Varhain seuraavana aamuna Kenelm kävi Tomin sedän kodissa. Se oli
kunnollinen ja arvollinen koti ja osoitti että sen omistaja oli hyvissä
varoissa. Eläinlääkäri itse oli sivistynyt mies ja oli nähtävästi
saanut huolellisemman kasvatuksen, kuin hänen vertaisensa tavallisesti
saavat; hän oli leskimies ja lapseton ja ijältänsä kuuden- tai
seitsemänkymmenen paikkeilla; hän asui yhdessä sisarensa kanssa, joka
oli naimaton vanha neiti. He rakastivat nähtävästi Tomia ja iloitsivat
siitä, että hän jäisi heillä asumaan. Tom itse näytti surulliselta
mutta ei kolkolta, ja hän kävi iloiseksi kun hän näki Kenelmin. Tämä
omituinen mies koetti olla niin hauska ja niin paljon muiden ihmisten
kaltainen kuin taisi puhuessansa vanhan miehen ja vanhan neiden kanssa
ja kun hän sanoi jäähyväiset, käski hän Tomin tulla hänen luoksensa
ravintolaan puoli yhden aikana, viettääksensä päivää hänen ja laulajan
seurassa. Sitten Kenelm palasi Kultaiseen Karitsaan ja odotti siellä
ensimmäistä vierastansa, laulajaa.
Tämä runottarien palvelija saapuikin juuri kahdentoista aikana sinne.
Hänen kasvonsa olivat tavallista vähemmän iloiset ja loistavat. Kenelm
ei maininnut mitään siitä tapauksesta, jonka hän oli nähnyt, eikä hänen
vieraansa näyttänyt aavistavankaan, että Kenelm oli sitä nähnyt, tahi
että hän oli lausunut nuo varoittavaiset sanat.
_Kenelm_: "Minä olen käskenyt ystävääni, Tom Bowles'ia, tänne vähän
myöhemmin, sillä toivon, että te olisitte hänelle hyödyksi, ja sitä
tarkoitusta varten minä ehdoittelisin millä tavalla: --"
_Laulaja_: "Tehkää se."
_Kenelm_: "Te tiedätte etten ole runoilija, ja ylipäänsä minä en pidä
suuressa arvossa runonsepitystä ainoastaan ammattina."
_Laulaja_: "En minäkään sitä tee."
_Kenelm_: "Mutta minä suuresti kunnioitan runoutta inspirationina. Minä
kunnioitin teitä kun te eilen illalla piirsitte ja puhuitte
innostuneena ja painoitte sydämeeni -- ikipäiviksi, toivon minä -- tuon
pienen lapsen kuvan, joka seisoo valoisalla kukkulalla, korkealla
ihmishälinän yläpuolella, jossa se viskasi kukkapalloansa taivasta
kohti, silmät taivaasen nostettuina."
Laulajan kasvot kävivät punaisiksi ja hänen huulensa vapisivat; hän oli
hyvin herkkä kiitokselle, niinkuin enimmät laulajat ovat.
Kenelm jatkoi: "Minä olen kasvatettu realisessa koulussa, ja minä olen
tyytymätön realismiin, sentähden ettei realismissä kouluna katsottuna
ole totuutta. Siinä on ainoastaan osa totuudesta, ja kylmin ja kovin
osa päälle päätteeksi, ja se joka lausuu osan totuudesta ja salaa
loput, hän valehtelee."
_Laulaja_ (viekkaasti): "Valehteleeko arvostelija, joka sanoo minulle:
'Laulakaa paistista, sillä ruokahalu on todellinen jokapäiväisen elämän
ehto, mutta älkää laulako taiteesta ja kunniasta ja rakkaudesta, sillä
ihminen tulee vallan hyvin jokapäiväisessä elämässä aikaan ilman
näitä'?"
_Kenelm_: "Kiitoksia tästä nuhteesta. Minä tyydyn siihen. Epäilemättä
minä lausuin valheen -- se on, jos minä täyttä totta tätä tarkoitin; ja
jos en sitä tehnyt, niin --"
_Laulaja_: "Te valehtelitte itsellenne."
_Kenelm_: "Aivan oikein. Minä lähdin matkoilleni välttääkseni
petollista valhetta, ja aloin huomata, että itse olen valhe. Mutta minä
kohtasin äkkiä teidän, niinkuin poika, joka on väsynyt kieliopin
lukemiseen, äkkiä löytää hauskan runon tahi kuvakirjan ja huomaa
ajatuskykynsä selvenevän. Minun on teitä kiittäminen paljosta, te
olette tehnyt minulle paljon hyvää."
"En käsitä miten."
"Se on mahdollista, mutta te olette minulle näyttänyt kuinka itse
luonnon realismi saa värin ja hengen ja sielun, kun sitä sen
ideaaliselta tai runolliselta puolelta katsotaan. Ne sanat, jotka te
lausutte tai laulatte, eivät juuri tee minulle hyvää, mutta ne
herättävät minussa ajatuksia, joita koetan toteuttaa. Paras opettaja on
se, joka ennen antaa neuvoja kuin pitää pitkiä esitelmiä, ja herättää
oppilaassaan halun itse opettaa itsensä. Sentähden, oi laulaja,
pitäköön arvostelija teidän laulujanne mimmoisina tahansa, minua
ilahduttaa muistaa, että sanoitte mielellänne tahtovanne alituisesti
laulaen kulkea maailman läpi."
"Suokaa anteeksi; te unohdatte että lisäsin: 'jos elämä aina olisi
nuori ja jos olisi ikuinen kesä'."
"Sitä en unohtanut. Mutta, vaikka nuoruus ja kesä lakastuvat teiltä,
niin jätätte kuitenkin nuoruuden ja kesän jälkeenne missä vaan kuljette
-- sydämiin, joita paljas realismi tekisi ainaiseksi vanhoiksi ja jotka
tykyttäisivät hitaasti pilvisen taivaan alla, jolla ei olisi aurinkoa
eikä tähtejä; minä pyydän teitä sentähden muistamaan kuinka ihana
laulajan kohtalo on -- te voitte viettää elämänne sopusoinnussa
laulunne kanssa ja, niinkuin lapsenne teki, viskata kukkanne taivasta
kohti, silmät taivaasen kohoitettuina. Ajatelkaa tätä kun puhutte
surevan ystäväni kanssa, niin te'ette hänelle hyvää, samoin kuin olette
minulle tehnyt, ymmärtämättä kuinka ihminen, joka etsii kauneutta,
niinkuin te, voi viedä meitä mukaansa matkallansa, niin että mekin
alamme kauneutta hakea ja huomaamme kedon kukkia, joita emme ennen ole
nähneet."
Tom tuli nyt pieneen huoneesen, jossa miehet istuivat, ja nämä kolme
miestä menivät ulos, kulkien oikosinta tietä kaupungista vainioille ja
metsiin.