta puiden ja pensaiden välisistä aukoista --
mutta hän näki kauniin nurmikon, joka vietti joelle päin, ja ison
rannalla kasvavan halavan, joka kastoi oksiansa veteen ja esti kaiken
näköalan toisella puolella tuuhealla lehväkuvullansa. Nuori mies nojasi
kasvonsa käsiinsä ja vaipui uneilemisiin; ilta pimeni; tähdet tulivat
esiin, kuun säteet tunkivat vienosti halavan kaarenmuotoisien oksien
läpi ja hopeilivat tiensä hiipiessänsä alhaalla oleviin aaltoihin.
"Tuonko kynttilää, sir? vai tahdotteko ennemmin lampun?" kysyi ääni
hänen takanaan; ääni oli vanhan miehen vaimon. "Tahdotteko että luukut
pannaan ikkunain eteen?" Nämä kysymykset herättivät uneksijaa. Ne
näyttivät pilkkaavan hänen entistä ivaansa rakkauden romanttisuudesta.
Lamppu tahi kynttilä, käytöllistä valoa proosallisille silmille ja
luukut eteen kuuta ja tähtiä vastaan!
"Kiitoksia, rouva, ei vielä," sanoi hän; ja nousten hiljaa istualta,
laski hän kätensä ikkunapuitteelle, hyppäsi avonaisesta ikkunasta ulos
ja astui hitain askelin joenreunaa pitkin polkua myöten, jossa varjo ja
tähtivalo vaihteli; kuu nousi vielä hitaammin halavien yli ja pitensi
yhä siinnettänsä pitkin laineita.