Lord Ronaldin morsian.
1.
"Miks' torille väkeä kokoontuu
Kun tähdet tuikkivat viel'?"
"On juhlapäivä kun roviolla
Noita-akka poltetaan siell'."
"Miks' sai hän tuomion sellaisen --
Laihon tuleenko pisti hän,
Vai ryöstikö haudan hän noituen,
Tai äidiltä pienoisen?"
"Ei sellaiset rikokset olleetkaan,
Hän sairaita hoiteli,
Ja armoo saarnasi syntisill'
Ja köyhiä autteli.
"Vaan Roomasta tullut pyhä mies
Keksi avulla kirjansa,
Ett' ihmetyöt hän toimitti
Petoksella ja valheella.
"Kosk' Clyden lordin hän vaimo ol',
Häntä kirkko ois armahtanut,
Jos varakas noituri-pyhimys tää
Ois syntinsä tunnustanut.
"Mutt' hiljaa, tulkaapas katsomaan
Sotureita ja munkkeja;
Tuoll' noita on valkeissa vaatteissa,
Pappi kelloll' ja kirjalla.
"Ja noita poltettiin roviolla;
Pappi menestyi vehkeissään.
Vaan noidalta poikanen eloon jäi
Clyden tiloja perimään.
"Ja poikanen kasvavi suureksi;
Hän ol' ko'okas ja väkevä,
Ja purjehti selkiä pohjolan
Sekä etelän meriä.
2.
"Lord Ronald kera morsion kummallisen
Kotimaahansa palajaa:
Joka moista mielii suudella
Ei pelkuri olla saa.
"Tään morsion silmät ne säihkyivät
Kuni väijyvän tiikerin;
Ja pöydän päähän kun istuu hän
Niin vapisee rohkeinkin.
"Ja ääni kuin kiljuvan pedon on
Kun saaliin saa vainullen.
Ja katse on kolkko ja uhkaava
Kuin myrsky on syksyinen."
"Lord Ronald! Mies kosivi lempeä
Tai kultaa -- kai rikas hän on?"
"Tääll' Clyden rannoilla ostakoon
Kuka mielii, morsion;
"Kyll' tavaraa on mun morsiollain
Vaikk' ei penniä taloon hän tois,
Jos silmillä mun häntä katselisit
Hän kaunihin maailmassa ois!"
Ja kuninkaall' virkkasi piispa näin:
"Clyde on saatanan vallassa.
Ja veri tuon poltetun noidan viel'
Sykkii suonissa lapsensa.
"Lord Ronald on kotihin palajanut
Kera riivatun morsiamen,
Jonk' käsi kuin noidan on merkitty;
Sillä käärmeksi muuttuu hän.
"Kun skotlantilainen rakastuupi
Itämaisehen kummitukseen,
Niin autuutensa hän menettääpi
Joutuu ikuiseen kadotukseen.
"Kun myrkkyistä hedelmää kantava puu
Näin maahan kaadettiin,
Miks' juurineen ylös ei riistetty
Ja viskattu liekkeihin?"
Ja kuningas virkkoi:
"Oi pyhä mies, Sa viisaasti juttelet;
On kirkoll' rahaa, vaan mulla ei,
Hyvät Clyden on tilukset.
"Kun miehen noita lumonnut on
Pian loihdinta poistetaan.
Mä kutsutan luokseni molemmat
Tule sa heitä tuomitsemaan."
3.
Lord Ronald tuli kuninkaan hovihin
Hänen kanssansa morsionsa.
Ja herrat kun tulleet ol' pilkkaamaan
He vapisivat pelvosta.
Ja piispa, vaikk' kirja ol' kädessä,
Oli vallan kuin kivettynyt.
Mutta kuningas yksin ei katsetta
Tään morsion säikähtynyt.
Hän lausui: "Ronald, sun kaltaisesi
Hän naipi vaan vertaisen.
Mitä sukua on tämä morsiosi,
Missä koti tään neitosen?
"Minkä huomenlahjan hän sulle toi,
Tai millä hän lumosi sun,
Kun kaunis ja urhokas ritari
Nai noidan näin riivatun?"
Ja herrat nauroi, mutt' morsian
Hän katseli vieraihin;
"Te vapisisitte, jos isäni
Nimen teille ma sanoisin.
"Vaikk' kultaa en tuonut sulhollein
Enkä nuoruuden suloutta;
Niin leski jos oisin, kyll' joukottain
Mulle tulisi kosioita.
"Mitä hartaimmin toivoo sydämessään,
Ja salaa Jumalalta,
Jota ei edes tohdi rukoillakaan,
Sen sulhoni multa saa.
"Jokainen nyt sydämensä tutkikoon,
Mitä enin hän halajaa;
Sitt' luokoon silmänsä minuun, niin
Lempisyntinsä nähdä saa."
Ja piispa ja herrat ja kuningaskin
Nyt toiveitaan miettivät.
Kun silmänsä loivat morsiameen,
Lempisyntinsä näkivät.
Ei noita nyt morsian ollutkaan,
Vaan kaunis kuin kukkainen.
Ja ääni, mi veren sai hyytymään,
Kuni laulavan leivosen.
Ja kaikki he morsioon rakastuivat,
Ja vihasivat sulhasta;
Nouss' tappelu, huudettiin: "Leskesi
Otan vaimoksein kohta ma."
Kun pimeys vaippansa levitteli
Yli maiden ja merien,
Niin kuului parkuna salista
Ja huutoja sotivien.
Kun päivä taas salihin paistavi,
Se on kolkko ja hämärä.
Ja piispa ol' kuolleena laattialla
Ja vaatteensa veressä.
Lord Ronald ol' kuolleen vieressä,
Pani tuppehen miekkansa.
Ja kuolon kalpeana virkkoi hän:
"Katsos, hän piti sanansa!
"Mun morsioni muille ma annan nyt,
Hän kaunis ei olekaan;
Kun lempisyntiän' katselen,
Ma näen nyt kuolleen vaan.
"Ma huomenlahjastaan huoli en
Sill' kuollut on toivoni.
Se papin verehen sammui, tuon,
Joka poltatti äitini!"
Lord Ronald yli laattian astuvi,
Ei kenkään hänt' estele.
Lord Ronald käy ovesta pihalle,
Ei kenkään hänt' katsele.
Ja morsiota, leskeä ylistettiin
Yli neitoja kaikkia.
Moni uhraa henkensä eestä tään,
Jopa sielunkin rauhansa.
Suo Herra, ett' mitä ei rukoilla voi
En milloinkaan toivoisi;
Ett' en milloinkaan ensi huolissan'
Lempisyntiän' näkisi!
Kun Kenelm oli päättänyt lukemisensa, katseli hän Tomin kasvoja, jotka
olivat käännetyt häntä kohden; hänen suunsa oli auki, silmät hurjan
näköiset, posket kalpeat ja kasvojen sävy ilmoitti sellaista korkeampaa
pelkoa, jommoista kunnioitus ja kauhu yhteisesti herättää. Kun Tom
jälleen tuli tunnoillensa, koetti hän puhua ja hymyillä, mutta ei
kumpikaan onnistunut. Hän nousi äkkiä ja meni pois, hiipi tuuhean
tammen suojaan ja nojasi sen runkoa vasten.
"Mitä ballaadista sanotte?" kysyi Kenelm laulajalta.
"Se ei ilman hyviä puolia ole," vastasi tämä.
"Niin, muutamissa suhteissa se on hyvä."
Laulaja katseli tutkivaisesti Kenelmiä, loi katseensa alas ja kasvot
kävivät vallan punaisiksi.
"Skotlantilaiset ovat ajattelevaista rotua. Se skotlantilainen, joka
kirjoitti tämän ballaadin, muisti varmaankin päivää, jolloin hän näki
kauneutta rakastetun syntisen kasvoissa; mutta jos niin on, niin on
selvä, että hänen katseensa on tästä hairauksesta vapautunut. Mennäänkö
eteenpäin? Tulkaa, Tom!"
Laulaja erosi heistä heidän kaupunkiin tullessansa, sanoen: "On ikävä
etten enää saa teitä kumpaakaan tavata, sillä minä lähden huomenaamulla
täältä. Nyt muistan, tässä on adressi, jonka te pyysitte minun hankkia;
olen unohtanut ennen sitä antaa."
_Kenelm_: "Pienen tytön adressiko? Se oli hauskaa että häntä
muistitte."
Laulaja taas katseli tutkivaisesti Kenelmiä, tällä kertaa luomatta
silmiänsä maahan. Kenelm näytti niin tyyneeltä, että voi sanoa hänen
olleen hajamielisen.
Kenelm ja Tom kulkivat muutamia minuuttia äänettöminä edelleen
eläinlääkärin taloa kohti. Sitten Tom kuiskasi: "Eikö tarkoituksenne
ollut, että noiden värssyjen piti koskea minuun tähän -- tähän," ja hän
löi rintoihinsa.
"Värssyt oli kirjoitettu aikaa ennen kuin minä teitä nä'in, Tom; mutta
hyvä on, jos niiden tarkoitus vaikuttaa meihin kaikkiin. Teidän
puolestanne, ystäväni, en enää mitään pelkää. Ettekö jo ole vallan
toinen ihminen?"
"Minä tunnen, että minussa muutos tapahtuu," vastasi Tom surullisella
äänellä. "Kun minä kuulin teidän ja tuon herran puhuvan niin paljon
asioita, joita en milloinkaan ennen ole ajatellut, niin tunsin jotain
mielessäni -- te nauratte, kun kerron sitä teille -- jotain, joka
muistutti lintua."
"Muistutti lintua -- hyvä! -- linnulla on siivet."
"Aivan niin."
"Ja teistä oli niinkuin siivet, joista ette ennen tiennyt mitään, olisi
lyöneet häkin seiniä vasten. Te olitte silloin vainuillenne uskollinen,
rakas kumppanini -- vainuillenne, joiden kautta käsitätte avaruuden ja
taivaan. Rohkaiskaa mielenne -- häkin ovi on piakkoin aukeava. Ja nyt
minä, käytöllisesti puhuen, jäähyväisiksi annan teille tämän neuvon:
teillä on vilkas ja tunteellinen henki, jonka olette sallinut teidän
voimakkaan ruumiinne pitää kahleissa ja sorron alaisena. Antakaa tälle
hengelle vapautta. Hoitakaa uutterasti tointanne: säännöllinen työ on
hengelle hyvin tarpeellinen; mutta kehittäkää joutohetkinä niitä uusia
ajatuksia, joita teidän kanssapuheenne miesten kanssa, jotka ovat
tottuneet enemmän kehittämään henkeänsä kuin ruumistansa, on teissä
herättänyt. Ruvetkaa lukuseuran jäseneksi ja harrastakaa lukemista.
Viisas mies on sanonut: 'Kirjat laajentavat nykyisyyden lisäämällä
siihen entisyyden ja tulevaisuuden.' Etsikää sivistyneiden miesten ja
sivistyneiden naistenkin seuraa; ja kun olette vihoissanne jollekin,
niin puhukaa hänen kanssansa -- älkääkä lyökö häntä maahan; mutta ennen
kaikkea, älkää antako sen vihollisen voittaa teitä, joka on teitä
väkevämpi -- Juopumuksen. Tehkää tätä; ja kun taas teitä tapaan, niin
olette --"
"Oh, sir, tuletteko vielä minua tapaamaan?"
"Kyllä, jos me molemmat elämme, niin lupaan sitä tehdä."
"Milloin?"
"Katsokaa, Tom, meissä on kumpaisessakin jotain, jota meidän tulee
koettaa kuolettaa itsessämme. Te kuoletatte sitä sen kautta, että
olette tyynenä ja rauhaisena, ja minun täytyy kuolettaa sitä, jos voin,
kuljeksimalla ympäri maata. Sentähden nyt olen matkoilla. Toivokaamme,
että kumpainenkin olemme uusia ja parempia ihmisiä kuin nyt, kun vasta
toisiamme kättelemme. Koettakaa te puolestanne parastanne, rakas Tom,
ja Jumala olkoon teille armollinen."
"Ja Jumala teitä siunatkoon!" huudahti Tom innolla, ja kyyneleet
vierivät salaamatta hänen sinisistä silmistänsä.