Kenelm astui huoneesen. Nuoret serkut esiteltiin toinen toisillensa,
puristivat kättä, astuivat pari askelta taaksepäin ja katselivat
toisiansa. Tuskin on mahdollista ajatella suurempaa vastakohtaa
ulkonäköön katsoen, kun mikä oli molempain nousevaa sukupolvea
edustavain Chillingly'jen välillä. Molemmat huomasivat äänettöminä
tämän vastakohdan. Molemmat tunsivat että tämä vastakohta käsitti
vastustusta, ja että, jos he kohtaisivat toisiansa taistelutantereella,
se tapahtuisi niinkuin kilpailevina vastustajina; mutta kuitenkin he
tavallansa kunnioittivat toisiansa, ja kumpikin aavisti että toisella
oli kyky, jota he eivät voineet oikein arvostella, mutta jota vastaan
heidän oman kykynsä tulisi vaikeaksi taistella. Niin varmaan hyvin
kasvatettu jahtikoira ja typerä talonkoira katselevat toisiansa;
katsoja tuskin voi olla kahdella päällä kumpi niistä on jalompi eläin,
mutta hän voisi evätä kumman hän panisi vetoon, jos ne kaksi
rupeaisivat kaksintaisteluun hengen uhalla. Hyvin kasvatettu jahtikoira
ja typerä kotikoira haistelivat nyt toisiansa kohteliaassa
tervehdyksessä. Gordon oli ensimmäinen, joka keskeytti vaiti-olon.
"Minä olen kauan toivonut tehdä persoonallista tuttavuutta teidän
kanssanne," sanoi hän ja hänen äänensä ja käytöksensä osoitti sitä
hellätuntoista kunnioitusta, jota hyvin kasvatettu nuori mies perheen
nuorempaa haaraa on velvollinen osoittamaan perheen tulevaa esimiestä
kohtaan. "Minä en voi käsittää kuinka minä en nähnyt teitä eilen
illalla Lady Beaumanoir'in tykönä, jossa Mivers kertoo teitä
tavanneensa; mutta minä menin aikaisin pois."
Mivers vei heitä aamiaishuoneesen, ja kun he istuivat, puhui isäntä
etupäässä kertoen vilkkaasti päivän etevimmistä puheen-aineista --
viimeisestä skandaalista, viimeksi ulostulleesta uudesta kirjasta,
sotajoukon parantamisesta, kilpa-ajon parantamisesta, Espanjan
arveluttavasta tilasta ja italialaisen laulajan debutista. Hän oli
vallan kuin ruumiillistunut sanomalehti, sisältäen Ohjaavaisen
kirjoituksen, Oikeuden jutut, Ulkomaisen osaston, Hovi-uutiset,
Syntyneihin, Kuolleihin ja Vihittyihin saakka. Gordon väliin keskeytti
tätä ajatuksen tulvaa lyhyillä, terävillä muistutuksilla, jotka
ilmaisivat hänen omia tietojansa puheena olevissa asioissa ja
tottumusta katsella ihmisten toimia ja rientoja ylhäiseltä, hänelle
omituiselta kannalta, ja sellaisten sinisten silmälasien läpi, jotka
luovat talvimaisen näön kesäiselle maisemalle. Kenelm puhui vähän,
mutta hän kuunteli tarkasti.
Puhe kääntyi tästä helposta, häilyvästä tavasta valtiollisiin asioihin,
-- puhuttiin valtiollisesta johtajasta, joka oli etevin arvoon ja
asemaan katsoen siinä puolueessa, jota Mivers sanoi seisovansa lähellä
-- hän ei mihinkään puolueesen kuulunut, sillä hän kuului vaan
itseensä. Mivers puhui tästä johtajasta suurimmalla epäilyksellä ja
halveksivalla tavalla. Gordon piti yhtä hänen kanssansa, vaikka hän
lisäsi: "Mutta hän vallitsee asemaa ja tietysti täytyy tätä nykyä
kaikin puolin häntä auttaa."
"Niin, nykyisellä hetkellä ei ole muu edessä," sanoi Mivers. "Mutta
istunnon loppupuolella saatte nähdä muutamia eteviä kirjoituksia 'The
Londoner'issa,' jotka tulevat suuressa määrässä häntä vahingoittamaan,
senkautta että ne väärällä paikalla häntä kiittävät ja lisäävät
levottomuuden etevissä seuralaisissa -- levottomuuden, joka nyt kytee
heissä, vaikka sitä tukehdutetaan."
Tässä Kenelm nöyrällä äänellä kysyi: "Miksi Gordon luuli että
ministeriä, joka hänestä oli epäluotettava ja vaarallinen, oli
nykyisellä hetkellä autettava kaikin puolin."
"Siksi että se jäsen, joka on valittu häntä auttamaan, nykyisellä
hetkellä kadottaisi paikkansa, joll'ei hän sitä tekisi: ei hätä lakia
lue."
_Kenelm_: "Siinä tapauksessa minusta olisi parempi luopua paikastansa."
_Mivers_: "Hyvin sanottu, Kenelm. Mutta vertaukset sikseen, Gordon on
oikeassa: nuoren valtiomiehen täytyy puoluettansa seurata; vanha
sanomalehden kirjoittaja, niinkuin minä olen, on enemmän itsenäinen.
Niin kauan kuin hän soimaa kaikkia, on hänellä oleva paljon lukijoita."
Kenelm ei vastannut mitään ja Gordon alkoi puhua toimista. Hän puhui
muutamista parlamenttiin esiintuoduista laki-ehdoituksista
erinomaisella taidolla, joka ilmoitti suurta asiantietoa, suurta
arvostelevaa terävyyttä, sillä hän esiintoi ehdoitusten vajavaisuuksia
ja näytti niiden seurauksien vaaraa.
Kenelm suuresti ihmetteli tämän kylmän, selkeän järjen voimaa ja myönsi
itselleen että alihuone oli sopiva paikka sen kehittämiseen.
"Mutta," sanoi Mivers, "eikö teidän olisi pakko puolustaa näitä
laki-ehdoituksia, jos olisitte Saxboro'n edusmies parlamentissa."
"Ennenkuin tähän kysymykseenne vastaan, vastatkaa te minulle tähän.
Koska laki-ehdoitukset ovat vaarallisia, eikö ole välttämätöntä että ne
saadaan voimaan? Eikö yleisö ole niin päättänyt?"
"Sitä ei ole epäilemistä."
"Siis Saxboro'n edusmies ei voi olla kyllin voimallinen yleisöä
vastustamaan."
"Aikakauden edistyminen!" sanoi Kenelm miettiväisesti. "Luuletteko että
tänkaltaisia herrasmiehiä kauan tulee löytymään Englannissa?"
"Mitä tarkoitatte herrasmiehillä? suku-ylimyksiä? -- aatelismiehiäkö?"
"Niin, minä oletan ett'ei mitkään la'it voi henkilöltä riistää hänen
esi-isiänsä, ja aatelismiesten luokkaa ei voi hävittää. Mutta paljas
aatelismiesten luokka -- ilman velvollisuuksia, edesvastauksia tai
käsitystä siitä, mitä korkeasukuisen tulee tehdä isänmaahan tai
persoonalliseen kunniaan katsoen, ei kansaa hyödytä. Se on onnettomuus,
jota demokraatisen uskontunnustuksen valtiomiesten tulisi myöntää, että
vapaasukuisten luokkaa ei voi hävittää -- sen täytyy jäädä olemaan
niinkuin se jäi olemaan Roomaan ja on olemassa Franskassa, vaikka sitä
kaikin tavoin koetettiin hävittää, vaarallisimpana kansalaisten
luokkana, kun siltä riistetään ne ominaisuudet, jotka tekivät sitä enin
palvelukseen kykeneväksi. Minä en puhu tästä luokasta; minä puhun siitä
Englannille omituisesta kansanluokasta, joka epäilemättä on alkuansa
muodostanut itsensä sen ideaalisen kunnian ja totuuden määrän mukaan,
jonka aatelismiesten tai vapaasukuisten luultiin säilyttävän, mutta
joka ei enää tarvitse sukupuuta ja määrättyä acrea maata antaaksensa
jäsenillensä nimityksen herrasmies; ja kun minä kuulen 'herrasmiehen'
sanovan että hänellä ei ole muu edessä kuin ajatella yhtä ja sanoa
toista, olkoon se kuinka vaarallista tahansa hänen maallensa, niin
minusta tuntuu kuin herrasluokka aikakauden edistyksessä olisi vähällä
tulla voitetuksi joltakulta hienommalta lajilta."
Tämän sanottua Kenelm nousi ja olisi lähtenyt pois, jos ei Gordon olisi
tarttunut hänen käteensä ja pidättänyt häntä.
"Rakas serkkuni, jos saan kutsua teitä niin," sanoi hän, "minä olen
niitä, jotka, syystä että herkkätunteisuus ja jaaritus on heille
vastenmielinen, usein saattavat sellaisia henkilöitä, jotka eivät heitä
likemmin tunne, ajattelemaan pahempaa heidän periaatteistansa, kuin he
ansaitsevat. Voipi olla aivan totta että mies, joka on puolueellensa
uskollinen, ei hyväksy niitä toimia, joita hän katsoo itsensä
velvoitetuksi edistämään, ja että hän ystäville ja sukulaisille suoraan
sanoo sen; tämä mies ei kuitenkaan ole rehellisyyttä ja kunniaa vailla;
ja minä toivon että, kun opitte tuntemaan minua paremmin, te ette tule
luulemaan että minä pahennun siitä herrasmiesluokasta, johon me
molemmat kuulumme."
"Suokaa anteeksi, jos minä teistä olen epäkohtelias," vastasi Kenelm;
"lukekaa se minun tietämättömyyteni syyksi julkisen elämän vaatimuksiin
katsoen. Minusta valtiomiehen ei tulisi edistää hyvänä asiana sitä,
jota hän katsoo huonoksi. Mutta minä olen luultavasti erehtynyt."
"Aivan oikein," sanoi Mivers, "ja siitä syystä että ennen
valtio-asioissa voitiin suoraan valita hyvän ja pahan välillä. Sitä voi
harvoin tehdä nyt. Korkeasti sivistyneiden miesten, joiden täytyy joko
hyväksyä tai hyljätä teko, on punnitseminen paha pahaa vastaan --
hyväksymisen pahaa tai hylkäämisen pahaa; ja jos he edellisen
valitsevat, niin he tekevät sitä sentähden, että se on vähempi paha
niistä."
"Teidän määritelmänne on erittäin hyvä," sanoi Gordon, "ja minä
perustan siihen anteeksipyyntöäni siitä, jota serkkuni katsoo
valheellisuudeksi."
"Minä oletan että tämä on todellinen elämä," sanoi Kenelm surullisesti
hymyillen.
"Tietysti se on," sanoi Mivers.
"Joka päivä minkä elän," huokasi Kenelm, "vahvistaa yhä enemmän minun
vakuutustani siitä, että todellinen elämä on haaveellinen valhe. Kuinka
mielettömästi on filosoofeilta väittää ett'ei kummituksia ole:
mimmoisia kummituksia me mahdammekaan olla henkien mielestä."
"Viisaitten henget
Istuvat pilvissä pilkaten meitä."