SEITSEMÄS LUKU.

Kenelm Chillingly ei liioitellut sitä asemaa seura-elämässä, jonka hän

oli saavuttanut, kun hän luki itsensä muodin-mukaisen maailman

keikarien joukkoon. Minä en uskalla laskea niiden kolmikulmaisten

kirjeiden lukua, jotka oikein satamalla tulvailivat hänen päällensä

niiltä hienoilta lady'ilta, jotka romanttisesti pyörivät kaikellaisten

mainioisuuksien ympärillä; eikä myöskään niitä huolellisesti sinetillä

kiinnitettyjä kirjeitä kauniilta tuntemattomilta, jotka kysyivät oliko

hänellä sydän ja tahtoiko hän siinä tapauksessa tulla puistoon sillä ja

sillä ajalla. Olisi vaikea sanoa mikä se oli Kenelm Chillingly'ssä,

joka voi tehdä häntä niin suosituksi, etenkin kauniilta sukupuolelta,

joll'ei mahdollisesti hänen kaksinkertainen maineensa olla erilainen

kuin muut ihmiset, ja vakaisesti välinpitämätön maineen etuun katsoen.

Hän olisi, jos hän olisi tahtonut, helposti voinut näyttää että tuo

yleinen, vaikka epämääräinen usko hänen taidollisuuksiinsa ei ollut

aivan perätön. Sillä ne kirjoitukset, jotka hän ulkomailta oli 'The

Londoner'iin' lähettänyt, ja joilla hän oli matkakustannuksensa

maksanut, olivat sekä sisällön että muodon puolesta osoittaneet

sellaista itsenäisyyttä, joka harvoin on herättämättä uteliaisuutta

kirjailijaan katsoen ja joka saavuttaa enemmän yleistä kiitosta, kuin

se kenties ansaitsee.

Mutta Mivers piti uskollisesti lupaustansa säilyttää kirjailijan

nimettömyyttä pyhänä, ja Kenelm katseli suurella ylönkatseella sekä

kirjoituksia että niitä lukijoita, jotka niitä kiittivät.

Samoin kuin ihmiskaiho muutamissa ihmisissä syntyy petetystä

hyväntahtoisuudesta, niin on luonteita -- ja Kenelm Chillingly'n oli

kenties niitä -- joissa välinpitämättömyys syntyy siitä, että heidän

intoansa on pilkattu.

Mutta hän oli toivonut itsellensä iloa siitä että saisi uudistaa

tuttavuuttansa vanhan opettajansa, Mr Welby'n kanssa -- iloa virkistää

omaa taipumustansa metafysikaan ja kasuistikaan ja arvosteluun. Mutta

tämä erinomainen realismon opettaja oli kokonansa vetäytynyt pois

filosofiiasta, ja nautti nyt mukavaa elämää yleisen viran

palveluksessa. Eräs ministeri, jonka hyväksi Mr Welby oli kirjoittanut

erittäin hyviä kirjoituksia johtavaan aikakauslehteen, silloin kuin

ministeri oli vastapuolueessa, oli, valtaan päästyänsä, lahjoittanut

realistille yhden niitä hyviä asioita, jotka vielä ovat ministerin

käytettävissä -- viran, jolla oli 1,200 punnan vuotuinen arvo. Mr Welby

oli siis aamupäivät virkatoimissansa, mutta iltansa hän vietti

seura-elämän huvissa.

"Inveni portum," sanoi hän Kenelm'ille; "minä en nyt heittäy kuohuvaan

veteen. Mutta tulkaa minun luokseni päivällisille huomenna, kahden

kesken. Minun vaimoni on S:t Leonard'issa viimeksi syntyneen kanssa

meri-ilmaa nauttimassa."

Kenelm suostui siihen.

Päivällinen olisi tyydyttänyt Brillat-Savarini'n -- se oli moitteeton;

ja clareti oli sitä nektaria, jota sanotaan vuoden 1848:n Lafitte'ksi.

"Minä en milloinkaan tarjoo tätä viiniä," sanoi Welby, "paitsi yhdelle

ystävälle kerrallansa."

Kenelm koetti saada isäntäänsä puhumaan muutamista uusista teoksista,

joista puhuttiin yleisesti ja jotka olivat kirjoitetut arvostelun

realististen lakien mukaan. "Kuta enemmän realistisia nämä kirjat

ovat olevinansa, sitä vähemmän realisia ne ovat," sanoi Kenelm. "Minä

olisin melkein valmis uskomaan että koko se koulu, jota te niin

järestöllisesti olette koettanut rakentaa, on erehdys, ja että realismi

taiteessa on mahdottomuus."

"Minä myönnän teidän olevan oikeassa. Minä innossani perustin tämän

koulun syystä että olin joutunut riitaan ideaalisen koulun puolustajien

kanssa, ja johon innossansa ryhtyy, se on tavallisesti erehdys,

varsinkin jos on suutuksissaan. Minä en ollut innossani enkä ollut

suutuksissa, kun kirjoitin ne kirjoitukset, joista minun on kiittäminen

virkani saamista."

Mr Welby tässä mukavasti ojensi jäseniänsä, ja nostaen lasia

huulillensa, hekumallisesti huokui sisäänsä sen bouquet'ia.

"Te saatatte minua alakuloiseksi;" sanoi Kenelm. "On ikävä huomata että

henkemme nuoruudessa on ollut opettajan vaikutuksen alainen, joka

pilkkaa omia opetuksiansa."

Welby nosti olkapäitänsä. "Elämä on vaihteleva opin ja unohtamisen

toimitus; mutta usein on viisaampaa unohtaa, kuin oppia. Koska olen

herennyt olemasta arvostelija, niin en paljon välitä olinko väärässä

tai oikeassa, kuin sitä osaa näytin. Minä luulen että olen oikeassa nyt

virkamiehenä. Menköön maailma omaa tietänsä, kun se vaan antaa meidän

elää sen päällä. Hyljätkää realismi taiteessa, jos mielitte, ja

omistakaa realismi käytännössä. Ensi kerta elämässäni minulla nyt on

mukava: kun henkeni on kuluttanut matkakenkänsä, nauttii se nyt

käymisestä tohvelissa. Kuka voi kieltää mukavuuden realismia."

"Onko ihmisellä oikeus," sanoi Kenelm itsekseen, kun hän astui

vaunuihinsa, "käyttää harvinaista sukkeluutta -- yhtä harvinaisen opin

hedelmää -- säikähdyttääksensä nuorta sukupolvea niistä turvallisista

vanhoista teistä, jotka nuoriso, yksinänsä jätettynä, valitsisi,

ohjataksensa heitä uusille teille avaroilla hiekka-tasangoilla, ja

sitten, kun he ovat uupuneet ja saaneet haavoja jalkoihinsa,

sanoaksensa heille ett'ei hän rahtuakaan välitä siitä, ovatko he

kuluttaneet kenkänsä oikeilla vai väärillä teillä, ainoastaan senvuoksi

että hän itse on saavuttanut filosofiian parhaimman hyvän kepeäin

tohvelien mukavuudessa?"

Ennenkuin hän voi vastata siihen kysymykseen, jonka hän näin itsellensä

teki, pysähtyi hänen vaununsa sen ministerin oven eteen, jonka Welby

oli auttanut valtaan.

Tänä iltana oli paljon ihmisiä ylhäisten maailmasta suuren miehen

talossa. Sattui olemaan arveluttava hetki ministerille. Hänen

kabinettinsa kohtalo riippui erään lakiehdoituksen päätöksestä, joka

ehdoitus seuraavalla viikolla otettaisiin keskusteltavaksi

alihuoneessa. Etevä mies seisoi huoneidensa ovessa vieraita

vastaanottamassa, ja vieraiden joukossa olivat viholliset ehdoituksen

tekijät sekä vastustus-puolueen johtajat. Hänen hymynsä ei ollut

vähemmän suloinen heille, kuin hänen parhaimmille ystävilleen ja

uskollisimmille auttajilleen.

"Tämä kai nyt on realismia," sanoi Kenelm itsekseen; "mutta totuutta se

ei ole, eikä se ole mukavuutta." Hän nojasi seinää vasten lähellä ovea

ja katseli tarkasti ja vakaan-näköisenä mainion isäntänsä kasvoja. Hän

huomasi tuon kohteliaan hymyn ja säädyllisen käytöksen ohessa huolen

merkkejä. Katse oli hajamielinen, posket vajonneet ja otsa rypyssä.

Kenelm loi katseensa pois ja silmäeli elämän yleisillä maanteillä

kulkevain kuhnurien vilkkaita kasvoja. Heidän katseensa eivät olleet

hajamieliset, heidän otsansa ei rypyssä; heidän ajatuksensa näyttivät

olevan vallan mielityössään vaihtaessansa jonkin joutavia

kohteliaisuuksia. Moni heistä oli mieltynyt lähenevään taisteluun,

mutta se oli suureksi osaksi vaan sellaista mieltymystä, kuin pienten

rahasummain veikan-panijoilla voi olla Derby-päivällä -- juuri kyllin

tehdäksensä kilpa-ajoa hauskaksi; mutta ei kyllin tehdäksensä voittoa

suureksi iloksi, tai tappiota suureksi huoleksi.

"Meidän isäntämme on kipeän näköinen," sanoi Mivers kääntyen

Kenelm'iin. "Minä huomaan hänessä luuvalon merkkejä. Tunnettehan minun

aforismini: 'ei mikään ole luuvalolle niin vaarallista kuin

kunnianhimo,' etenkin parlamentillinen kunnianhimo."

"Te ette ole niitä ystäviä, jotka tahtovat pakoittaa minulle tätä

taudin lähdettä; suvaitkaa minun kiittää teitä siitä."

"Teidän kiitoksenne eivät ole paikallansa. Minä vakaasti kehoitan teitä

rupeamaan valtiollisiin toimiin."

"Luuvalosta huolimatta?"

"Luuvalosta huolimatta. Jos te voisitte katsella maailmaa niin kuin

minä, silloin neuvoni voisi olla toisellainen. Mutta teidän sielunne on

täynnä epäilyksiä ja haaveita ja kummallisuuksia, ja teillä ei ole muu

edessä kuin haihduttaa ne toimeellisessa elämässä."

"Te olette osaksi tehnyt minua siksi kuin nyt olen -- heittiöksi;

teidän on jossakin määrin vastaaminen minun epäilyksistäni, haaveistani

ja kummallisuuksistani. Teidän neuvostanne minä tulin Mr Welby'n

kouluun sillä ijällä, jolloin vesan taivutus muodostaa puun muodon."

"Ja minä ylpeilen itse siitä neuvosta. Minä mainitsen syyt, miksi sen

annoin: nuorelle miehelle on verraton etu alkaa elämän juoksunsa

täydellisesti tuntien niitä uusia aatteita, jotka tulevat vähemmässä

tai suuremmassa määrässä vaikuttamaan hänen sukupolveensa. Welby oli

näiden aatteiden taitavin edustaja. Se on ihmeellinen onni, kun uusien

aatteiden levittäjä on jotain enempää kuin kirjan-oppinut filosoofi --

kun hän on täydellinen 'maailman mies,' on mitä me painolla sanomme

'käytöllinen.' Niin, te olette kiitollisuuden velassa minulle siitä

että hankin teille sellaisen opetuksen, ja pelastin teidät imelyydestä

ja hellätuntoisuudesta, Wordsworth'in runoudesta ja John serkun

jänterekristillisyydestä."

"Se, josta minun pelastitte, olisi kenties tehnyt minulle enemmän

hyvää, kuin kaikki mitä te minulle hankitte. Minä luulen, että kuin

kasvatuksen onnistuu panna vanha pää nuorille hartioille, niin

sommitelma ei ole terve -- se estää verenkulkua ja heikontaa suonen

tykytyksen. Minun ei kuitenkaan tule olla kiittämätön; teidän

tarkoituksenne oli hyvä. Niin, minä oletan että Welby on käytöllinen;

hän ei usko mitään ja hän on saanut hyvän viran. Mutta isäntämmekin,

luullakseni, on käytöllinen; hänen virkansa on paljoa korkeampi kuin

Welby'n ja kuitenkaan hän ei kokonaan ole ilman uskoa, vai kuinka?"

"Hän oli syntynyt ennen kuin uudet aatteet pääsivät käytölliseen

voimaan; mutta siinä määrässä kun ne ovat sitä saavuttaneet, on hänen

uskonsa ehdottomasti vähentynyt. Minä en luulisi hänen nyt uskovan

paljon, paitsi näitä kahta väitettä: ensiksi, että, jos hän uusia

aatteita hyväksyy, saapi hän valtaa ja saa sen pitää, ja jos hän ei

niitä hyväksy, ei mikään valta kysymykseen tule; ja toiseksi, että jos

uudet aatteet tulevat vallitsemaan, on hän paras mies varmuudella niitä

johtamaan -- tämä on ministerille kylläksi uskoa. Ei minkään viisaan

ministerin tule enempää uskoa."

"Eikö hän usko että se laki-ehdoitus, jota hän tulevalla viikolla tulee

vastustamaan, on huono?"

"Tietysti se on huono seurauksiin katsoen, sillä jos se pääsisi

voimaan, se kukistaisi hänen; minä olen varma siitä, että se itsessänsä

on hänen mielestänsä hyvä, sillä hän itse ehdoittelisi sitä, jos hän

vastustuspuolueesen kuuluisi."

"Minä huomaan että Pope'n määritelmä on oikea: 'Puolue on monien

hulluus harvoin hyödyksi'."

"Ei, se ei ole totta. On väärin käyttää sanaa hulluus monille; monet

ovat kyllä viisaat -- he tuntevat omia tarkoituksiaan ja he käyttävät

harvain taitoa tarkoituksiensa saavuttamiseen. Jokaisessa puolueessa

monet pitävät silmällä harvoja, jotka nimeksi heitä johtavat. Mies

pääsee pääministeriksi sentähden että hän monien mielestä näyttää

olevan sopivin mies heidän mieltänsä noudattamaan. Jos hän rohkenisi

olla toista mieltä kuin he, niin he panevat hänen siveelliseen

kaakkipuuhun ja viskaavat hänen päällensä likaisimmat kivensä ja

enin-mädänneet munansa."

"Väite olisi silloin käännettävä, ja puolue olisi siinä tapauksessa

paremmin harvain hulluus monien eduksi."

"Näistä kahdesta väitteestä on jälkimmäinen oikeampi."

"Suvaitkaa minun pitää järkeni ja kieltäytyä olemasta yksi noita

harvoja."

Kenelm läksi serkkunsa luota ja meni erääsen huoneesen, jossa oli

vähemmän väkeä, jossa hän näki Cecilia Travers'in istuvan nurkassa Lady

Glenalvon'in kanssa. Hän meni heidän luoksensa, ja lausuttuansa

muutamia jokapäiväisiä lauseparsia, Lady Glenalvon lähti pois puhumaan

ulkomaisen lähettilään kanssa, ja Kenelm istui sille tuolille, josta

hän oli noussut.

Kenelm'istä oli oikein hauskaa katsella Cecilian kirkasta ja puhdasta

otsaa; ja suloista kuulla tätä lempeää ääntä, jolla ei ollut mitään

teeskenneltyjä väreitä, ja joka ei lausunut mitään joutavia

sukkeluuksia.

"Eikö teistä ole kummallista," sanoi Kenelm, "että me englantilaiset

niin tuiki pilaamme tapojamme, että teemme sitäkin, jota huviksi

nimitämme, niin vähän miellyttäväksi kuin suinkin? Me olemme nyt

Kesäkuun alussa, jolloin kesä on kauneimmassa kukoistuksessaan, jolloin

joka päivä maalla on silmälle ja korvalle ilo, ja me sanomme:

'lämpimäin huoneiden säsongi on alkamaisillaan.' Me yksin sivistyneistä

kansoista vietämme kesämme pääkaupungissa, ja oleskelemme maalla

silloin, kuin puut ovat lehdittömiä ja vedet jäässä."

"Tämä on tosin väärin; mutta minä rakastan maata kaikkina

vuoden-aikoina, talvellakin."

"Kun koti maalla on täynnä London'in väkeä?"

"Ei; se on päin vastoin haitta. Minä en milloinkaan kaipaa seuraa

maalla."

"Se on totta; minun olisi pitänyt muistaa ett'ette ole muiden nuorien

ladyjen kaltainen yleensä ja että teillä on seuraa kirjoista. Ne ovat

aina hauskemmat maalla, kuin kaupungissa; tai oikeammin, me kuuntelemme

niitä vähemmän hajamielisellä tarkkuudella. Ah! enkö näe George

Belvoir'in vaaleita viiksiä tuolla? Kuka on se lady, jota hän

taluttaa?"

"Ettekö tiedä sitä? -- Lady Emily Belvoir, hänen vaimonsa."

"Niin, onhan minulle kerrottu että hän on naimisissa. Lady on kaunis.

Hän kyllä tulee kunnialla perhe-timantteja käyttämään. Lukeeko hän

Sinistä Kirjaa?"

"Minä kysyn häneltä, jos tahdotte."

"Ei, se tuskin maksaa vaivaa. Matkoillani ulkomailla lu'in minä

ainoastaan harvoja englantilaisia sanomalehtiä. Mutta minä kuulin

kuitenkin että George oli voittanut vaalissa. Joko hän on puhunut

parlamentissa?"

"Jo; hän vastasi adressiin tässä istunnossa, ja sai paljon kiitosta

puheensa erinomaisesta laadusta ja hyvästä aistista. Hän puhui taas

moniaita viikkoja senjälkeen, mutta minä pelkään ett'ei hänellä sillä

kertaa ollut yhtään hyvää menestystä."

"Yskimälläkö mykitettiin?"

"Jotain sinnepäin."

"Se tekee hänelle hyvää; hän tulee täyttämään minun ennustustani hänen

menestykseensä katsoen."

"Joko olette lopettanut puheenne George raukasta tällä kertaa? Jos niin

on, sallikaa minun kysyä, oletteko unohtanut Will Somers'in ja Jessie

Wiles'in?"

"Unohtanut heitä! en."

"Mutta ettehän te ole kysynyt heistä mitään."

"Minä pidin sen varmana asiana että he olivat niin onnellisia kuin voi

toivoa. Minä pyydän teitä vakuuttamaan minua että niin on laita."

"Minä toivon että he nyt ovat onnelliset; mutta heillä on ollut huolta

ja he ovat muuttaneet Graveleigh'ista."

"Huolta! muuttaneet Graveleigh'ista! Te te'ette minun levottomaksi.

Selittäkää asia."

"He eivät olleet naimisissa olleet kolmeakaan kuukautta ja järjestäneet

sitä kotia, josta heidän on teitä kiittäminen, kun Will-raukka sai

luuvalo-kuumeen. Hän oli monta viikkoa vuoteen omana; ja kun hän

vihdoin pääsi liikkumaan, oli hän niin heikko, ett'ei hän vielä voinut

mitään työtä tehdä. Hänen sairaana ollessansa Jessie'llä ei ollut halua

eikä aikaa puotia hoitaa. Tietysti minä -- se on, isäni antoi heille

tarpeellista apua; mutta --"

"Minä käsitän; he joutuivat vihdoin yleisen armeliaisuuden esineiksi.

Mikä hylkiö olenkaan, joka kokonaan unohdin velvollisuuksiani sitä

pariskuntaa kohtaan, jonka saatoin yhteen. Olkaa hyvä, jatkakaa."

"Tiedättehän että isälleni ehdoiteltiin, vähää ennenkuin te meiltä

lähditte, vaihtaa maansa Graveleigh'issa muutamiin maatilkkoihin, jotka

olivat hänelle edullisemmat."

"Nyt muistan. Hän suostui tähän ehdoitukseen."

"Niin; kapteeni Stavers, Graveleigh'in uusi omistaja, näyttää olevan

hyvin huono mies, ja vaikka hän ei voinut ajaa Somers'eja pois niin

kauan kuin he veronsa maksoivat -- jonka suorittamisesta me pidimme

huolta -- niin hän kuitenkin ilkeästä häijyydestä toimitti kilpailevan

puodin erääsen toiseen tupaan kylässä, ja nuorille ihmisraukoille kävi

vallan mahdottomaksi saada elatustansa Graveleigh'issa."

"Minkä syyn kapteeni Stavers voi löytää tai keksiä tällaiseen

käytökseen niin hyvänluontoista nuorta pariskuntaa kohtaan?"

Cecilia loi silmänsä maahan ja punastui.

"Se oli kostoa Jessie'a kohtaan."

"Ah! Minä ymmärrän."

"Mutta nyt he ovat muuttaneet pois kylästä ja heidän on onnistunut

majautua muualle. Will on tullut terveeksi ja he menestyvät hyvin --

paljon paremmin kuin he milloinkaan olisivat voineet tehdä

Graveleigh'issa."

"Te varmaankin olitte heidän hyväntekijänsä, Miss Travers?" sanoi

Kenelm, lempeämmällä äänellä ja katseella kuin hän milloinkaan ennen

oli perillistä kohtaan käyttänyt.

"Ei, heidän ei ole minua kiittäminen ja siunaaminen."

"Ketä siis? Isäänne?"

"Ei. Älkää kysykö; minä olen luvannut ett'en sitä sano. He eivät itse

sitä tiedä; he luulevat että heidän on teitä kiittäminen siitä."

"Minua! Pitääkö minun aina olla valhe vasten tahtoani? Hyvä Miss

Travers, minun kunnialleni on tarpeellista että päästän noita

herkkäuskoisia ihmisiä heidän erehdyksestänsä; missä minä heidät

löydän?"

"Sitä en saa sanoa; mutta minä pyydän heidän hyväntekijältänsä luvan

ilmoittaa sitä, ja lähetän sitten heidän adressinsa teille."

Joku koski Kenelm'in käsivarteen ja ääni kuiskasi: "Saanko pyytää teitä

esittelemään minua Miss Travers'ille?"

"Miss Travers," sanoi Kenelm, "minä pyydän teitä lisäämään tuttavienne

joukkoa minun serkullani -- Mr Chillingly Gordon'illa."

Sillä välin kun Gordon lausui Cecilia'lle muutamia noita tavallisia

kohteliaita sanoja, joilla tuttavuus London'in salongeissa tavallisesti

alkaa, nousi Kenelm, totellen Lady Glenalvon'in viittausta, joka juuri

oli huoneesen tullut, paikaltansa ja meni markisinnan luo.

"Eikö tuo nuori mies, jonka te jätitte puhelemaan Miss Travers'in

kanssa, ole teidän serkkunne Gordon?"

"On."

"Miss Travers kuuntelee suurella huomiolla hänen puhettansa. Kuinka

serkkunne kasvot kirkastuvat hänen puhuessansa! Hän on todella kaunis,

kun hän noin innostuu."

"Niin, minä luulisin häntä vaaralliseksi kosijaksi. Hän on sukkela,

vilkasluontoinen ja rohkea; hän voisi suuresti rakastua suureen

omaisuuteen ja puhua sen omistajan kanssa innolla, jommoista Chillingly

harvoin osoittaa. No, tuo ei minuun koske."

"Sen _tulisi_ kuitenkin sitä tehdä."

"Voi, voi tuota 'tulisi' mikä kamalan surullinen tarkoitus tuossa

yksinkertaisessa puheenparressa on! Kuinka onnellinen elämämme olisi,

kuinka suuret meidän tekomme, kuinka puhtaat meidän sielumme, jos

kaikki voisimme olla sellaiset kuin meidän tulisi olla!"

Kenelm Chillingly: Hänen elämänvaiheensa ja mielipiteensä · 第 73 / 134 题