Vaikka Kenelm lähti Luscombesta tiistaiaamuna, niin hän ei saapunut
Neesdale Park'iin ennenkuin keskiviikkoaamuna, vähää ennen kuin
päivälliskello soi. Hänen seikkailujansa tällä ajalla ei kannata tässä
ruveta selittelemään. Hän oli toivonut tapaavansa laulajan, mutta hän
ei häntä tavannut.
Hänen matkalaukkunsa oli tullut, ja hän huokasi kun hän pukeutui
herrasmiehen iltapukuun. "Pian olen taas joutunut omaan nahkaani,"
sanoi hän itsekseen.
Talossa oli muutamia muitakin vieraita, vaikka seura ei ollut suuri.
Vieraita oli kutsuttu tulevan vaalin johdosta ja olivat tilanomistajia
ja pappeja kaukaisemmista kreivikunnan osista. Vieraiden joukossa oli
korkeasukuisin ja tärkein George Belvoir, joka tässä tilaisuudessa oli
seuran päähenkilö.
Kenelm mukautui kohtaloonsa tässä seurassa nöyryydellä, joka tuntui
katumukselta.
Ensimmäisenä päivänä hän puhui hyvin vähän, ja se nainen, jonka hän vei
ruokapöytään, piti häntä hyvin ikävänä nuorena miehenä. Mr Travers
koetti turhaan saada häntä paremmalle tuulelle. Hän oli toivonut paljon
huvitusta vieraansa omituisuuksista, joka vieras oli ollut niin
puhelias kivikossa, mutta hän huomasi pettyneensä. "Minä olen aivan
kuin lord Pomfret raukka," kuiskasi hän Mrs Campionille, "joka ihastui
Punchin vilkkaasen puheesen ja senvuoksi osti sen, mutta hämmästyi
suuresti, kun hän sen kotia sai, siitä ett'ei Punch osannut puhua."
"Mutta teidän Punchinne kuuntelee," sanoi Mrs Campion, "ja tekee
havaintoja."
George Belvoir sitä vastoin oli kaikkein mielestä erittäin hauska.
Vaikk'ei hän luonnoltaan ollut iloinen, koetti hän kuitenkin näyttää
iloiselta -- hän näet nauroi tilanomistajien kanssa ja puheli varsin
ystävällisesti heidän vaimojensa ja tyttäriensä kanssa kreivikunnan
tanssitunneista ja croquetin heittämisestä ja muista samankaltaisista
asioista; ja kun hän iltapuolella, niinkuin Cato oli 'lämmittänyt
avunsa viinillä,' niin avu sangen huvittavalla tavalla puhkesi
ylistämään hyviä ihmisiä -- se on, hänen omia puoluelaisiansa -- ja
kiroomaan huonoja ihmisiä -- se on vastapuolueesen kuuluvia.
Väliin hän kääntyi Kenelmiin, kysyen hänen mielipidettänsä, ja Kenelm
aina vastasi samalla tavalla: "Teidän lausumissanne sanoissa on paljon
miettimisen aihetta."
Ensimmäinen ilta päättyi niinkuin illat tavallisesti päättyvät maalla.
Kuljettiin vähän aikaa terassilla kuunvalossa; senjälkeen muutamat
nuoret neidet lauloivat ja ijäkkäämmät naiset pelasivat whist'iä;
sitten seurasi viiniä ja vettä sekä tupakkahuone niille, jotka
tupakoivat, ja sänky niille, jotka eivät sitä tehneet.
Illan kuluessa Cecilia osaksi täyttääksensä emännän velvollisuuksia,
osaksi säälien ujoutta, joka sääli oli hyväntahtoisissa ja
sivistyneissä henkilöissä tavallinen, oli lähestynyt Kenelmiä ja
koettanut saada häntä pois siitä yksinäisyydestä, jolla hänen oli
onnistunut itsensä ympäröidä; mutta turhaan sekä tyttärelle että
isälle. Kenelm vastasi hänelle tyyneellä mielenmaltilla, jonka olisi
pitänyt vakuuttaa tyttöä siitä, ett'ei yhdenkään ihmisen maan päällä
ollut vähemmän tarvis sääliä ujoudesta, joka ei herrasmiehelle sovi, ja
ett'ei kukaan vähemmän tarvinnut emännän kohteliaita yrityksiä
huvitella häntä, tahi oikeammin vähentää hänen ikäväänsä; mutta hänen
vastauksensa olivat yks'toikkoiset ja lausuttiin tavalla, joka ilmoitti
että hän sydämessään ajatteli: "Kunpa tuo tuhmeliini antaisi minun olla
rauhassa!"
Cecilia ensi kerran elämässänsä tunsi itsensä loukatuksi ja alkoi,
kumma kyllä, enemmän mielistyä tähän väliäpitämättömään muukalaiseen,
kuin yleisesti pidettyyn, iloiseen ja hauskaan George Belvoiriin, jonka
hän tiesi olevan sen verran rakastunut häneen, kun hän taisi olla.
Kun Cecilia Travers tänä iltana meni huoneesensa lepäämään, sanoi hän
hymyillen palvelustytöllensä, että hän oli liian väsynyt antaaksensa
tämän laittaa hänen hiuksensa; mutta kun tyttö oli mennyt, katsoi hän
peiliin vakaammasti ja suuremmalla tyytymättömyydellä kuin hän
milloinkaan ennen oli tehnyt; ja vaikka hän oli väsynyt, seisoi hän
kuitenkin ikkunassa katsellen kuunvaloa kauan aikaa sen jälkeen kuin
palvelustyttö oli mennyt pois.