Mr Travers'in talossa oli melkoinen kokoelma perhemuotokuvia, joista
harvat olivat hyvin maalatut, mutta Mr Travers oli nähtävästi ylpeä
näistä hänen sukunsa vanhuuden todisteista. Näitä kuvia ei ollut
ainoastaan seurahuoneiden seinillä, vaan niitä oli etevimmissä
makuusuojissakin ja ne hymyilivät tahi katselivat kolkon näköisinä
katsojaan pimeäin käytäväin ja kaukaisten etuhuoneiden seiniltä. Kun
Cecilia eräänä aamuna oli matkalla posliinikammariin, näki hän Kenelmin
tarkasti katselevan naisenkuvaa, joka oli pantu tällaiseen pimeään
soppeen, josta hän takaportaita myöten porstuasta pääsi omaan
huoneesensa.
"Minä tosin en ymmärrä maalauksia arvostella," sanoi Kenelm kun Cecilia
pysähtyi hänen viereensä tultuansa; "mutta minusta tämä kuva on
parempi, kuin enimmät, jotka teidän kokoelmassanne ovat kunniapaikan
saaneet. Ja kasvot ovat niin suloiset, että ne olisivat koristeena
ruhtinaallisessakin taulukokoelmassa."
"Niin," sanoi Cecilia huoaten. "Kasvot ovat suloiset ja kuvaa pidetään
Lely'n parhaampana mestariteoksena. Se riippui ennen ison salin
kakluunin yläpuolella; mutta isäni muutti sen jo monta vuotta sitten
tänne."
"Kenties sentähden, että hän huomasi ett'ei se ollutkaan perhekuva?"
"Päinvastoin -- sentähden että häntä surettaa ajatella sen olevan
perhekuvan. Hiljaa! minä kuulen hänen askeleitansa; älkää puhuko hänen
kanssansa kuvasta; älkää katselko sitä hänen nähden. Asia on hänelle
hyvin ikävä."
Cecilia kiiruhti posliinikammariin ja Kenelm meni omaan huoneesensa.
Minkähän rikoksen tämä nainen oli tehnyt Kaarlo II aikana, joka tuli
ilmi vasta Victorian hallituksen aikana ja joka oli antanut Leopold
Travers'ille syytä ottaa hänen kuvansa, joka oli kaunein koko talossa,
pois sen entisestä paikasta ja panna se näin syrjäiseen paikkaan?
Kenelm ei sen enempää asiasta puhunut, ja tunnin kuluttua hän ei enää
asiata ajatellut. Seuraavana päivänä hän lähti ratsastamaan Travers'in
ja Cecilian kanssa. He ratsastivat hiljaisia ja varjoisia kujia pitkin,
ilman määrättyä päämäärää, kun äkkiä, eräässä paikassa, missä kolme
kujaa yhtyi erään laitumen kulmassa, yksinäinen harmaa torni kohosi
heidän edessänsä keskellä avaraa ruohoista kenttää, joka näytti ennen
olleen puistona, sillä siellä täällä kentällä oli isojen tammien
kantoja.
"Cissy!" huudahti Travers suutuksissaan, pidätti hevosensa ja keskeytti
valtiollisen puheen, jota hän oli pakoittanut Kenelmiä kuuntelemaan --
"Cissy! Mitä tämä on! Me olemme väärälle tielle joutuneet! Noh, se on
yhdentekevää, minä näen tuolla," osoittaen oikealle, "vanhan Mondellin
talon uuninpiiput. Hän ei vielä ole luvannut ääntänsä George
Belvoirille. Minä lähden häntä puhuttelemaan. Palatkaa te takaisin,
sinä ja Mr Chillingly -- olkaa minua vastassa Ternerin niityllä ja
odottakaa minua siellä siksi kun tulen. Minun ei tarvitse pyytää teitä
suomaan minulle anteeksi epäkohteliaisuuttani, Mr Chillingly. Ääni on
aina ääni." Näin sanoen Mr Travers ohjasi hevosensa, joka oli vanha
metsästyshevonen, syrjälle, ja kun ei veräjää ollut näkyvissä, antoi
hän sen hypätä aidan yli ja katosi vanhan Mondellin uuninpiippuja
kohti. Kenelm, joka tuskin oli kuullut isäntänsä käskyä Cecilialle ja
anteeksipyyntöä häneltä itseltä, oli ääneti ja katseli vanhaa harmaata
tornia, joka niin odottamatta oli hänen näkyviinsä tullut.
Vaikka Kenelm ei ollut mikään oppinut muinaistutkija, niinkuin hänen
isänsä, niin kaikki muinaisjäännökset erittäin häntä miellyttivät; ja
vanhat harmaat tornit, jotka eivät ole kirkontornia, ovat Englannissa
hyvin harvinaisia. Kaikki tämän vanhan harmaan tornin ympärillä puhui
sanomattomalla surumielisyydellä raunioina olevasta muinaisuudesta:
sen vieressä nähtiin suuren götiläisen rakennuksen jäännökset, jotka
kohosivat siellä täällä särkyneinä holvikaareina; korkeilla äyräillä
varustettu kuiva oja oli entinen vallihauta; olipa se kukkulakin vielä
olemassa, jolla paroni muinoin istui oikeutta. Harvoin etevinkään
muinaistutkija löytää tämän jäännöksen normandilaisesta ajasta maalla,
joka vielä on jonkun vanhimman anglo-normandilaisen perheen hallussa.
Tuo jylhä luonto ylt'ympärillä; nuo ruohoiset kentät vanhoine
jättiläiskokoisine tammirunkoineen, jotka olivat ontot sisästä ja
latvotut; kaikki yhdessä harmaan tornin kanssa puhui menneistä ajoista,
jotka olivat yhtä kaukana Viktorian hallituksesta kuin pyramidit
Egyptin sijaiskuninkaan hallituksesta.
"Palatkaamme takaisin," sanoi Miss Travers, "isäni ei soisi että minä
pysähtyisin tänne."
"Suokaa anteeksi! viipykää hetkinen. Minä soisin että minun isäni olisi
täällä; hän viipyisi täällä auringon laskuun saakka. Mutta mikä on
tämän vanhan tornin historia? -- historia sillä varmaankin on."
"Jokaisella kodilla on historiansa -- talonpojan tuvallakin," sanoi
Cecilia. "Mutta suokaa anteeksi, että pyydän teitä noudattamaan isäni
pyyntöä. Minun ainakin täytyy palata."
Näin pakoitettuna Kenelm vastahakoisesti käänsi katseensa rauniosta ja
ratsasti Cecilian luo, joka jo oli paluumatkalla.
"Minä en suinkaan luonteeltani ole kyseliäs," sanoi Kenelm, "mitä
elävitten oloihin tulee. Mutta minä en viitsisi au'aista kirjaa,
jollei mennyt aika minua miellyttäisi. Olkaa hyvä ja tyydyttäkää
uteliaisuuttani saada tietää jotakin tästä vanhasta tornista. Se ei
voisi näyttää surumielisemmältä ja autiommalta, jos itse olisin sen
rakentanut."
"Sen surullisimmat muistot ovat yhteydessä myöhäisemmän ajan kanssa,"
vastasi Cecilia. "Torni oli ennen muinoin vartijatornina eräässä
linnassa, jonka omisti vanhin ja aikoinaan mahtavin perhe näillä
seuduin. Sen omistajat olivat paronia, jotka ottivat tehokkaasti osaa
ruusujen sotiin. Viimeinen heistä oli Richard III:nen puolella ja
Bosworthin tappelun jälkeen hän menetti arvonimensä ja suurin osa
maasta pantiin takavarikkoon. Uskollisuus Plantagenetia kohtaan oli
tietysti petosta Tudoria kohtaan. Mutta perheen uudestaan vaurastuminen
riippui nyt sen suoranaisista jälkeläisistä, jotka yleisestä onnensa
haaksirikosta olivat pelastaneet niin paljon maata, joka vastaa
varakkaan tilanomistajan tilaa -- jonka tulot kenties olivat yhtä
suuret kuin isäni, mutta joka oli alaltansa isäni tilaa paljon
suurempi. Mutta kuitenkin kreivikunnassa näitä tilanomistajia pidettiin
suuremmassa arvossa kuin rikkainta peeriä. He olivat vielä kreivikunnan
vanhin perhe; ja heidän sukupuunsa osoitti heidän olevan sukua
Englannin historian kuuluisimpain sukujen kanssa. Linnaa -- jota aika
ja piiritykset olivat hävittäneet -- eivät koettaneetkaan korjata. He
asuivat linnan lähellä olevassa talossa, joka oli Elisabetin aikana
rakennettu, jota ette voi nähdä, sillä se on laaksossa tornin takana --
yksinkertainen, vanhanaikuinen, maalaiselle tilanomistajalle sopiva
talo. Meidän perhe tuli naimisen kautta näiden sukulaisiksi. Muotokuva,
jonka näitte, oli tämän perheen tyttären kuva. Ja jokainen
tilanomistaja kreivikunnassa ylpeili hyvin siitä että heimostui
Fletwodien kanssa.
"Fletwode -- oliko se heidän nimensä? Minä muistuttelen kuulleeni nimen
yhteydessä jonkun hirvittävän -- ei, se ei voi olla sama perhe --
kertokaa edelleen, olkaa hyvä!"
"Minä pelkään, että se on sama perhe. Mutta minä lopetan kertomukseni
sellaisena kuin olen sen kuullut. Tila joutui vihdoin eräälle Bertram
Fletwodille, joka, kovaksi onneksi, sanottiin olevan erinomaisen viisas
toimintomies. Hän ynnä muut kreivikunnan herrasmiehet olivat suuresti
mieltyneet erääsen kaivosyhtiöön; hän osti suuren joukon osakkeita;
rupesi johtokunnan puhemieheksi --"
"Minä ymmärrän; ja joutui tietysti häviölle."
"Ei: vielä pahemmin, hän tuli hyvin rikkaaksi; ja, onnettomuudeksensa,
hän halusi tulla vieläkin rikkaammaksi. Olen kuullut, että siihen
aikaan keinottelu-raivo oli hyvin yleinen. Hän liittyi tällaisiin
yrityksiin ja menestyi hyvin, kunnes hän vihdoin houkuteltiin panemaan
suuren osan täten saatua omaisuuttansa pankkiin, joka silloin oli
hyvässä maineessa. Tähän saakka hän oli hyvin rakastettu ja arvossa
pidetty kreivikunnassa, mutta samat tilanomistajat, jotka olivat
osallisina kaivosyhtiön seikkailuissa ja tunsivat hyvin vähän tahi
eivät ensinkään toisia kauppatuumia, joissa hänen nimeänsä ei nähty,
olivat hämmästyvinään, kun kuulivat Fletwode'n Fletwode'sta näin
julkisesti rupeavan kauppaliittoon Clapham'in Jones'in kanssa eräässä
Londonin pankissa.
"Hidasta väkeä, nuo maalaiset tilanomistajat -- jälessä aikaansa. Noh?"
"Olen kuullut, että Bertram Fletwode oli tätä tuumaa vastaan, mutta
hänen poikansa kehoitti häntä siihen. Tällä pojalla, Alfredilla,
sanottiin olevan vieläkin suurempi toimintokyky kuin hänen isällänsä
oli. Mrs Campion tunsi vallan hyvin Alfred Fletwode'n. Hän sanoo hänen
olleen kauniin, vilkassilmäisen miehen, joka oli äärettömän
kunnianhimoinen -- enemmän kunnianhimoinen kuin itara -- ja joka
kokoili rahaa vähemmän niiden itsensä tähden kuin sen puolesta, jota
niillä saavutetaan -- arvon ja vallan. Hänen hartain toivonsa oli, Mrs
Campionin kertomuksen mukaan, saada vanha paroni-arvo takaisin, mutta
ei ennen kuin hän sen kanssa voi yhdistää omaisuuden, joka vastasi niin
vanhan arvonimen loistoa ja korvasi uudempain peerein rikkautta nimen
korkeammalla arvolla."
"Kurja kunnianhimo tosiaan; minä katsoisin vinttikammarissa asuvan
runoilijan kunnianhimoa paremmaksi. Mutta minä en mikään tuomari ole.
Kiitos Jumalan, minä en ole kunnianhimoinen. Mutta jokainen
kunnianhimo, jokainen toivo kohota, on viehättävä sille, joka on
tyytyväinen kun vaan itse ei häviölle joudu. Poika kulki siis
omaa tietänsä, ja Fletwode piti seuraa Jones'ille rikkauteen ja
paroni-arvoon vievällä tiellä -- sillä välin kai poika nai? ja siinä
tapauksessa tietysti herttuan tahi pohatan tyttären. Kunnian etsimistä,
rahanhankkimista, jonka kautta hän oli vaarassa tulla alennetuksi tai
joutua työhuoneesen. Aikakauden edistys!"
"Ei," vastasi Cecilia, joka hymyili hänen innollensa, mutta hymyili
suruisesti, "Fletwode ei nainut herttuan eikä pohatan tytärtä; mutta
hänen vaimonsa oli kuitenkin jaloa sukua -- köyhää, mutta hyvin ylpeää.
Kenties hän nai kunnianhimosta, mutta ei voitonhimosta. Hänen vaimonsa
isä oli mahtava valtiollinen mies, joka kenties olisi voinut olla
hänelle hyödyksi hänen vaatiessansa paroni-arvoa takaisin. Äiti, jolla
oli etevä asema seuraelämässä, oli likeistä sukua meidän läheisen
sukulaisemme -- Lady Glenalvonin kanssa."
"Lady Glenalvon, jonka minä pidän suurimmassa arvossa naistuttavieni
joukossa! Oletteko sukua hänen kanssansa?"
"Olen; Lord Glenalvon oli äitini eno. Mutta minä tahdon lopettaa
kertomukseni ennenkuin isäni tulee. Alfred Fletwode ei nainut ennenkuin
kauan aikaa sen jälkeen kuin hän rupesi pankin osakkaaksi. Hänen isänsä
oli hänen pyynnöstänsä Mr Jones'in kuoltua ostanut koko toimituksen.
Pankki hoidettiin nimellä Fletwode ja Poika. Mutta isä oli osakas vaan
nimeksi, tahi niinkuin luullakseni sanotaan 'nukkuva' kumppani. Hän oli
jo aikaa sitten herennyt asumasta kreivikunnassa. Vanha talo ei ollut
kylläksi iso hänelle. Hän oli ostanut linnantapaisen asunnon naapuri
kreivikunnassa; sillä hän eli hyvin suurellisesti; oli aulis tieteiden
ja taiteiden suosija; ja vaikka hän aikaisin ryhtyi kaikenmoisiin
kauppatuumiin, niin hän näyttää olleen hyvin etevä ja hieno
seuraihminen. Muutamia vuosia ennen hänen poikansa naimista hän oli
tullut halvaukseen ja hänen lääkärinsä kielsi hänen ottamasta osaa
toimiin. Siitä ajasta hän ei enää puuttunut pankin hoitoon. Hänellä oli
ainoastaan yksi tytär, joka oli paljon nuorempi Alfredia. Lord
Cagleton, minun enoni, oli kihloissa hänen kanssansa. Hääpäivä oli jo
määrätty -- kun maailma ihmeeksensä sai tietää että tuo suuri
kauppahuone Fletwode ja Poika oli lakkauttanut maksunsa -- onko se
oikein sanottu?"
"Minä luulen niin."
"Suuri joukko ihmisiä joutui häviölle tämän vararikon kautta. Yleinen
mielipaha oli suuri. Tietysti koko Fletwoden omaisuus annettiin
velkojille. Vanha Mr Fletwode julistettiin laillisesti syyttömäksi
kaikkeen paitsi siihen että hän oli liian paljo poikaansa luottanut.
Alfredia syytettiin petoksesta -- väärennyksestä. Minä tietysti
en tarkoin tunne näitä asioita. Hän tuomittiin pitkälliseen
rangaistustyöhön, mutta kuoli päivää ennen kuin tuomio lankesi --
luultavasti myrkkyyn, jota hän kauan oli luonansa kantanut. Nyt
ymmärrätte miksi isäni, joka on melkein liian arka kunnian-asioissa,
muutti Arabella Fletwoden kuvan pimeään soppeen -- tämä nainen oli
tosin hänen sukulaisensa, mutta myöskin tuomitun pahantekijän sisar --
ja te käsitätte myöskin miksi koko tämä asia on hänelle ikävä. Hänen
lankonsa olisi nainut pahantekijän sisaren; ja vaikka tämä kihlaus
tietysti kaikessa hiljaisuudessa purattiin sen kauhean häpeän tähden,
joka Fletwodeja oli kohdannut, niin luulen, ettei eno raukka
milloinkaan toipunut tästä hänen toiveidensa kuoliniskusta. Hän lähti
ulkomaille ja kuoli Madeirassa kauan kiduttuansa."
"Ja pahantekijän sisar, kuoliko hänkin?"
"Ei; ainakaan minun tietääkseni. Mrs Campion sanoo sanomalehdissä
nähneensä ilmoituksen vanhan Mr Fletwoden kuolemasta, ja tiedon siitä
että Miss Fletwode tämän tapauksen jälkeen oli lähtenyt Liverpoolista
New Yorkiin."
"Alfred Fletwoden vaimo tietysti palasi perheensä luo?"
"Valitettavasti ei -- vaimo parka! Hän ei ollut monta kuukautta
naimisissa ollut kun pankki joutui häviöön; ja hänen onneton miehensä
näyttää muiden ystäväin nimien joukossa myöskin vääristäneen vaimonsa
elatusverojen hoitajan nimen ja siten saanut käsiinsä nekin varat,
joilla vaimo muuten olisi voinut itsensä elättää. Vaimon isä kärsi
myöskin suuren tappion tässä häviössä, sillä hän oli vävynsä neuvosta
uskonut suuren osan omaisuuttansa Alfredille, joka omaisuus nyt meni
yleiseen takavarikkoon. Minä luulen, että hän oli hyvin kova mies;
hänen tytär raukkansa ei ainakaan milloinkaan palannut hänen luoksensa.
Hän kuoli luullakseni jo ennen Bertram Fletwodea. Koko kertomus on
hyvin surullinen."
"Surullinen kyllä, mutta rikas terveellisistä varoituksista niille,
jotka elävät edistyksen aikakaudessa. Tässä näette varakkaan perheen,
joka on vierasvarainen, rakastettu ja suuremmassa arvossa pidetty kuin
rikkaammat ylimykset -- ei ollut sitä perhettä, joka ei olisi ylpeillyt
olevansa sukua sen kanssa. Äkkiä esiintyy tähän onnelliseen perheesen
tuo aikakauden lempilapsi, tuo edistyksen sankari -- kunnon
toimintomies. Hänen olisi pitänyt tyytyä elämään niinkuin hänen
esi-isänsä! Hänen olisi pitänyt tyytyä sellaisiin vähäpätöisyyksiin
kuin hyvään tuloon, kunnioitukseen ja rakkauteen! Hän oli liian
hyväpäinen siksi. Meidän aikakautemme on rahankokoomisen aikakausi --
täytyy elää aikakautensa mukaan! Hän elää aikansa mukaan. Syntyneenä
maalais-herrasmieheksi, kohoittaa hän itsensä kauppiaaksi! Mutta vaikka
hän oli itara, hän ei ollut epärehellinen. Hän oli syntynyt
herrasmieheksi, mutta hänen poikansa oli syntynyt kauppiaaksi. Poika on
isäänsäkin etevämpi toimintomies; pojalta kysytään neuvoa ja hän tulee
isänsä uskotuksi. Oi! Hänkin seuraa aikaansa; itaruuteen hän lisää
kunnianhimon. Kauppiaan poika tahtoo palata -- mihin; herrasmiehen
arvoon? -- herrasmiehen! hullutuksia! jokainen on meidän aikoina
herrasmies -- lordin arvonimeen. Miten se päättyy? Jos voisin
ainoastaan kaksitoista tuntia istua tämän Alfred Fletwoden sydämessä --
jos vaan voisin nähdä, kuinka epärehellinen poika askel askeleelta
lapsuudesta saakka rehellisen isän ohjaamana johdatettiin hylkäämään
Fletwodein Fletwodesta vanhaa _vestigiaa_ -- niin luulen että voisin
näyttää että aikakausi asuu lasihuoneessa, eikä olisi itsensä tähden
tullut viskata kiveä pahantekijään!"
"Mutta, Mr Chillingly, tämä on varmaankin harvinainen poikkeus
yleisestä -"
"Harvinainen!" keskeytti häntä Kenelm, joka innostui niin, että hänen
parahin ystävänsä olisi ällistynyt siitä -- jos hänelle milloinkaan
olisi suotu hyvää ystävää -- harvinainen! ei, kuinka tavallinen halu
enempään onkaan niissä, joilla on kyllin; kuinka tavallinen eikö ole
tyytymättömyys riittävään tuloon, kunnioitukseen ja rakkauteen, kun
rahakukkaro on näkyvissä! Kuinka monta korkeasukuista perhettä onkaan
maanpäällä kadonnut sentähden että heillä on ollut perillinen, jota
sanotaan taitavaksi toimintomieheksi. Yhtiö perustetaan -- tuo taitava
mies rupeaa yhtiön osakkaaksi. Vanhat tilat ja vanhat nimet ovat
pelkkää juorua. Nouskaa korkeammalle. Katsokaa ylimyksiä, joiden
perimöisien arvonimien tulisi englantilaisiin korviin kuulua pasuunan
ääneltä, joka voisi herättää hitaimmankin halveksimaan rahakukkaroa ja
maineen halua. Katsokaa! tässä hullussa kuolontanssissa, jota sanotaan
Aikakauden Edistymiseksi, hakee se, joka ei ruhtinaallisissa tuloissa
saanut kylläksensä, enemmän pelaajana viheriän pöydän ääressä,
noudattaen vääräin pelaajain neuvoja. Katsokaa! toinen, jonka nimi
kerran hänen esi-isäinsä aikana oli Englannin vihollisten kauhuna -- on
ravintolan isäntänä! Kolmas -- mutta miksi luetella niitä kaikkia? Yksi
seuraa toista -- tiellä häviöön, Edistyksen Aikakaudessa. Oi, Miss
Travers! ennen muinoin tultiin Kunnian Temppelin kautta Onnen
Temppeliin. Tässä viisaassa aikakaudessa on järjestys päinvastainen.
Mutta tässä isänne tulee."
"Pyydän tuhat kertaa anteeksi!" sanoi Leopold Travers. "Tuo
hölmö Mondell viivytteli minua näin kauan vanhanaikuisilla
Tory-epäilyksillänsä siitä, onko liberaalinen politiiki
maanviljelykselle edullinen vai ei. Mutta koska hän on velkaa suuren
rahasumman eräälle Whig-puolueen lakimiehelle, niin minä puhuin hänen
vaimonsa kanssa, joka on ymmärtäväinen nainen; minä vakuutin häntä
siitä, että Mr Mondellin omalle maanviljelystoimille whigpuolue olisi
edullisin; ja suudeltuani hänen pientä lastansa ja puristettuani
hänen kättänsä, lupasi hän antaa äänensä George Belvoirille --
kaksois-äänen."
"Minä oletan," sanoi Kenelm itsekseen, "että Travers on valinnut oikean
tien ei Kunnian vaan kunnianosoituksien Temppeliin jokaisessa maassa,
olkoonpa se vanha tai uudenaikainen, joka on omistanut yleisen
äänestyksen järjestelmän."