Kenelm meni Somers'in puotiin ja tapasi Jessien kauppapöydän takana.
"Antakaa reppuni takaisin. Kiitoksia!" sanoi hän, heittäen repun
selkäänsä. "Tehkää minulle palvelus. Minun omistamani matkalaukun olisi
pitänyt tulla asemalle. Lähettäkää noutamaan se, ja pitäkää se täällä
siksi kuin annan teille likempiä tietoja. Minä aion lähteä Oxford'iin
pariksi päiväksi. Mrs Somers, vielä sana. Vastatkaa minulle suoraan,
oletteko, niinkuin tänä aamuna sanoitte, täydellisesti onnellinen, ja
kuitenkin naimisessa sen miehen kanssa, jota rakastitte?"
"Oi, minä olen niin onnellinen!"
"Ettekö toivo enää mitään? Ettekö toivo että Will olisi toinen kuin hän
on?"
"Jumala varjelkoon! Te peloitatte minua, sir."
"Peloitan heitä! Olkoon menneeksi. Jokaisen, joka on onnellinen, tulisi
pelätä, ettei onni pakenisi. Koettakaa pitää siitä kiinni, ja te
tulette onnistumaan, sillä te yhdistätte velvollisuuden onneen; ja,"
jupisi Kenelm, lähtien puodista, "velvollisuus väliin ei olekaan
ruusunpunainen nauha, vaan raskas jalkarauta."
Hän kulki katua pitkin sitä tienviittaa kohden, johon oli kirjoitettu
"Oxford'iin". Ja hän lausui itsekseen, liekö hän suoraan tarkoittanut
reppua, vai jatkanut vertausta velvollisuudesta:
"Rihkamatakka painaa kantajaa."