Tästä puoleksi nukkuvasta, puoleksi tiedottomasta tilasta Kenelm
herätettiin hitaasti ja vastenmielisesti. Jotakin kosketti hiljaa hänen
poskeansa -- vielä kerta, vähän kovemmin; hän aukaisi silmänsä -- ne
kohtasivat ensin kaksi pientä ruusunuppua, jotka olivat sattuneet hänen
kasvoihinsa, sitten pudonneet hänen rinnallensa; ja sitten,
katsellessaan ylös, hän piste-aidan aukossa näki tytön nauravat kasvot.
Tytön käsi oli vielä ylösnostettuna ja siinä oli vielä ruusunuppunen;
mutta tämän lapsen takana näkyivät toiset kasvot, yhtä viattomat mutta
paljoa suloisemmat -- ensi nuoruudessansa olevan tytön kasvot, jota
piste-aitaa koristavat kukkaset kehyksenä ympäröivät. Kuinka hyvin nämä
kasvot sopivat yhteen kukkaisten kanssa! Ne näyttivät olevan niiden
haltiattaren henki.
Kenelm säpsähti ja nousi seisoalleen. Lapsi, sama, jonka luota hän niin
epäkohteliaasti oli hiipinyt, juoksi piste-aidassa olevasta pienestä
portista hänen luokseen. Sen kumppani katosi.
"Tekö se olitte?" sanoi Kenelm lapselle -- "tekö minua niin julmasti
kohtelitte? Kiittämätön olento! Enkö minä teille antanut parhaimmat
mansikat mitä vadissa oli ja kaiken kermani?"
"Mutta miksi juoksitte pois ja piiloititte itsenne kun teidän olisi
tullut tanssia minun kanssani?" vastasi nuori lady ja vältti siten,
sukunsa vainun mukaan, vastata siihen soimaukseen, jonka hän oli
ansainnut.
"Minä en juossut pois, ja selväähän se on, ett'en aikonut itseäni
piiloittaa, koska niin helposti minun löysitte. Mutta kuka oli se nuori
lady, joka oli teidän kanssanne? Minä luulen että hänkin heitti
kukkanuppuja minun päälleni, sillä hän näkyy juosseen tiehensä
piilottelemaan itsensä."
"Ei, sitä hän ei tehnyt; hän koetti estää minua, ja te olisitte saaneet
päällenne vielä yhden ruusunupun -- ja paljon isomman -- jos hän ei
olisi käsivarteeni tarttunut. Ettekö tunne häntä -- ettekö Lilyä
tunne?"
"En; vai on se Lily. Teidän pitää esitellä hänet minulle."
He olivat nyt astuneet pienestä portista, joka oli vastapäätä sitä
polkua, jota pitkin Kenelm oli kulkenut sinne, ja tulivat suoraan
puistoon. Täällä olivat lapset kokoontuneina vähän matkaa heistä,
muutamat makasivat nurmikossa, toiset kävelivät edes takaisin tanssin
lomahetkinä.
Piste-aidan ja lasten välillä olevalla aukealla paikalla käveli Lily
yksin nopein askelin. Lapsi lähti Kenelmin luota ja riensi ystävänsä
jälkeen, jonka se pian saavutti, kuitenkin saamatta häntä pysähtymään.
Lily ei pysähtynyt ennenkuin hän saapui tanssipaikalle, ja täällä
kaikki lapset kokoontuivat hänen ympärillensä ja kätkivät hänen
suloisen muotonsa Kenelmin silmiltä.
Ennenkuin Kenelm ennätti paikalle, tuli Mrs Braefield hänelle vastaan.
"Lily on tullut!"
"Minä tiedän sen -- olen nähnyt hänen."
"Eikö hän ole kaunis?"
"Minun pitää nähdä häntä likempää, voidakseni arvostelijan tapaan
vastata kysymykseenne; mutta ennenkuin minua esittelette, sallitte kai
minun kysyä kuka ja mikä Lily on."
Mrs Braefield oli hetken aikaa vaiti ennenkuin hän vastasi, ja vastaus
oli kuitenkin kyllin lyhyt tarvitsematta pitkää miettimisen aikaa. "Hän
on Miss Mordaunt, orpo lapsi; ja hän asuu, niinkuin jo teille kerroin,
tätinsä, Mrs Cameron'in luona, joka on leski. Heillä on noin
peninkulman päässä täältä mitä kaunein huvila, minkä näkee virran tai
oikeammin joen varrelta. Mrs Cameron on hyvin hyvä ja suora ihminen.
Mitä Lily'yn tulee, voin hyvällä omalla tunnolla kiittää ainoastaan
hänen kauneuttansa, sillä koska hän vielä on lapsi -- on hänen sielunsa
vielä muodostumaton."
"Oletteko milloinkaan tavannut miestä, vielä vähemmin naista, jonka
sielu on ollut täydellisesti muodostunut?" jupisi Kenelm. "Minä olen
varma siitä että minun sieluni ei ole, eikä milloinkaan tulekaan siksi
täällä maan päällä."
Mrs Braefield ei kuullut tätä, matalalla äänellä lausuttua muistutusta.
Hän haki silmillään Lilyä; ja kun hän vihdoin hänen näki, häntä
ympäröiväin lasten erotessa uudelleen tanssimaan ruvetaksensa, kävi hän
Kenelmin käsivarteen, vei hänen nuoren ladyn luo, jossa säännöllinen
esitteleminen tapahtui.
Niin säännöllinen kuin se voi olla tällä auringon-valaisemalla
nurmikolla, kesä-ilon ja lasten naurun keskellä. Tällaisella paikalla
ja tällaisissa oloissa tavanmukaisuudet eivät kauan kestä. En tiedä
mistä se tuli, mutta muutamissa minuuteissa olivat Kenelm ja Lily
herenneet olemasta muukalaisia toinen toisillensa. He istuivat erikseen
leikkivistä lehmuksien varjostamalle penkille; mies kuunteli silmät
alaspäin luodut, tyttö katseli vilkkain silmin väliin maahan, väliin
taivaasen, ja puhui vapaasti, iloisesti -- niinkuin hilpeän virran
lirinä, hopeanheleällä äänellä ja säkenöivin, värähtelevin hymyin.
Tämä on kieltämättä vallan vastoin tapaa sivistyneessä seura-elämässä.
Tämän tavan mukaan tulee miehen ehdottomasti puhua ja tytön kuunnella;
mutta minä kerron asiat suoraan, semmoisina kuin ne olivat. Ja Lily ei
tuntenut enemmän salongi-elämän tavoista kuin pesästään vastalentänyt
leivo tuntee laulunopettajaa ja häkkiä. Hän oli vielä monessa
katsannossa lapsi. Mrs Braefield oli oikeassa -- hänen sielunsa oli
vielä muodostumaton.
Mistä hän puhui, heidän ensi kerta puhellessansa toistensa kanssa, sitä
en oikein varmaan tiedä, ainakaan en voisi sitä paperille panna. Minä
pelkään että se oli hyvin itsekästä, niinkuin lasten puhe ylipäänsä on
-- hän puhui itsestään ja tädistään, ja kodistaan ja ystävistään,
joiden joukossa Clemmy oli etevin. Clemmy oli sama tyttö, joka oli
Kenelmiin mieltynyt. Ja kaiken tämän juttelemisen läpi vilahti terävän
ymmärryksen, vilkkaan mielikuvituksen -- jopa runollisen mielen ja
tunteen säteitä. Se oli kyllä lapsen puhetta, mutta ei suinkaan typerän
lapsen.
Mutta niin pian kuin tanssi oli päättynyt, kokoontuivat lapset taas
Lilyn ympärille. Hän oli nähtävästi kaikkein lemmittyinen; ja koska
hänen kumppaninsa nyt olivat väsyneet tanssimiseen, ehdoiteltiin uusia
leikkejä, ja Lily vietiin pois "sokkosille."
"Minä olen hyvin iloinen siitä, että saan tehdä tuttavuutta teidän
kanssanne, Mr Chillingly," sanoi suora, miellyttävä ääni; ja hyvin
puettu, hyvännäköinen mies ojensi kätensä Kenelmille.
"Mieheni," sanoi Mrs Braefield, ja hänen katseensa osoitti hiukan
ylpeyttä.
Kenelm vastasi sydämellisesti talon isännän kohteliaisuuksiin; tämä oli
vastikään palannut konttooristansa kaupungissa ja jättänyt kaikki
huolensa jälkeensä. Ei tarvinnut muuta kuin katsella häntä,
huomataksensa että hän oli onnellinen ja ansaitsi sitä olla. Hänen
kasvoistansa näki että hän oli järkevä ja hyvänluontoinen mies -- ennen
kaikkea toimelias ja ponteva luonteeltaan. Hänen otsansa oli leveä ja
sileä, silmät vilkkaat ja ruskeat, huulet ja leukaluut vankat; hän oli
erittäin tyytyväinen itseensä, kotiinsa, maailmaan yleensä, joka
tyytyväisyys levisi yli hänen teeskentelemättömän hymyilynsä ja ilmaisi
itsensä hänen äänensä metallintapaisessa helähdyksessä.
"Te jäätte tietysti päivälliselle meille," sanoi Mr Braefield; "ja jos
ei teidän välttämättömästi tarvitse olla kaupungissa tänä yönä, niin
toivon että pidätte hyvänä vuoteen täällä."
Kenelm epäsi.
"Viipykää ainakin huomiseksi," sanoi Mrs Braefield. Kenelm epäsi
vieläkin; mutta evätessänsä hänen silmänsä lankesivat Lily'yn, joka
nojasi keski-ikäisen ladyn käsivarteen ja läheni emäntää -- nähtävästi
jäähyväisiä sanomaan.
"Minä en voi niin houkuttelevaa kutsumusta vastustaa," sanoi Kenelm ja
vetäytyi vähän Lilyn ja hänen kumppaninsa taakse.
"Paljon kiitoksia näin hauskasta päivästä," sanoi Mrs Cameron
emännälle. "Lilyllä on ollut erinomaisen lysti. Minusta on vaan ikävä
ettemme voineet aikaisemmin tulla."
"Jos menette kotiin jalkaisin," sanoi Braefield, "niin suokaa minun
tulla kanssanne. Minä tahtoisin puhua puutarhurinne kanssa hänen
orvokeistansa -- ne ovat paljon kauniimmat kuin minun."
"Siinä tapauksessa minäkin saan tulla?" sanoi Kenelm Lily'lle.
"Kaikista kukista minä pidän orvokkeja suurimmassa arvossa."
Moniaita minuutia sen jälkeen Kenelm ja Lily kulkivat pienen joen
reunaa pitkin, joka joki laski Thames'iin -- Mrs Cameron ja Mr
Braefield kävivät edellä, sillä polku oli niin kapea, että ainoastaan
kaksi voi kulkea rinnakkain.
Äkkiä Lily juoksi hänen luotansa, harvinaisen perhosen houkuttelemana
-- luulen että sitä sanotaan Marokkon Keisariksi -- joka keltasiipisenä
kimalteli ruovostossa. Tytön onnistui saada tämä kuljeksija kiinni
olkihattuunsa, jonka yli hän heitti silmikkonsa. Tämän erinomaisen
pyynnin jälkeen hän ylpeänä palasi Kenelmin luo.
"Kokoiletteko hyönteisiä?" sanoi tämä filosoofi, niin hämmästyneenä
kuin hän luontonsa mukaan voi jostakin olla.
"Ainoastaan perhosia," vastasi Lily; "ne eivät ole hyönteisiä, niinkuin
tiedätte; ne ovat sieluja."
"Te tarkoitatte sielujen vertauskuvia -- semmoisiksi ainakin
kreikkalaiset kauniisti niitä esittelivät."
"Ei, todellisia sieluja -- pienten lasten sieluja, jotka kuolevat
kastamattomina kehdoissansa; ja jos niitä hoidetaan, ja ne eivät joudu
lintujen syötäviksi, vaan saavat elää vuoden, niin niistä tulee
haltiattaria."
"Se on hyvin runollinen ajatus, Miss Mordaunt, ja se perustuu yhtä
järkeviin todisteihin, kuin muut väitteet yhden luodun olennon
muuttumisesta toiseksi. Kenties te voitte tehdä mitä filosoofit eivät
voi -- kertoa minulle miten olette oppinut että uusi aate on
järkähtämätön tosiasia?"
"En tiedä," vastasi Lily ja näytti hyvin hämmästyneeltä; "ehkä olen
oppinut sitä kirjasta, tai kenties olen nähnyt unta siitä."
"Ette voisi viisaampaa vastausta antaa, jos olisitte filosoofi. Mutta
te puhutte perhosten hoitamisesta; miten te niitä hoidatte? Pistättekö
ne lasiseen laatikkoon pistettyihin neuloihin?"
"Pistääkö niitä! Kuinka voitte niin julmasti puhua? Te ansaitsisitte
tulla haltiattareilta pistetyksi."
"Minä pelkään," ajatteli Kenelm sääliväisesti, "ett'ei kumppanillani
ole sielua, jota voisi muodostaa; että hän on sellainen, jota niin
kauniisti sanotaan viattomaksi olennoksi!"
Hän pudisti päätänsä ja oli vaiti.
Lily jatkoi:
"Minä näytän kokoelmani, kun tulemme kotia -- ne näyttävät niin
onnellisilta. Minä olen varma siitä että muutamat niistä tuntevat minua
-- ne tahtovat ruokaansa minun kädestäni. Yksi ainoa on kuollut
minulta, siitä kuin viime kesällä rupesin niitä kokoilemaan."
"Ne on siis olleet teillä vuoden; niiden olisi jo pitänyt muuttua
haltiattareksi."
"Luulenpa että moni niistä jo on siksi muuttunutkin. Minä tietysti
päästän pois kaikki, jotka kaksitoista kuukautta ovat minun luonani
olleet -- tiedättehän ett'ei ne häkissä voi haltiattareksi muuttua. Nyt
on minulla jäljellä ainoastaan ne, jotka tänä vuonna tai viime syksynä
otin kiinni; kauneimmat eivät tule näkyviin ennenkuin syksyllä."
Tyttö painoi tässä paljaan päänsä olkihatun yli, ja lausui lempeitä
sanoja vangille. Sitten hän taas katsoi ylös ja loi silmäyksen
ympärilleen, ja seisahtui äkkiä, huudahtaen:
"Kuinka voivat ihmiset asua kaupungeissa -- kuinka voivat ihmiset sanoa
että heillä milloinkaan on ikävä maalla? Katsokaa," jatkoi hän vakaasti
ja innokkaasti -- "katsokaa tuota korkeata mäntyä, jonka pitkät oksat
ulottuvat veden yli; katsokaa kuinka sen varjot vaihtelee, tuulen
tarttuessa sen oksiin, ja kuinka varjo vaihettelee auringonsäteiden
leikkiä veden kalvolla:
"Notkistakaa latvojanne, männyt,
Kuni kaikki kasvit, Herraa palvellen."
"Mikä musiikin vaihetusta mahtaa olla luonnon ja runoilijan välillä!"
Kenelm säpsähti. Tämäkö "viaton olento"! -- tällä tytölläkö ei olisi
sielua, jota voisi muodostaa! Hänen läsnäollessansa Kenelm ei voinut
olla törkeä, hän ei voinut puhua luonnosta mekanismina, valheellisena
humbug'ina niinkuin hän oli tehnyt runoilijan kanssa puhuessaan. Hän
vastasi totisesti:
"Luoja on suonut koko luodulle maailmalle puhetaidon, mutta ne sydämet
ovat harvat, jotka voivat sitä selittää. Onnelliset ne, joille se ei
ole muukalainen kieli, jota huolella ja vaivalla on opittu, vaan
paremmin äidinkieli, jota tietämättä on suuren äidin huulilta oppinut.
Niiden mielestä perhosen siipi kyllä voi kohota taivaasen haltiattaren
sielun kanssa!"
Kun hän herkesi puhumasta, kääntyi Lily ja katseli ensi kerran tarkasti
hänen mustiin, lempeihin silmiinsä; sitten hän pani kepeän kätensä
Kenelm'in käsivarrelle ja sanoi hiljaa: "Puhukaa enemmän -- puhukaa
niin; minusta on hauska kuulla teitä."
Mutta Kenelm ei enää puhunut. He olivat nyt saapuneet Mrs Cameron'in
huvilan puutarhan portille, ja molemmat vanhemmat henkilöt, jotka
kävivät edellä, pysähtyivät portilla ja kulkivat heidän kanssansa
taloon.
Se oli pitkä, matala, säännötön rakennus, ilman rakennustaiteellisen
kauneuden vaatimuksia, mutta erittäin soma -- kukkatarha, jonka
kukkalavoissa kukat olivat värien mukaan järjestetyt, ja joka vietti
joen ruohoiselle rannalle päin; juuri sillä kohdalla joki muodosti
järvenmuotoisen lammen, joka kumpaisessakin päässä kapeni
sulkulaitoksien kautta, joista vaahtoiset vedenputoukset heittäysivät
alas suloisesti kohisten. Joen rannalla oli yksinkertainen
istumapaikka, jota ison halavan riippuvat oksat osaksi suojasi.
Rakennuksen sisusta vastasi kaikin puolin ulkonaiseen -- se oli
maalainen huvila, mutta ilmoitti silminnähtävää hienoa aistia huoneiden
järjestämisessä, pieneen eteiseen saakka, jonka seiniä koristi
pompejilaiset frescomaalaukset.
"Tulkaa katsomaan perhos-häkkiäni," kuiskasi Lily.
Kenelm seurasi häntä sen lasi-oven läpi, joka vei puutarhaan; ja
pienen kasvihuoneen toisessa päässä oli näiden omituisten lemmityisten
asunto. Se oli pienen huoneen kokoinen; kolme sivua oli hienoa
rautalankaverkkoa, sillä täällä oli musliinista tai muusta ohuesta
kankaasta tehtyjä poimutelmia, väliin sitä peitti, milloin sisäpuolelta
milloin ulkopuolelta, kauniit kiertokasvit; keskellä oli vesisäiliö,
josta taivaankaaren kaltainen vesisuihku kohosi. Lily nosti varovasti
ylös oven, joka oli sysättävä ylös ja alas, ja meni sisään, sulkien sen
jälkeensä. Hänen tulonsa pani joukon hienoja siipiä liikkeelle,
muutamat liipotteli hänen ympärillensä, toiset olivat rohkeammat ja
asettuivat hänen hiuksilleen ja vaatteilleen. Kenelmin mielestä hän ei
ollut syyttä kehunut, sanoessansa että muutamat perhoista olivat
oppineet häntä tuntemaan. Tyttö päästi Marokkon Keisarin hatustansa; se
lensi pelkäämättä hänen ympärillänsä, ja katosi sitten kiertokasvien
lehtien taakse. Lily aukaisi oven ja tuli ulos.
"Olen kuullut puhuttavan filosoofista, joka kesytti ampiaisen," sanoi
Kenelm, "mutta en ole milloinkaan ennen kuullut että nuori lady
kesyttää perhosia."
"Ei", sanoi Lily ylpeästi; "luulen olevani ensimmäinen, joka on sitä
koettanut. Kenties en olisi koettanutkaan, jos minulle olisi kerrottu
että toisien on onnistunut tehdä sitä ennen. En kuitenkaan ole
täydelleen onnistunut. Mutta yhdentekevä; jos ne eivät minua rakasta,
niin minä rakastan niitä."
He palasivat salongiin, ja Mrs Cameron kääntyi Kenelm'iin:
"Tunnetteko hyvin tätä seutua, Mr Chillingly?"
"Se on vallan outo minulle, ja se on enemmän maalainen, kuin moni
kauempana Londonista oleva seutu."
"Se on onni enimmille kotiseuduillemme," sanoi Mr Braefield;
"ne välttävät sen kautta tehdaskaupunkien savua ja melua, ja
maanviljelys-tiede ei ole niiden lehteviä pensasaitoja hävittänyt.
Viheriäin niittyjemme läpi kulkevain polkujen molemmin puolin kasvaa
yhtä paljon kiertokasveja ja puna-apiloita kuin silloin kun Izaak
Walton kuljeksi niitä myöten onkimatkoillansa virralle."
"Sanooko kansantaru hänen onkineen tässä joessa? Minä luulin hänen
oleskelleen toisella puolella Londonia."
"Se on mahdollista; minä en paljon tiedä Walton'ista ja hänen
taiteestansa; mutta tuolla salpauksen toisella puolella on vanha
huvihuone, jonka seinään on leikattu nimi Izaak Walton, mutta onko hän
itse sen tehnyt, tai joku toinen, sitä en voi sanoa? Onko Mr Melville
hiljan täällä käynyt, Mrs Cameron?"
"Ei, ei moneen kuukauteen."
"Hänellä on ollut erinomainen menestys tänä vuonna. Toivokaamme että
maailma vihdoin viimeinkin tunnustaa hänen neronsa. Minä aioin ostaa
hänen maalauksensa, mutta en saapunut ajoissa -- Manchesterilainen
ennätti ennen minua."
"Kuka on Mr Melville? sukulainenko teille?" kuiskasi Kenelm Lily'lle.
"Sukulainen! -- sitä en varmaan tiedä. Mutta minä luulen sen, koska hän
on holhojani. Mutta minä en rakastaisi häntä enemmän, vaikka hän olisi
likeisin omaiseni maan päällä," sanoi Lily innokkaasti; posket lensivät
punaisiksi ja vedet nousi silmiin.
"Ja hän on taiteilija -- maalari?" kysyi Kenelm.
"Niin, ei kukaan maalaa niin kauniita kuvia kuin hän -- ei kukaan ole
niin taitava, niin hyvä."
Kenelm koetti muistutella oliko hän kuullut puhuttavan maalarista,
nimeltä Melville, mutta turhaan. Kenelm tunsi kuitenkin hyvin vähän
maalareita -- ne eivät hänen tiellensä sattuneet; ja hän myönsi
itsellensä hyvin nöyrästi, että voi löytyä monta mainiota elämää
maalaria, joiden nimet ja teokset olivat hänelle tuntemattomat.
Hän katseli seiniä. Lily käsitti hänen katseensa. "Täällä ei ole hänen
kuviansa," sanoi hän; "minun huoneessani on yksi. Minä näytän sen
teille, kun tulevalla kertaa tulette tänne."
"Ja nyt," sanoi Mr Braefield, nousten istualta, "täytyy minun puhua
teidän puutarhurinne kanssa ja sitten menemme kotia. Me syömme
päivällistä aikaisemmin täällä kuin London'issa, Mr Chillingly."
Kun molemmat herrasmiehet olivat ottaneet jäähyväiset ja menivät
eteiseen, saattoi Lily heitä ja sanoi Kenelm'ille: "Mihin aikaan
tulette huomenna kuvaa katsomaan?"
Kenelm käänsi päänsä toisaalle ja vastasi sitten, vaikka ei
kohteliaasti, niinkuin hän tavallisesti teki, vaan lyhyesti ja jörösti:
"Minä pelkään, etten voi tulla huomenna. Minä olen auringon nousun
aikana oleva kaukana täältä."
Lily ei vastannut mitään, vaan meni takaisin sisään.
Mr Braefield tapasi puutarhurin kukkalavaa kastelemasta, keskusteli
hänen kanssansa orvokeista ja palasi sitten taas Kenelm'in luo, joka
oli pysähtynyt muutaman kyynärän päähän puutarhan portista.
"Tämä on pieni kaunis paikka," sanoi Mr Braefield jonkinlaisella
itsensä alentavalla sääliväisyydellä, joka sopi Braefieldvillen
omistajalle. "Se on niin sanoakseni koristettu."
"Niin, koristettu," toisti Kenelm hajamielisesti.
"Niin on aina sellaisten rakennusten laita, jotka vähitellen
lavennetaan. Olen kuullut äitini sanovan, että kun Melville tai Mrs
Cameron ensin sen ostivat, oli se tuskin parempi kuin työmiehen mökki,
siihen kuuluvan maatilkun kanssa. Ja pari kolme vuotta myöhemmin
rakennettiin pari huonetta lisää, ja osa maatilkusta tehtiin
puutarhaksi; senjälkeen rakennettiin koko se osa, jossa perhe nyt asuu,
vanha rakennus tuli pesutuvaksi ja koko maatilkku laitettiin
puutarhaksi niinkuin näette. Mutta minä en tiedä toimitettiinko nämä
parannukset Melvillen tai tädin rahoilla. Luultavasti tädin. Minä en
käsitä mikä vetovoima paikalla olisi Melvilleen nähden; hän ei usein
siellä käy, minun luullakseni -- se ei hänen kotinsa ole."
"Mr Melville näyttää olevan maalari, ja teidän sanoistanne päättäen,
etevä maalari."
"Minä en luule hänellä olleen menestystä ennenkuin tänä vuonna. Mutta
varmaankin te näitte hänen kuviansa näyttelyssä?"
"Minä häpeän sanoa, etten ole näyttelyssä ollut."
"Te saatatte minua hämille. Melvillellä oli kuitenkin kolme maalausta
siellä; ne olivat kaikki hyvin hyvät, mutta se, jonka minä aioin ostaa,
herätti suurempaa huomiota kuin toiset, ja on äkkiä korottanut häntä
mitättömyydestä maineen kukkuloille."
"Hän näyttää olevan sukua Miss Mordauntille, mutta niin kaukainen, että
hän ei edes voinut minulle kertoa miten he sukua olivat."
"En minäkään voi sitä sanoa. Melville on Miss Mordauntin holhoja, sen
tiedän. Jos he ovat sukua, on tämä sukulaisuus, niinkuin sanotte, hyvin
kaukainen; sillä Melville on alhaista sukua, jota vastoin jokainen voi
nähdä että Mrs Cameron on täydellinen aatelisrouva, ja Lily Mordaunt on
hänen sisarensa lapsi. Olen kuullut äitini kertovan että se oli
Melville, silloin vielä aivan nuori mies, joka osti rakennuksen,
kenties Mrs Cameronin rahoilla; hän sanoi ostavansa sen leskirouvalle,
jonka mies kuollessansa oli jättänyt hänet hyvin vähiin varoihin. Ja
kun Mrs Cameron tuli Lily'n kanssa, joka silloin oli pieni lapsi, oli
hän suruvaatteissa ja oli itse nuori ja kaunis nainen. Jos Melville
siihen aikaan usein olisi hänen luonansa käynyt, niin olisi se tietysti
antanut aihetta häväistyspuheihin, mutta hän kävi hyvin harvoin, ja kun
hän tuli, asui hän Cromwell Lodge nimisessä tuvassa, joen toisella
puolella, väliin hänellä oli mukana kumppani -- joku nuori maalari,
luullakseni, joka tahtoi onkia. Siis ei voinut olla mitään syytä
panetteluun, ja Mrs Cameron raukan elämä on niin moitteeton kuin olla
voi. Minun äitini, joka silloin asui Braefieldvillessä, mielistyi
suuresti sekä Lily'yn että hänen tätiinsä, ja kun maja vähitellen
suureni kauniiksi huvilaksi, niin useat vallassäätyläiset naapuristossa
seurasivat äitini esimerkkiä ja tulivat hyvin ystävällisiksi Mrs
Cameron'ia kohtaan, jotta hän nyt kuuluu seurapiiriin täällä ja on
hyvin rakastettu."
"Entä Mr Melville? -- käykö hän yhä vielä ani harvoin täällä?"
"Totta sanoakseni, hän ei ole käynyt täällä siitä asti kuin minä
Braefieldville'en muutin. Minun äitini omisti paikan eläissänsä, ja
minä en paljon siellä oleskellut sillä ajalla, kuin hän asui siellä.
Minä olin silloin meidän kauppahuoneemme nuorempi osakas ja hoidin osan
toimista New York'issa, tullen Englantiin vaan noin kerta vuodessa,
kun minulla oli lupa-aika. Kun äitini kuoli, oli vielä paljon
järjestettävänä, ennenkuin voin muuttaa asumaan Englantiin, ja minä en
muuttanut Braefieldville'en ennenkuin naimisiin menin. Minä näin
Melvillen kerran käydessäni täällä muutamia vuosia sitten; mutta,
olkoon se meidän kesken lausuttu, hän ei ole niitä miehiä, joiden
kanssa mielellään tahtoisi likeistä tuttavuutta tehdä. Äitini kertoi
minulle että hän oli laiska, kevytmielinen ihminen ja toisilta olen
kuullut että hän on hyvin huikentelevainen. Mr --, tuo etevä maalari,
kertoi minulle että hän oli oikein hurja veitikka; ja minä otaksun että
hänen tapansa ovat estäneet häntä edistymästä, kunnes hän tänä vuonna,
kenties onnellisen sattumuksen kautta, on maalannut kuvan, joka
koroittaa häntä maineen kukkulalle. Mutta eikö Miss Lily ole ihmeen
suloinen katsella? Kuinka suuri vahinko että hänen kasvatustansa on
niin kovin laiminlyöty!"
"Onko sitä laiminlyöty?"
"Ettekö nyt jo ole sitä huomannut. Hänellä ei ole ollut edes soitannon
opettajaa, vaikka vaimoni sanoo että hänellä on hyvä korva ja että hän
osaa laulaa kauniisti. Mitä lukemiseen tulee, niin luulen ettei hän ole
lukenut mitään muuta kuin satuja ja runoja ja muuta senkaltaisia
loruja. Hän on kuitenkin vielä aivan nuori; ja nyt kun hänen
holhojansa saa kuviansa myydyksi, voidaan toivoa että hän paremmin
holhojatointansa hoitaa. Maalaajat ja näyttelijät eivät elä niin
säännöllistä elämää kuin me jokapäiväiset ihmiset, ja heitä täytyy
suuresti sääliä. Olettehan siinä yhtä mieltä kuin minä?"
"Kyllä," sanoi Kenelm innolla, joka herätti kauppiaassa kummastusta.
"Se on ihmeen kaunis ajatus: se näyttää olevan vallan tavallinen, mutta
kuinka usein se tuntuu meistä uudelta, kun se lausutaan. Velvollisuus
voi olla hyvin vaikea asia, hyvin vastenmielinen asia, ja se on kumma
kyllä, usein hyvin vähäpätöinen asia. Se on nykyinen -- vallan
edessämme, emmekä kuitenkaan sitä näe; joku huutaa korvaamme sen nimen:
'Velvollisuus,' ja se kohoaa eteemme hirmuisena jättiläisenä. Suokaa
anteeksi että jätän teidät -- minä en voi päivälliselle jäädä:
Velvollisuus kutsuu minua johonkin. Pyytäkää minun puolestani Mrs
Braefield'ilta anteeksi."
Ennenkuin Mr Braefield ehti hämmästyksestään tointua, oli Kenelm
hypännyt porraspuun yli ja lähtenyt tiehensä.