Lapset ovat tulleet -- niitä on noin kolmenkymmenen paikkeilla,
kauniita kuin englantilaiset lapset yleensä ovat, onnellisia
iloitessaan kesästä ja päiväpaisteesta, kukkaiskentistä ja katetusta
pöydästä, jota suojasi kastanjapuiden väliin levitetty telttakangas ja
jonka mattona oli nurmi.
Kenelm oli epäilemättä oikein hyvällä tuulella tässä banketissa ja teki
parastansa yleistä iloa lisätäksensä, sillä kun hän puhui, kuuntelivat
lapset hartaasti, ja kun hän lopetti, nauroivat he iloisesti.
"Ne kauniit kasvot, jotka lupasin saavanne nähdä," kuiskasi Mrs
Braefield, "eivät vielä ole täällä. Minä sain kirjeen nuorelta ladylta,
jossa hän sanoo Mrs Cameron'in olevan vähävoimaisen tänään, mutta
toivoo hänen sen verran paranevan, että hän voi tulla vähän myöhemmin
iltapuolella."
"Saanko luvan kysyä kuka on Mrs Cameron?"
"Ah! vallanhan unohdin että olette muukalainen täällä. Mrs Cameron on
se täti, jonka luona Lily asuu. Eikö Lily ole kaunis nimi?"
"Erittäin kaunis! se tarkoittaa valkopäistä ja ohutkortista kehrääjää,
joka ei kehrää."
"Siinä tapauksessa nimi valehtelee minun Lilyyni nähden, niinkuin
saatte nähdä."
Lapset päättivät nyt syömisensä ja lähtivät tanssimaan lehtokujaan
violiinin soiton mukaan, jota soitti yhden lapsen iso-isä. Sillä aikaa
kuin Mrs Braefield järesti tanssin, käytti Kenelm tilaisuutta
vetäytyäksensä pois nuoren kahdentoista vuotiaan neidon luota, joka
banketissa oli hänen vieressänsä istunut ja niin mieltynyt häneen, että
hän alkoi pelätä, tämän lupaavan ei milloinkaan hänestä eroavansa, ja
lähti huomaamatta pois.
On hetkiä, jolloin toisten ilo vaan tekee meitä huolenalaisiksi,
etenkin vilkasluontoisten lasten ilo, joka sotii meidän omaa
rauhallista käytöstämme vastaan. Kenelm hiipi tiheän viidakon läpi,
jossa seljakukat jo olivat kuihtuneet, ja tuli yksinäiselle paikalle,
joka esti hänen kulkuaan ja tarjosi hänelle lepoa. Se oli ympyriäinen
muodoltaan ja sitä ympäröi piste-aita, jonka vieressä kasvoi ruusuja,
täynnä lehtiä ja kukkia. Tämän keskellä oli pieni suihkulähde ja
perä-alassa kohosi muhkeain puiden rungot, joiden yli aurinko loi
hohteensa, mutta jotka itse estivät takana olevaa taivaanrantaa
näkymästä. Aivan kuin elämässä suuret valtaavat himot -- rakkaus,
kunnianhimo, halu saada valtaa, tai kultaa, tai mainetta, tai tietoa --
muodostavat nuoruutemme lyhytaikuisten kukkaisten komean perä-alan,
kohoittavat meidän silmämme niiden hymyilevien kukkien yli näkemään
vilahdusta korkeammasta valasta, kuitenkin, kuitenkin estävät meitä
näkemästä sitä avaruutta, joka leviää niiden takana ja ulkopuolella.
Kenelm heittäysi nurmikolle suihkulähteen viereen. Kaukaa kuului lasten
huuto ja nauru heidän leikkiessään ja tanssiessaan. Näin kaukaa niiden
ilo ei tehnyt hänen mieltänsä kolkoksi -- hän ihmetteli mikä siihen oli
syynä; ja mietiskelevässä uneilemisessa hän aikoi tehdä tätä itselleen
selväksi. "Runoilija", tällaiset olivat hänen hitaat ajatuksensa, "on
meille kertonut, että etäisyys tekee näkö-alan viehättäväksi! ja vertaa
siten toivon harhaluuloa etäisyyden viehätykseen. Mutta runoilija
rajoittaa oman kuvansa. Etäisyys viehättää sekä korvaa että näköä, eikä
ruumiillisia aistia yksistään. Muiston, ei vähemmän kuin toivon, on
tuota 'etäällä olevaa' kiittäminen suloudestansa.
"Minä en voi ajatella jälleen olevani lapsi, kun olen keskellä
telmäävää lapsijoukkoa. Mutta sellaisena kuin niiden melu kuuluu tänne:
lievennettynä ja hiljentyneenä, voisin helposti uneilla itseni takaisin
lapsuuteeni ja koulun menetettyihin leikkikenttiin.
"Niin varmaankin on surunkin laita: kuinka toisellainen on
kauhistavainen tuska ja ikävöiminen hiljan kuollutta rakasta olentoa,
kuin hiljainen kaipaus muutamia vuosia sitten taivaasen mennyttä
ystävää! Niin on runotaidonkin laita: kuinka väkivaltaisesti täytyy
sen, surunäytelmän mahtavia tunteita enteillessä, poistaa näyttelijät
luotamme, sen mukaan kuin liikutusten tulee kiihtyä, ja surunäytelmän
tulee huvittaa meitä niiden kyyneleiden kautta, jotka se vaikuttaa!
Ajatelkaa kuinka me pettyisimme, jos runoilija näyttämölle asettaisi
jonkun järkevän herrasmiehen, jonka kanssa eilen olimme päivällisellä,
ja joka huomattiin tappaneen isänsä ja naineen äitinsä. Mutta kun
Oidipos tämän onnettoman erehdyksen tekee, niin ei kukaan siitä
hämmästy. Oxford on yhdeksännessätoista vuosisadassa pitkän matkan
päässä Thebestä 3000 tai 4000 vuotta.
"Ja", jatkoi Kenelm, joka tunki yhä syvemmälle filosoofisen arvostelun
labyrintteihin, "vaikka runoilijan, silloinkin kun hän puhuu
henkilöistä ja asioista, jotka ovat lähellä niitä, jotka jokapäivä
näemme, antaisi heille runollisen viehätyksen, täytyy hänen turvautua
jonkimoiseen siveelliseen tai psykoloogiseen etäisyyteen; kuta
lähemmäksi he ovat meitä ulkonaisiin kohtiin nähden, sitä etäämpänä
heidän täytyy olla joihinkin sisällisiin omituisuuksiin katsoen.
Wertherin ja Clarissa Harlowen sanotaan olleen samanaikuiset
taiteelliseen luomiskykyyn ja ulkonaisen realismin vähäpätöisimpiin
erityiskohtiin nähden; mutta kuitenkin he kohta eroavat meidän
jokapäiväisestä elämästämme katsantotapansa ja kohtalonsa kautta. Me
tiedämme että vaikka Werther ja Clarissa ovat monessa katsannossa meitä
niin lähellä, että me olemme yksimieliset heidän kanssaan, niinkuin
ystäväin ja sukulaisten kanssa, ovat he kuitenkin runollisen ja
ihannoivan luonteensa suhteen niin kaukana meistä, kuin he kuuluisivat
Homeroon aikakauteen; ja tämä se on, joka luo viehätystä itse tuskaan,
jota heidän kohtalonsa meissä synnyttää. Niin otaksun olevan
rakkaudenkin laidan. Jos rakkautemme on saava runollisen muodon, niin
täytyy rakastaa jotakuta, joka on siveellisesti kaukana meistä
jokapäiväisistä olennoista; sanalla sanoen, jotakuta, joka on
eroavainen meistä ominaisuuksiin katsoen, jota emme milloinkaan voi
saavuttaa tahi himmentää meidän ominaisuuksiemme kautta; jotta
rakastetussa aina on jotain ideaalista -- salaperäistä -- 'auringon
valaisema vuorenhuippu, joka koskee taivaasen!'"
Tässä Kenelmin ajatukset vähitellen liukuivat uneilemisien alueelle.
Hän sulki silmänsä väsyneenä; hän ei nukkunut eikä ollut oikein
hereillään: niinkuin me väliin selkeinä kesäpäivinä, kun panemme
pitkäksemme nurmikolle, suljemme silmämme ja kuitenkin epäselvästi
näemme kultaista hohdetta, joka unisia silmäluomia kostuttaa; ja tämän
valon läpi tulee ja menee unen kaltaisia kuvia, vaikka tiedämme ettemme
unta näe.