Samana iltana Kenelm Travers'in ja Cecilian seurassa nousi puutarhan
takana olevalle pienelle kukkulalle, jolla oli vanhan luostarin
rauniot, josta oli ihana näköala laaksoin ja metsien, virran ja
kaukaisten kukkulain yli; aurinko oli juuri laskeumaisillaan.
"Onko se huvi, jonka kauniin maiseman katseleminen tuottaa, todellakin
saavutettu lahja, niinkuin muutamat filosoofit meille sanovat?" sanoi
Kenelm; "onko se totta että pienet lapset ja sivistymättömät
raakalaiset eivät tätä huvia tunne -- että silmä on kehitettävä sen
suloutta käsittämään, ja että silmää ainoastaan hengen kautta voi
siihen muodostaa?"
"Minä luulisin teidän filosoofein olevan oikeassa," sanoi Travers. "Kun
minä olin koulupoikana, minusta ei mikään maisema ollut tasaisen
kricket-kentän vertainen; kun Meltonissa metsästin, oli minusta tämä
ruma seutu kauniimpi kuin Devonshire. Vasta viime vuosina minä todella
olen huvitettu kauniin maiseman katselemisesta itse maiseman takia,
huolimatta siitä hyödystä mikä siitä voi olla."
"Ja mitä te sanotte, Miss Travers?"
"Minä tuskin tiedän mitä sanoa," vastasi Cecilia miettiväisesti. "Minä
en muista mitään aikaa lapsuudessani jolloin en olisi ollut huvitettu
nähdessäni sitä, mikä minusta oli kaunista maisemassa, mutta minä
pelkään, että hyvin vähän kykenin eroittamaan yhdellaista kauneutta
toisesta. Tavallinen vainio, jolla kasvoi voikukkia ja kaunokkia, oli
silloin minusta kaunis, ja minä en luule nähneeni mitään kauniimpaa
avaroissa maisemissa."
"Totta," sanoi Kenelm; "aikaisessa lapsuudessamme emme huomaa
etäisyyksiä: mimmoinen sielu, sellainen silmä; aikaisessa lapsuudessa
sielu iloitsee nykyisyydestä, ja silmä nauttii enin niistä esineistä,
jotka ovat sitä lähinnä. Minä en usko, että me lapsuudessamme:
"'Miettiväisesti auringon laskua katselimme'."
"Oi! mikä paljous ajatuksia on sanassa 'miettiväisesti!'" jupisi
Cecilia, luoden katseensa läntiseen taivaasen, johon Kenelm oli
osoittanut puhuessansa ja jossa suureneva pallo nojasi puolta kehäänsä
taivaan rantaa vasten.
Cecilia oli istunut rauniokasalle, nojaten särkyneen holvikaaren
jäännöksiä kohti. Auringon viimeiset säteet valaisivat hänen kasvojansa
ja katosivat senjälkeen hänen takanansa olevan kaaren varjoon. Muutamia
minuutteja valliksi hiljaisuus, jolla aikaa aurinko laski. Punertavia
pilven hattaroita väikkyi vielä ilmassa, mutta hävisivät seuraavassa
silmänräpäyksessä; ja iltatähti hiipi hiljaa, loistavana ja yksinäisenä
esille -- ei, nyt ei enää yksinäisenä; -- tämä vartija oli herättänyt
kokonaisen sotajoukon.
Ääni sanoi: "Ei vielä mitään sateen merkkiä, herra. Mitenkähän
nauriiden käy?"
"Taasen todellinen elämä! Kuka voi siitä päästä?" jupisi Kenelm, kun
hän loi silmänsä isännöitsijän paksuun muotoon.
"Ah! North," sanoi Travers, "mikä teidät tänne tuo? Ei mikään paha
uutinen, toivon minä."
"Kyllä, herra. Durham'in härkä --"
"Durham'in härkä! Mitä se on? Te peloitatte minua."
"Se on kipeä. Ähky."
"Suokaa anteeksi, Chillingly," huudahti Travers; "minun täytyy lähteä.
Se on hyvin kallisarvoinen eläin, eikä ole ketään, joka voi sitä
parantaa, paitsi minä itse."
"Se on vallan totta," sanoi isännöitsijä ihastellen. "Ei koko
kreivikunnassa ole eläinlääkäriä, joka vetää vertoja herralle."
Travers oli jo mennyt ja hengästynyt isännöitsijä töin tuskin saavutti
häntä.
Kenelm istui Cecilian viereen rauniokasalle.
"Voi, kuinka minä teidän isäänne kadehdin!" sanoi hän.
"Miksi juuri tällä hetkellä? Senkötähden, että hän tietää miten härkä
on parannettava?" sanoi Cecilia, suloisesti, hiljaisesti hymyillen.
"Niin, se on todella kadehdittavaa. On hauskaa voida helpoittaa
tuskista jokaista Jumalan luotua olentoa -- Durham'in härkääkin."
"Oikein. Nuhde oli oikeutettu."
"Päinvastoin, teitä tulisi syyllä kiittää. Teidän kysymyksenne herätti
minussa sääliä sen itsekkään tunteen sijaan, joka oli esinnä
ajatuksissani. Minä kadehdin teidän isäänne, sentähden, että hän luo
itsellensä niin monta mieltymyksen esinettä, sentähden, että hän voi
arvostella maiseman ja auringon laskun aistillista nautintoa, huomaa
mieltä ylentävää nauriinsadossa ja härissä. Käytöllinen mies, Miss
Travers, on onnellinen."
"Kun rakas isäni oli yhtä nuori kuin te, Mr Chillingly, niin hän ei
ollut enemmän huvitettu nauriista ja häristä kuin te, siitä olen varma.
Minä en epäile sitä, että te kerta tulette yhtä käytölliseksi kuin hän
on tässä suhteessa."
"Uskotteko sitä -- toden perään?"
Cecilia ei vastannut mitään.
Kenelm kysyi toistamiseen.
"Noh, suoraan sanoen, en tiedä tuletteko te mielistymään juuri niihin
asioihin, jotka isääni nyt miellyttävät; mutta on toisia esineitä, kuin
nauriita ja eläimiä, jotka kuuluvat teidän kutsumaanne käytännölliseen
elämään, ja ne voivat teitä miellyttää niinkuin Will Somers'in ja
Jessie Wiles'in kohtalo teitä miellytti."
"Se ei ollut käytöllinen mieltymys. Minä en mitään sillä ansainnut.
Mutta vaikka tämä mieltymys olisi ollutkin käytännöllinen -- minä
tarkoitan tuotteliaasti, niinkuin eläimet ja naurissadot ovat -- niin
emme voi toivoa uusia Somers'eja ja Wiles'ejä. Historia ei milloinkaan
toista itseänsä."
"Sallitteko minun vastata teille, vaikka hyvin nöyrästi?"
"Miss Travers, viisain mies, mikä milloinkaan on löytynyt, ei ollut
kyllin viisas käsittämään naista; mutta minä luulen että enimmät
kohtalaisen viisaat miehet ovat yksimieliset siinä, ettei vaimo
suinkaan mikään nöyrä olento ole, ja että kun hän sanoo vastaavansa
'hyvin nöyrästi', hän ei tarkoita mitä hän sanoo. Sallikaa minun
kehoittaa teitä vastaamaan hyvin ylpeästi."
Cecilia nauroi ja punastui. Nauru oli soinnullinen, punastus oli --
mitä? Se mies, joka istuu Cecilian kaltaisen tytön vieressä tähtisessä
hämärässä, keksiköön oikean nimityksen tälle punastukselle. Mutta
Cecilia vastasi vakaasti, vaikka lempeällä äänellä:
"Eikö löydy hyvin käytännöllisiä asioita, sellaisia, jotka eivät koske
ainoastaan yhden tai kahden, vaan lukemattomien tuhansien onnea, joihin
Mr Chillinglyn kaltainen mies ei voi olla mieltymättä jo aikoja ennen
kuin hän on isäni ikäiseksi tullut?"
"Suokaa anteeksi; te ette vastaa minulle -- te kysytte. Minä jälittelen
teitä ja kysyn, mitä asioita ne on, jotka sopisivat sellaiselle
miehelle kuin Mr Chillingly?"
Cecilia mietti, ikäänkuin tahtoisi hän lausua paljon muutamilla
sanoilla, ja sanoi sitten:
"Ajatuksen lausuminen, kirjallisuus; tehtävän toimittaminen,
politiiki."
Kenelm Chillingly katseli hämmästyneenä häneen. Minä luulen ettei
innokkainkaan Vaimon Oikeuksien puoltaja voisi suuremmalla
kunnioituksella puolustaa vaimon henkisiä kykyjä, kuin hän; mutta
näiden joukkoon hän ei milloinkaan ollut lukenut "lakonisuutta". "Ei
mikään nainen," hänen oli tapa sanoa, "milloinkaan ole axioomia tai
sananlaskua keksinyt."
"Miss Travers," sanoi hän vihdoin, "ennenkuin menemme eteenpäin, olkaa
hyvä ja sanokaa minulle, oliko tämä teidän erittäin kaunis vastauksenne
omanne, vai oletteko lainannut sen jostakin kirjasta, jota en ole
sattunut lukemaan?"
Cecilia mietti hetken aikaa ja sanoi sitten: "Minä en usko, että se on
kirjasta; mutta minun on kiittäminen Mrs Campionia niin monesta
ajatuksestani, ja hän on niin paljon oleskellut nerokkaiden miesten
parissa, että --"
"Sen kyllä näen, ja vastaanotan teidän määritelmänne, huolimatta siitä
mistä se on alkuansa. Te luulette siis että minusta voisi tulla
kirjailija tai valtiomies. Oletteko milloinkaan lukenut erään elävän
kirjailijan kirjoittaman kirjoituksen, nimeltä 'Liikutusvoima'?"
"En."
"Tämän kirjoituksen tarkoitus on näyttää ett'ei ihminen voi tehdä
mitään käytännöllistä ilman liikutusvoimaa, olkootpa hänen
taidollisuutensa ja hengen-kehityksensä mimmoiset tahansa.
Liikutusvoiman viehättimet ovat Puute ja Kunnianhimo. Minun
koneistossani ne puuttuvat. Syntymiseni johdosta en ole leivän ja
juuston puutteessa; luonteeni ja filosoofisen sivistykseni johdosta en
välitä kiitoksesta enkä moitteesta. Mutta uskotteko vakaasti, että
mies, joka ei ole leivän ja juuston puutteessa ja joka ei niin nimeksi
pidä väliä kiitoksesta ja moitteesta, voi toimittaa jotakin
käytännöllistä kirjallisuuden tai politiikin alalla? Kysykää tätä Mrs
Campionilta!"
"Minä en tahdo häneltä kysyä. Eikö velvollisuuden tunne mitään ole?"
"Oi! me selitämme velvollisuuden niin eri tavalla. Mitä pelkkään
velvollisuuteen tulee, semmoisena kuin me sen sanan tavallisesti
käsitämme, en luule sitä laiminlyöväni enemmän kuin muut ihmiset. Mutta
luuletteko te että meidän, kehittääksemme kaikkea sitä hyvää mikä
meissä on, tulee valita virka, joka on meille mitä vastenmielisin?
Voitteko sanoa kirjurille: 'Rupea runoilijaksi?' Voitteko runoilijalle
sanoa: 'Rupea kirjuriksi?' Se ei tuota enemmän onnea miehelle käskeä
hänen valita virka, kun koko hänen halunsa on toiseen, kuin käskeä
hänen naida vaimo, kun hän on toiseen rakastunut."
Cecilia säpsähti ja katsoi toisaalle. Kenelm oli tarkkatuntoisempi kuin
enimmät hänen-ikäisensä miehet -- se on, hän käsitti nopeammin ne
aineet, joita tulee puheessa välttää; mutta Kenelmillä oli sitä vastoin
onneton tapa unohtaa sitä henkilöä, jonka kanssa hän puhui, ja puhua
itseksensä. Vallan unohtaen George Belvoirin hän nyt puhui itsekseen.
Huomaamatta minkä vaikutuksen hänen sopimaton väitöksensä oli hänen
kuulijaansa tehnyt, hän pitkitti: "Onni on hyvin kevytmielisesti
käytetty sana. Se voi tarkoittaa vähän -- se voi tarkoittaa paljon.
Sanalla onni tahtoisin tarkoittaa pysyvää sopusointua taipumustemme ja
esineidemme välillä, eikä leikkikalun saavan lapsen satunnaista iloa;
ja ilman tätä sopusointua olemme epäsointu itsellemme, olemme
vajanaisuuksia, olemme erhetyksiä. On kuitenkin suuri joukko
neuvonantajia, jotka sanovat meille: 'On velvollisuus olla epäsointu.'
Minä en sitä myönnä."
Tässä Cecilia nousi ja sanoi hiljaisella äänellä: "On jo myöhäinen.
Meidän täytyy mennä kotia."
He astuivat kukkulaa alas hitaasti ja alussa ääneti. Yölepakot, jotka
tulivat esiin murattia kasvavista raunioista heidän takanansa, lensivät
heidän ympärillänsä ajaen yöllisiä hyönteisiä takaa. Koi, joka koetti
päästä takaa-ajajastansa pakoon, haki turvaa Cecilian rinnalla.
"Yölepakot ovat käytöllisiä," sanoi Kenelm, "heidän on nälkä ja heidän
liikuntovoimansa tänä iltana on suuri. Heidän halunsa on kiinnitetty
hyönteisiin, joita he ajavat takaa. Tähdet ei heitä ensinkään miellytä;
mutta tähdet houkuttelevat koita esiin."
Cecilia pani pienen vyönsä koin yli, ett'ei se voisi lentää pois ja
joutua yölepakkojen saaliiksi. "Kuitenkin," sanoi hän, "on koikin
käytöllinen."
"Niin nyt, kun se on löytänyt turvan sitä vaaraa vastaan, joka uhkasi
sitä matkalla tähtejä kohti."
Cecilia tunsi sydämensä tykyttävän. Luuliko hän, että näissä sanoissa
oli syvempi ja hellempi tarkoitus, kuin ne ulkonaisesti ilmoittivat?
Jos niin oli, niin hän erehtyi. He lähenivät nyt puutarhan porttia, ja
Kenelm pysähtyi avatessansa sitä. "Kas," sanoi hän, "kuu on juuri
noussut noiden tummain mäntyjen yli ja tekee hiljaisen yön vielä
hiljaisemmaksi. Eikö se ole kummallista että me kuolevaiset, jotka
olemme alituisessa liikkeessä ja melskeessä ja taistelussa, ikäänkuin
se olisi meidän luonnollinen tilamme, huomaamme jotain pyhää niissä
kuvissa, jotka ovat tavallisen elämämme vastakohtana -- minä tarkoitan
levon kuvissa? Minusta tuntuu tällä hetkellä niinkuin äkkiä olisin
tullut paremmaksi, nyt kun taivas ja maa äkkiä ovat käyneet
hiljaisemmiksi. Minä tunnen, että on puhtaampi ja suloisempi siveysoppi
kuin se, jonka sekä te että minä teidän suojelemanne hyönteisestä
opimme. Minun täytyy turvautua runoilijoihin voidakseni sitä lausua:
"Koin toivo päästä tähden loistohon,
Yön halu päästä aamun koittohon.
Halu palvella mi etäällä
Ompi surujemme piiristä!
"Oi tuota etäällä olevaa! tuota etäistä, jota ei milloinkaan maailmassa
saavuteta -- ei milloinkaan!"
Tämä Kenelmin sydämestä tuleva huuto oli niin tuskallinen, ett'ei
Cecilia voinut olla sydämellisesti häntä säälimättä. Hän pani kätensä
hänen olallensa ja katseli lempeätä surumielisyyttä hänen ylöspäin
käännetyissä kasvoissa silmillä, joita taivas oli määrännyt olemaan
lohdutuksen lähteinä surevalle miehelle. Kenelm säpsähti tuntiessaan
tämän koskentaa, katsoi alas ja kohtasi näitä suloisia silmiä.
"Minun on mieleni hyvä siitä että voin teille kertoa pelastaneeni
Durham'ini," huusi Mr Travers portin toiselta puolelta.